Miksi pitäisi hävetä ja salata sitä mikä on pohjimmiltaan kaikkein ihmillisintä? Mikä on niin vaarallista että emme voi sanoa sitä ääneen? (Taisteluni, kuudes kirja, s. 188)
Onko tämä kysymys lainkaan mielekäs, jos luemme Knausgårdia vain fiktiona kuten niin luontevasti aina väitämme? Jos mikään meissä ei usko muuta?
Poistin tuplapostauksen ja just sen missä oli jonkun kommentti. Kommentoi uudelleen!
VastaaPoistaLöysin tään poistamani ja tässä se on:
VastaaPoista"Pakko laittaa täältä lomalta sittenkin kommentti (en ole muutenkaan ns. nollatoleranssimiehiä juuri missään asiassa), kun asia on minulle hyvin läheisin, ellei läheisin mitä taiteen piiriin tulee. Minä kyllä Taisteluni luin ehdottomasti faktana, suurimmaksi osaksi. Autofiktiota joo, mutta kyllä mä luin Karl Oven elämää, en taideprojektia. Joskus olen kirjoittanut siitä että diggaan kirjailijoita ja heidän tuotantojaan enemmän kuin kirjallisuutta sinänsä. Rintalan mulle tärkeä proosaeseemäinen myöhäistuotanto on mulle kuin ovi hänen elämäänsä. Handke, ikisuosikkini on mulle samanlaista lähes faktaa, samoin Bernhard, Sebaldkin, Vieraalla maalla, mikä mestariteos omasta elämästä. Rosenlund... Karhunkivenkin luin vähintään osittaisena autofiktiona Vesan elämästä, vaikka se on varmaan ihan väärä lukutapa. Jopa Houllenbecqinkin jutut on mulle vain heikkoa faktaa. Maastossa ja kartassahan Michael itse esiintyykin, itsenään, ja vähän leikkii siinä fiktolla. Strindberg! Luenko fiktiona?"
Tuo kuudes osa on kyllä hieno! Jää yöpäydälle käsilläpidettäväksi. Jos olisin tuolla Vesan talossa töissä, kävisin oppilaitten kanssa läpi wittgensteinin ja lacanin hengessä. Romaanin elementaarilauseet ja reaalisen lausumattomuus... Ja miten joku osaa kirjoittaa (ja kääntää) noin kantavasti?!
Poistalopuksi, tässä kirjailijan yhteenveto, johon yhdyn:
PoistaViimeisinä vuosinaan Rintala totesi, että hänelle alkoivat "yhä kirkkaammin näkyä sellaiset kirjailijat ja runoilijat, joiden elämä ja tuotanto ovat niin yhtä että on vaikea sanoa, kumpi on kirjallisuutta siinä".
Minusta termi autofiktio tai henkilökohtainen romaani, jota jotkut käyttävät, ovat hyviä termejä silloin, kun kyseessä on lievää eli luovaa elämäkerrallisuutta erotukseksi oikeasta autobiografiasta. Kirjoittajalla on näin vapaammat kädet ja tulos voi olla enemmän häntä kuin tarina, jossa kaikki olisi ns totta. Siis voi tiivistää, korostaa ja yhdistää asioita vapaasti.
VastaaPoistaVesan kirjassa ei ole Vesan perhe (luulen), mutta siinä on Vesan persoonaa. Luin sen niin.
Ja Juha, tuo kommenttihan on eräältä, jonka tunnemme. Hienoa!
Jep. Siitä ei voi erehtyä...
PoistaJep. Siitä ei voi erehtyä...
PoistaTäällä on taas hyvä keskustelu vauhdissa. Omasta puolestani (nopeasti) voin sanoa kuin Flaubert Madame Bovarysta: "Se olen minä". Kun kirjoittaja kirjoittaa jotkin hahmot, ne heijastelevat tavalla tai toisella hänen persoonallisuuttaan tai siinä piileviä mahdollisuuksia. Toki on selvää, että vaikka KK ei kerrokaan suoraan elämästäni, siinä on kuitenkin aihelmia, joita olen joutunut henkilökohtaisesti paljonkin pohtimaan. Luulenpa, että helsinkiläinen kulttuurihipsteri, joka on sinkku tai parisuhteessa ilman lapsia ja taluttaa iltaisin söpöä pikkukoiraansa, ei kirjoittaisi ihan samanlaisesta kokemusmaailmasta kuin minä. Hän kirjoittaisi jotain muuta, varmasti aivan yhtä mielenkiintoista, mutta toista asiaa.
PoistaLuen samoin kuin Anonyymi-kommentoija, aina kirjailijasta kiinnostuen. Nykyään on kiva, kun netistä löytää kaikkea. Olen etsinyt Nobel-kirjailijoiden teoksia lukiessani heidän Nobel-puheensakin netistä ja katsonut niiden taltionnit ja monistanut tekstit.
VastaaPoistaTekijä tekstin takana kiinnostaa aina.
Marjatta, tässä olemme samanlaisia. You Tubesta tosiaan löytyy myös hyvin. Mikään stalkkeri en ole, en esim. käy koskaan Akateemisessa kuuntelemassa kirjailijoita enkä varsinkaan pyytämässä omistuskirjoituksia, mutta siloin
Poistakun teos kolahtaa isosti, haluan tietää myös tekijästä lisää. Maantieteellisenä ihmisenä mulle kirjalijan ja teosten koordinaatit ovat tärkeitä.
AIna hauskaa on kadulla kävellä sattumalta vastaan, kun ohi hiihtää joku itselle merkittävä tekijä. On aina juhlaa tunnistaa esim. tuttu näky kaikille helsinkiläisille kadulla, Jyrki Pellinen. Ei tulisi kuitenkaan mieleenkään tuppautua seuraan. Ei olisi mitään sanottavaakaan. Yhden kerran tapasin oikein kunnolla Matti Pulkkisen. Ravintolassa tietty. Mulla oli silloin rahat vähissä ja Matti tarjosi illat. Kävimme taidenäyttelyssäkin ja saatoin tekijän junalle. Puhuimme pääasiassa poliittisista aiheista ja tuskin lainkaan kirjallisuudesta sen teoksista puhumattakaan. Keskustelu lähti kuitenkin liikkeelle ihan luonnollisesti. Ei siis, voinko istua seuraasi jne.
Mietin eilisten kommenttieni jälkeen että onko mitään sellaista mihin tykästyn kunnolla, mutta jos tekijyys on häivytetty olemattomiin. On. Muun muassa Saramago ja McCarthy. Itsestään he eivät juuri kirjoita. Toki tiedän heistä paljon tekijöinäkin.
Strindberghän on sitten kaiketi pohjoismaisen autofiktion isä. 100 vuotta ennen Knausgårdia. Mustat liput on mm. sen "Taisteluni"-sarjan parhaita teoksia.
Keskustelun summa summarum mulle: olen siis autofiktio fani. Suurin osa mulle parhaista kirjoista tulee siitä osastosta. Juoni- ja henkilöpsykologiset konstruktiot tai tendessimäisyys harvoin tavoittaa, minut vaikka poikkeuksia on. Teksti jossa mennään suoraan asiaan on parasta. Jos se on vielä pienoisromaani ja kirjailija on yksityiseensä ja yksinäisyyteen taipuvainen pelkistetty kielellistäjä, olen useimmiten messissä.
Tuo pulkkinen käymelkein kateeks. Kävisipä mulle magnus lindbergin kanssa samoin! Tai stallonen.
PoistaSitten toinen esimerkki puhumisen ja kokemisen "ristiriidasta", nyt ei kirjallisuudesta vaan syyllisyyden ja syyttömyyden sisäisestä rekisteristä...
PoistaIhmistä kuuluu ehdottomasti pitää oikeusvaltiossa syyttömänä jos näyttö ei ole riittävä kuten nyt vaikka Auerin murhajutussa kävi. Mutta missä määrin meidän on mahdollista TUNTEA ihmistä syyttömäksi tai syylliseksi (ja varsinkin rikoksissa, joiden ajattelemme perustuvan vietteihin jas haluihin eikä yksittäisiin motiiveihin)?
Auerin kohdalla ristiriitaisia tunteita seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja tuomiosta aiheuttaa asiantuntijalausuntojen epätasapaino: hyväksikäyttöön erikoistuneet psykiatrit eivät pitäneet lasten kertomuksia uskottavina mutta lapsia haastattelevat psykologit pitivät. Tuo selkeä jako juuri häiritsee... Mutta vaikka hänen hyväksikäyttötuomionsa purettaisiin, tuskin päästäisin lastani telttaretkelle Auerin kanssa. Tietenkään tämä valintani ei kertoisi mitään Auerin syylliyydestä, mutta se kertoisi jotain siitä eksistentiaalisesta ja elementaarisesta tilanteesta, jossa me totuuden suhteen usein elämme. Ja siitä, miten implisiitisesti luemme "tekstejä". Eli että vaikka SANOMME jonkun rekisterin olevan lähtökohtamme entiteettien ajattelmiseen (fiktion esim.), tuon sanotun pohjalla on jotain enemmän tai muuta JOHON EMME VOI VAIKUTTAA muuta kuin olemalla kommentoimatta ja siten jättämällä ristiriidan sisäiseksi kokemukseksi.(Tärkeää on olla mahdollisimman neutraali rikosjutussa myös siksi, ettei tule väheksyneeksi uhrien mahdollisesti tosia kokemuksia; ikään kuin marginalisoi heitä huomaamattaan.)
Mutta siis: Onko tuo tunteeni ja siitä seuraavat valintani syylliseksi määrittämistä? Huolimatta siitä miten yritän asiaa käsitteellisesti määrittää? Voisiko sanoa että käytäntö ottaa puolestani jonkin kannan totuuteen? (Mutta totuus tietenkin jää täysin ilmaisematta, symbolisen ulkopuollelle. Itsessään sitä on mahdotonta edes ajatella. Se ei ole edes kohde.)
Eilinen Perjantai tästä aiheesta oli tosi hyvä. Kattokaa Areenasta.
PoistaItse en pistäisi lapsiani enkä lähtisi itsekään telttailemaan ihmisen kanssa, jolla on taustalla murhaepäily ja epäily seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka Aueria / muuta vastaavaa henkilöä ei ikinä onnistuttaisi osoittamaan syylliseksi kumpaakaan, niin jotain täytyy olla vialla, että ihmistä epäillään tuollaisista asioista. Itse en usko Auerin murhajutussa ulkopuoliseen tekijään. Tapahtumien kulkua ei vaan saatu todistettua riittävän hyvin, jotta Auer olisi voitu tuomita.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaMinulla sama päätelmä kuin sinulla Vesa. Nainen pelaa peliään. Tässä lasten hyväksikäytössä on kaksi henkilöä tuomittu ja lapsissa myös fyysisiä jälkiä. Kaiken lisäksi Auer on edelleen Kukan ystävä. Näin hän sanoo IL:n haastattelussa.
PoistaKävin Annu Mamma -sivuilla, joilla Auer kertoo elättäneesnä itsensä, ennen kuin ne poistettiin. Hämmästyin joistain piirteistä siellä, esim. erittäin paljastavista synnytyskuvista. Niissäkin tuntui omituinen tunteettomuus. Tuli tunne, että paljon on ollut vialla.
Kirjailijoiden kohtaamisesta. Minulla on kirjamessuilla hankitut omistuskirjoitukset kolmelta kirjailijalta, Linkolalta, koska hän oli haastattelussa niin sympaattinen, Umayya Abu-Hannalta, koska pidin hänen lapsuudestaan Haifassa kertovasta kirjasta Nurinkurin ja Jaakko Seliniltä kirjassa Jaakon matkassa, koska hän tykkää matkustella yksin kuten minäkin. Näiden jälkeen en ole viitsinyt jonottaa.
Anonyymillä kiva satunnainen tapaaminen erään mielikirjailijansa kanssa.
Jos minä tapaisin Coetzeen, niin enpä tiedä... pyörtyisin ehkä.
Ja Vesan tapaaminenkin voisi olla vaikeaa. Karhunkiven melankolia viipyilee minussa yhä. Mies lukee nyt sitä, on melkein lopussa, ja on pitänyt kovasti.
Marjatta, tänään näin kirjakaupan ikkunassa Auerin elämästä kertovan kirjan. Oikein kylmäsi: kannessa Jukka, häntä isompi Anneli ja lapset. En tiedä kenellä on tuollaisen prosessin jälkeen halua julkaista tuollaista kirjaa. Joku sanoo ehkä, että syyttömällä. Voi olla, mutta jotain on todella pahasti tässä vialla.
PoistaMuuten, Helsingin kirjamessuilla olen torstaina parissa kolmessa haastattelutilaisuudessa, joten jos olet paikalla, tulehan moikkaamaan! Sama koskee tietty Juhaa ja Jopea.
Voi pahus kun en ole siellä vaan täällä! Jope paikalle edustamaan!
Poista(Nyt en muuten usklla poistaa tuota vesan tuplaa!)
Minun pitää tunnustaa, että olen taas silloin matkoilla, nyt mieheni kanssa. En (pöljä!) muistanut kauan sitten matkaa suunnitellessamme kirjamessuja.
PoistaNyt kun Helsingin messut jäävät väliin aion mennä Turkuun parin viikon päästä. Katsoin kaikki esiintyjät läpi. Siellä ei ole Vesaa, vaan eräs runoilija Satu Haapala. Onko Vesa hän sinulle sukua tai tuttu?
Auerista:juuri tuo julkisuudessa olo ja tuo kirjan nimi on niin outoa. Kuka sureva ja lapsiaan ajatteleva ihminen kirjoittaisi kirjan nimellä Murhalesken muistelmat!
Uskokaa tai älkää olen ollut Kirjamessuilla vain yhden kerran, muistaakseni -12, ja yllätys yllätys, katsomassa Knausgårdia. Näytti ihan Taistelultaan. Työkaveri oli samana iltana Kalliossa jossakin baarissa jossa jotenkin messuihin liittyvä tapahtuma. Kertoi että Knasu oli istunut koko illan naisen (Linda?) kanssa ympäristöäänkin tarkkaillen. Odottaen jotakin kontaktia suomalaisiin? Kukaan ei mennyt juttelemaan. Ehkäpä turhaa pelkoa/kunnioitusta tekijöitä kohtaan. Jos olisin itse ollut paikalla niin karjalaisluonteena olisin kyllä keksinyt jotakin, vaikka en pellisiä koskaan pysäytäkään. Aikoinaan assan ravintolassa sunnuntaisin oli aina hauska ja kunniakas näky kun sekä Pellinen että Salama istuivat siellä kahvikuppiensa ääressä aika säännöllisesti. Oli hienoa olla samassa tilassa, ja lukea lehteä niin kuin heitä ei siellä olisikaan. Nyt en näe enää mitään tuollaista. Näin käy kun lopettaa alkon käytön ja baarivierailut kokonaan, eristyy.
PoistaItse olen muutaman kerran laittanut kiitoskirjeitä tekijöille s.postissa. Joka kerta on vastattu pitkästi ja sanoja säästelemättä. Eli Marjatta ihan tavallisia ihmisiä Goetzeesi ja rakastamasi Morrison varmasti ovat. Me olemme kaikki samassa laivassa. Joku tuottaa, me lukijat kulutamme. Ei se sen kummempaa ole.
Ette muuten usko tätä. Pulkkisen monituntinen tapaaminen oli ehkä se hienoin juttu, mutta olen tavannut myös Olof Lagercrantzin!! Maailman parhaan kirjailijaelämäkerran tekijän, Strindbergin tietty. Ja paljon muuta. Ensimmäinen piiri, olettahan lukeneet? Tämä tapaaminen Helsingissä joskus 90-luvulla. Asian varmuus jäi mulle hieman auki mutta kun kuvasin Olofin tapaamisen ja miehen itsensä ja taas sattumalta tapaamalleni ( ja taas baari!) kriitikko Timo Hämäläiselle (muistaako kukaan?), sanoi tämä että Olofhan se oli varmasti. Hämäläinen oli tavannut haastatteluissaan monta kertaa. Oli oli kuin voittajalla.
Mutta tämä nyt irtoava kevyt linja jatkuu..
Tämä ei ole nyt vieläkään namedroppailua, mutta hauskaahan ja vähän nostalgisen ironista tämä on. Lopuksi kuitenkin huipennus, jonka leikkisästi joskus muille kerron, olen tavannut miehen joka on tavannut Andrei Tarkovskin Tallinnassa Stalkerin filmausten aikana. Nousin ylös ja kättelin hänet. Sanoin että tästä eteenpäin olen siis mies joka on tavannut miehen joka on tavannut Tarkovskin.
---
Ihme kyllä jään Auerista kaikki ajatuksenne. Moni muukin. Jokin kollektiivinen intuitio siinä kai toimii.
Kiitos moikkauskutsusta. En tule taaskaan Kirjamessuille, mutta jos Akateemisen tms. hyllyllä törmätään niin tulen kyllä kättelemään ilman bloggeri-profiiliakin. En saanut sitä auki.
(Marjatta, tiedän ettei kirjoittamissani jutuissa ole mitään väärää tai paettavaa, päinvastoin, mutta entistä nimimerkkiäni on joku käyttänyt väärin ja ehkä jopa tarkoituksella. )
Amerikkalaiset ois muuten jo tehneet auerista fiktion: vaimo vetää lapsipornobisnestä ja mies tajuaa sen ja alkaa etsiä todisteita. Vaimo huomaa tämän ja käskee miesystänsä tappaa pulison. Siinäpä piinaava rikoselokuva.
PoistaHei kaikki, minusta teillä on erinomaisen hyvät syyt olla tulematta kirjamessuille. Itsekin ahdistun siellä jos ei ole jotain varsinaista syytä mennä, enkä käy kovinkaan usein (ehkä joka kolmas vuosi tai sellaista). Nyt menen ikään kuin pakosta edustamaan, kun se kuuluu asiaan. En kyllä tiedä, kuka siellä olemisesta varsinaisesti nauttii... Tarkoitan melua ja tungosta jne. Pidän kyllä kirjailijoiden puheista ja taustojen kuuntelusta, mutta vähän intiimimmässä tilassa ja mieluusti vaikka tallenteena tai kahden kesken (olen tehnyt monituntisia kirjailijahaastatteluja esim. Kari Aronpurosta ja muista runoilijoista SKS:n kirjallisuusarkiston hankkeeseen).
VastaaPoistaJopella on kyllä ollut hyvä kohtaamisten sarja!
VastaaPoistaNyt pitää munki kehuskella. Pidettiin 80-luvulla Bresson-viikko Kokkolan Outolemmessä (jonka ainutlaatuisuudesta hesari kirjotti isolla otsikolla ja ihmetteli miten olemme saantee koko tuotannon käsiimme kun elokuva-arkisto on vähän nihkeä...)ja käännätettiin sen elokuvateoria ja sontagin, schraderin ja muiden esseitä siitä. Kaveri lähetti sille kirjeen että miten sovittas nää lupa-asiat että hänen tekstiään saa julukasta. Tuli lyhyt kirje jossa sanoi että kiitos kiinnostuksesta ja olkaa hyvä, ei maksa mitään. Nyt se kirje on kaverin seinällä kehyksissä ja siinä kirjassakin kuvana. Mutta ei ihan ressonia ite kätelty.
VastaaPoistaBresson! Sama jos olisit saanut kirjeen Renoirilta, Chaplinilta tai Felliniltä. Hienoa.
PoistaTarvovski oli mulle yhteen aikaan kova sana, ja on tietty vieläkin. Andreillahan on myös se matafyysinen agentti, heh, matkassa eri tavoin.
Olis ollut kyllä hienoa mennä kaikki me kolme katsomaan Vesan haastattelua plus tietty eräs täällä aiemmin paljon keskustellut, mutta nyt on näin.
VastaaPoistaKuhmossa asuessa minä kaipasin juuri tuollaista elämää, mistä Jope puhuu, että tapaisi uusia ihmisiä, edes ohittaisi tunnettuja taiteilijoita. No, siellä tämä oli mahdollista kerran vuodessa, Kamarimusiikin aikaan. Teinityttönä haarrastin aitan portailla samaa haaveksimista: kun asuisi kaupungissa ja voisi harrastaa kaupunkilaisten harrastuksia ja nähdä ihmisiä...
Nyt kun bloggaajana tulee kutsuja kirjajulkkareihin, niin en viitsi mennä. Yksissä useamman kirjailijan yhteisjulkkareissa olin vähän aikaa sitten, kun siellä oli läheisenkin kirja, mutta ei ne taida olla minun juttuni. En myöskään ota vastaan ilmaiskirjoja, koska tuntisin niiden vain sitovan minua, enkä halua kirjan arvon vesittyvän minulle.
Saako Jope käyttää nimeäsi vai ottaisitko jonkin uuden nimen, kun minä en oikein tiedä, miten kaarrella tässä asiassa?
Kerran eräs oppinut ystäväni, afrikkalaisen kirjallisuuden tohtori, kertoi tavanneensa jossain konferenssissa Coetzeen ex-vaimon ja sanoi minulle, että olisin varmaan tykännyt jutella hänen kanssaan. Sitten hän alkoi kertoa jotain, mitä tämä oli sanonut John Maxwellistä. Minä panin kädet korville ja aloin lallattaa:"Plaa-plaa... Ei, ei kiitos, ei mitään, mikä pilaa illuusioni!" Kaukofanitus ilman arkea sopii myös minulle oikein hyvin.
( Voidaan tehdä niin että palaan Jopeksi täällä ja muualla en enää sitä käytä lainkaan. Taitaa tämä olla nyt muutenkin ainoa paikka, jossa kommentoin mitään. Yritin bloggeria mutta mulla kotikoneessa niin vanha ohjelma, peräti xp, ettei se avannut kunnolla jotakin minkä olisi pitänyt avautua. )
PoistaMarjatta, se on totta että kaupungilla kierrellessä joskus sattuu ja tapahtuu. Mulla se elämä on jäänyt tyystin. Olen omista syistäni absolutisti (ei liity krist. mitenkään - tietenkään) jo viidettä vuotta. Kun sellainen liikkuminen kaupungilla jää kokonaan pois, myös menettää jotakin. Tilalle tulee, ei välttämättä enemmän, vaan vähemmän: enemmän telkkaria, enemmän netissä pyörimistä. Voi olla että olen muutenkin viimeisten vuosien aikana lukenut liikaa (muuta kuin kirjallisuutta) ja liian laajalti. Se on muuttanut minua. Kun on esimerkiksi ollut aikaa seurata myös kansainvälisiä juttuja itsenäisesti, ilman välikäsiä, on siinä moni kupla poksahtanut. Myös blogimaailmassa kaiken huonon seassa on paljon todella hyvää ajattelua ja linkitystä ja totta kai lisäinformaatio väistämättä muuttaa käsityksiä.
Yksi vanha tapa on jäänyt. Kuljeskelen edelleen mielelläni yksikseni kaupungilla, pistäydyn kahvilla, kirjakaupoissa, kävelen rannoilla, lueskelen kirjastoissa. Näin siis lomilla.
Tästä tuli mieleen ajatus. Niin täällä, kuin muutenkin, meillä ihmisillä taitaa olla (vaikka olisi mielestään kuinka lone rider tahansa kuten minä) sellainen toive, että joku tulisi kuin sattumalta kadunkulmassa vastaan. Sama veto meidät vetää lukemaan kirjoja, katsomaan elokuvia, ehkä kirjoittamaankin?
Oman elämämme autofiktiotahan me elämme kaikki.
Olemmeko me aina faktaa edes itsellemme?
Kun elämme, me samalla kirjoitamme omaa elämäämme jos ei kirjaimilla niin liikkumisellamme, matkustamisellamme, sanomisillamme, tuntemalla, kuluttamalla.
Olen myös sitä mieltä että me ilmaisemme hyvin vahvasti mitä me haluamme olla kirjavalinnoillammekin. Jos löydän kirjan/tekijän joka koskettaa minua, minä ihastun loppujen lopuksi siinä teoksessa itseeni, kokemalla vahvasti sen teoksen minä ilmaisen itseni siinä teoksessa.
Kuinkahan monta versiota Knausgårdista tai Lindasta tuolla kaupungilla nytkin kulkee? Soundtrack of our lives jne.
Toivottavasti ei kovin monta Bernhardia - tai Houellebecqia. Näin voi toivoa ihan näiden ihmisten itsensä ja heidän läheistensä vuoksi.
jope taas
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSe että joku Houellebecqin romaanien hahmoista todella olisi jäännöksettömästi Houellebecq - siis kaikkinensa - on minusta todella häiritsevä ajatus - ja kuitenkin ilmeisesti siinä viimeisessä kirjassa mennään tosi lähelle.
VastaaPoistaMutta sekin H:n romaani, missä päähenkilön naisystävä halvaantuu kun tätä pannaan jossakin parinvaihtopaikassa ja sitten päähenkilö ei enää mene katsomaan naista sairaalaan tms. Kirjat ovat täynnä todella syvälle meneviä kuvauksia voimattomuudesta, henkisestä sidottuna olemisesta ja pahasta, jota ei löydy toisista vaan itsestä ja joka tapahtuu vääjäämättä, koska ei ole voimaa, koska ei ole oikein mitään mikä pidättelisi...
kaatumista johonkin todella kauheaan.
PoistaTuo ihmisen hylkääminen on Syvän joen pimeä ydin. Siinä romaanissa on yksi kirjallisuushistorian vastenmielisimmistä minäkertojista, Ed. Hän ei halua enää nähdä raiskattua Bobbya koska tämä edustaa hänelle heikkoutta: "(Bobby) näytti aina kuolleelta painolta ja valmiilta kirkumaan, eikä sellainen mies kelvannut minulle."
PoistaSe mikä tekee tästä loisteliaasta romaanista vaikean lukea on se, ettei Dickey missään vaiheessa vakuuta edes vihjaillen lukijalle ettei hänen oma maailmankuvansa ole noin kylmä, ehkä jopa fasistinen. En tiedä luenko voimafilosofian julistusta vai psykologista analyysiä ihmisesä julmuuden ja oman heikkoutensa edessä. Syvän joen toisessa päästä voi löytää psykologisen inhorealismin ja touisesta asenteellisen fasismin. Oikeastan romaanin tärkeä kysymys lukijalle on: missä määrin inhomme reksteri ja fasismi leikkavat toisiaan? (Toinen suomennettu Dickey Kohti valjkeaa merta antaa vihjeen heikkoutta hyljeksivän selviytymisfilosofian puolesta.)
Tai sitten: Syvä joki on kirjoitettu hippiaikaan, joten romaani voj olla nihilistinen vittuilu kukkaiskansalle.
Yleensähän taideromaanit antavat lukijalle sen tunteen että tässä ollaan humaanissa seurassa sisällöstä huolimatta. Dickeytä lukiessa koordinaatteja ei löydy. Se tekee romaanista samalla niin julman ja kauniin.
Elokuvahan on kulmiltaan pyöristetty humaani muuunnelma. Vaikka siis Dickey itse kässärin on kirjoittanutkin (se muuten näytteli siinä lopussa sitä sheriffiä). En lakkaa ihailmasta tämän romaanin nihilitistä julmuutta.
Pitää tarkentaa. Siis ihailen pittaamattomuutta humaanin taidediskurssin sääntöjä kohtaan. Ihmisenä Dickey saattoi olla fasistinen paska. Sen poikahan on kirjoittanut isästään kirjan... onko joku lukenut?
PoistaOlen muuten yhdessä jutussani tästä kirjasta ja Olkikoirista yrittänyt määritellä itselleni fasismin ja näiden teosten suhdetta. (Olkikoirat siis on myös haastava juuri siksi, ettei myöskään Peckinpah anna humaanejaa kordiaattieja pimeyden edessä.)
Jotakuinki näin kirjoitan jutussani Olkikoirat ja muita kulttuurieläimiä: Rajan voi ainakin yrittää vetää seuraavasti. Fasistin voi ajatella perustelevan arvojaan ehdottoman tilanteen logiikalla vielä sen jälkeenkin, kun sitä ei enää konkreettisesti tarvita; hänen arvonsa ovat ikään kuin ehdottoman tilanteen lisäarvoa jota hän varjelee odottaen sen uutta täytäntöönpanoa (ja tämä sopii tietysti myös kommunistiseen militaristiin). Juuri tämä säilytettävän lisäarvon uhka Olkikoirissa ja Syvässä Joessa hämmentää humanistista mieltä, ei niinkään väkivalta sinänsä.
Tuo juuri tuo esiin sen mistä olemme nyt puhuneet. Luetko Dickeytä vai Syvää jokea... Molempia tietty, mutta luet myös selvästi muutakin kuin "tekstiä."
VastaaPoistaYmmärrän täsmälleen myös mitä tarkoitat kulttuuriolioiden ja teosten sisältämästä hyvästä pedagogiasta rajunkin sisällön takaa tai ainakin lukijan varmuudesta että tekijä on sittenkin säädyllinen, ja ajattelee oikein.
Voi olla että yksi syy miksi annan tilaa myös niille äänille mille nykykäsitysten mukaan ei saisi antaa ääntä ja tilaa lainkaan, johtuu juuri tuosta liian nopeasta (suositellusta) paosta omien joukkoon ja turvaan. Nyt en puhu
vain kirjallisuudesta...
Olinko liian hämärä nyt?
Ok. Juuri tuon oikeasti autenttisen toiseuden vuoksi avaan mm. "xy"-median videoklippejä nähdäkseni itse, vaikka monet ovat kehittäneet suorastaan hyveen siitä etteivät sitä tee ja tällä kieltäymisellä katsomasta suojelevat itseään joltakin (jota pelkäävät itsessään?). Luen myös vastapuolen sivustoja, variksia ja takkuja. En ollakseni tasapuolinen, vaan nähdäkseni ne, jotka elävät autentiaansa ja ovat luopuneet kielen merkkijärjestelmistä ja eivät enää jaksa perustella huomattuaan ettei perustelemisella saavuta mitään. (Itse en ajattele välttämättä noin, kiinnostavaa ja tärkeää on mielestäni kuitenkin seurata niitä jotka noin kokevat)
Voiko kulttuurin kautta edes tavoittaa mitään noin autenttista? Ja toista. Nyt kun suvakeilla ja rajakeilla on molemmilla ensimmäinen "oma" kuolonuhrinsa, pelkään pahoin että autenttista on luvassa lisää. Oletteko panneet merkille oudon, uskaltaisinko sanoa pimeän huojennuksen, siitä että nyt on kuolleitakin. Nyt ei enää tarvitse kuunnella ketään. Nyt jaetaan henkisiä käsivarsinauhohja.
Katsominen on mielestäni aina velvollisuus. Saksalaisetkin marssitettiin keskitysleirien läpi vuonna 1945. Tarkoitan katsomista laajasti. On katsottava kaikkea, kaikki, siitä miten todellisuus näyttäytyy.
Dickeykin kirjoitti ihan varmasti hipeille. Vasten niitä unia.
Juha taidamme sinun kanssasi jakaa mieltymyksen teoksiin joissa kaikki illuusiot riisutaan.
Ihminen tyhjänä, tai yhtä hyvin eksistenssinsä täyttämänä on eloonjäämiskone.
jope
Joo. Kyllä jaamme!
PoistaOlikoirista: se on ytimeltään ajaton teos. Kyseenalainen manipuloidessaan katsojaa mutta ajaton ja tosi. Raiskauskohtaus... en tiedä mitä siitä pitäisi sanoa, en sano mitään. Mutta Hoffmanin roolihahmon yritys edetä kompromissein niin pikälle kuin mahdollista ja sulkea silmänsä todellisuudelta kunnes se törmää häneen, on reaalisen ydintä. Tunnistan siitä itseni.
PoistaPauline Kael kritisoi elokuvaa siitä, että "keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan".
Totta ja siksi se onkin niin hyvä. Ja Syvässä joessa (ja siinä viimeisessä Rambossa) toimitaan juuri samoin. Jotenkin nautin "säädyttömistä" teoksista, joissa minut pistetään seinää vasten. Ja kumma kyllä, usein nuo teokset ovat populaarin puolelta (Syvä jokikin on vahvasti populaarin koskettama). Heti kun taide on puhdasta, tämä efekti tuntuu katoavan, useimmiten. Houlle kulkee rajalla myös...
Manipulaatiota ja eksploitaatiota ei pidä säikähtää. (Filmihullujutuissa on kirjoitus eksploitaatiosta).
Nyt teen todella uskaliaan siirron edessänne: pidän I spit on your graven uusintaversiosta. Se on elokuva joka samalla ruokkii kostonhalua ja saa inhoamaan itseä sen sallimisessa. Kosto on niin julma, ettei sitä enää voi hyväksyä edes tunnetasolla. Se on elokuva, joka ei päästä älyä näkijän ja nähdyn väliin vaan puhuttelee suoraan ja ERITTÄIN KYSEENALAISESTI tunnerekisteriä.
En suosittele katsomaan.
P.S. Pasolinin Salo tai Haneken tylyimmätkään teokset eivät puhuttele minussa samaa rekisteriä. Ne ovat turvallisia humaaneja teoksia. (Salosta pidän paljon ja ehdottomasti Hanekea enemmän kuten tuossa filmihullujutussani Hassuja leikkejä Salossa todistelen.)
Poista"Tuo juuri tuo esiin sen mistä olemme nyt puhuneet. Luetko Dickeytä vai Syvää jokea... Molempia tietty, mutta luet myös selvästi muutakin kuin "tekstiä.""
PoistaHelkkarin hyvin tiivistetty - ja sopii Tasteluuni myös.
Tuo Pauline Kaelin kriitiikki Olkikoirista (hän siis myös piti elokuvasta!) on oikeastaan eräänlainen määritelmä populaarin ja korkean erosta. Taide ei halua manipuloida katsojaa muistuttamatta itsestään. Sen manipulaatio on aina väline, ei itsetarkoitus. Haneken Funny Games on tästä oikein hyvä esimerkki.
PoistaJuha, sä etsit tuota itsesi ja omien arvojärjestelmiesi seinää vasten laittamista taideteoksista, mä enemmän tuolta mihin viittasin. Siitä mitä koko ajan tapahtuu.
PoistaTaiteessa itse asiassa mä olen aika nössökin katsoja.
Kirjallisuuden puolella minuun (omasta "agentistani" huolimatta) vetoaa kyllä tietynlainen röyhkeys ja haastaminen, mutta samalla nautin kyllä siitäkin että kukaan ei petä ketään, on perheitä ja ihmiset elää pienissä kuvioissaan.
Omat olkikoirani mä katson sitten "todellisuuden klipeistä." Jos olette esim. nähneet Isisin julkaisemia klippejä niin tiedätte mitä tarkoitan. En suosittele katsomaan. Sinne.
Mutta kasautuvaa kaaosta koko ajan lähempämä ja lähempänä meitä suosittelen katsomaan.
On valitettavan totta, että sitä ei näytetä siellä missä pitäisi näyttää. Joutuu vähän kaivamaan esiin.
Ettei kävisi niin, että toteamme myöhemmin, "mutta emme me tienneet."
Eikö olekin ihmeellistä, nyt kun taiteen sensuuria ei ole, on muuta sensuuria, ajatusrikollisuutta, luostarilupauksia olla avaamatta sitä mikä ei ole hyvää. Taiteessa sen sijaan samalla on kaikki mahdollista. Maailmasta on tulossa tabu, siis sen tilasta, taiteessa ei ole mitään muuta tabua kuin se että se menee meillä kaikilla toisesta silmästä sisään ja tulee toisesta silmästä ulos, koska sitä kaikkea on niin paljon.
Juha, uskallatko lukea Syvän joen siitä todellisuudesta missä me olemme? Mulle kävi suurin piirtein juuri noin, kun silmieni havainnot haastoivat lopullisesti taiteen tarjoaman herkullisen silmänruoan, mitä se loppujen lopuksi kuitenkin usein vain on.
jope
Tämä aika on Olkikoirat. Sen ajankohtaisuus on turvallsuuteen tottunut yksilö tässä ajassa. Sitä tarkoitan juuri. Nuo keskustelumme joissa väänsimme turvapaikanhakijoista, länsimasen kulttuurin tilasta, ja vaikkapa juttuni siitä kun olin seinäjoen mielenilmaisuissa mukana suvakkien puolella tietty ja sitten kantapaikassani pääsin kiinnostavaan kohtaamiseen Sisumiesten ja partiotyyppien kanssa... niissä jutuissa jouduin tunnistamaan sisäisen ristiriitaisuuteni myös. Enkä nyt tiedä, missä kohtaa tarkalleen olen ollut oikeassa ja missä väärässä. Ovatko prusteluni olleet miten vakuumeja.
PoistaNäen Olkikoirien Hoffmanin matemaatikossa länsimaisen sovinnonhaluisen ja sivistyneen yksilön, jonka on vaikea päättää, missä kohtaa hänen rajansa kulkevat - ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.
Taide on paljolti lohtua ja sitä kohottumista josta olen kirjoittanut... Ja sitäkin tavitsemme jotta jaksamme olla. Elämän kuuluu olla myös helppoa ja kaunista! Taide ja viihde antaa ihmiselle useimmiten hallitsemisen tunteen. Ristiriidatkin ovat älyllisesti ja emotionaalisesti hallittavissa. Kun katsoo uutisia, ei hallitse mitään.
Tai onko kuitenkin niin, että kun katsomme uutisia tai isisklippejä tai fiktiota tai taidetta, olemme todellisuuspaon vallassa niin kauan kuin KATSOMME? Harrastamme eksploitaatiota... Kun katsomme todellista julmuutta, koemme olevamme todellisempia kuin fiktiota katsoessa, mutta onko niin? Onko dokumentti fiktiota valheellisempaa? Onko isisklippi enemmän illuusiota todesta kuin fiktio todesta koska se saa meidät USKOMAAN totuudellisuuteemme enemmän?
Mitä meidän siten pitäisi tehdä KATSOMISEN LISÄKSI että kokisimme todesti, ONKO TOSI ELÄYTYMINEN KOSKAAN MAHDOLLISTA ILMAN KONKREETTISTA OSALLISTUMISTA? Kysynkin onko tosi eläytyminen sisäisesti ristiriitainen käsite? Onko mahdollista eläytyä todesti?
Viihde, taide, dokumentaarisuus. Mutta missä järjestyksessä?
(Kirjoitan aiheesta oman postauksen.)
Tai sinakin aiheen vierestä. Vedin jo yhden jutun takaisin... tää on tätä...
PoistaViittaan edelliseen kommenttiini. Totta kai toimiminen, osallisuus, maailman parantamainen, kyllä, on se juttu.
VastaaPoistaMutta jos on verrattava keskitysleirin läpi kävelyä (katsominen) keskitysleiristä tehdyn maalauksen kokemiseen....??
Taide ja kulttuuri pitää minuakin juuri tuolla tavalla kasassa kuten kirjoitit.
Mutta pidän velvollisuutenani myös katsoa, tietää mahdollisimman paljon siitä millaisia todellisuuksia tässä ajassa koetaan.
Sen vuoksi en umnmista silmiäni miltään, vaikka ilma on sakeanaan signaaleja ja sopimuksia siitä minne kunnon kansalainen katso.
Katson klippejä mm. xy:stä kuten katson muualtakin. En ole kiinnostunut sanoista ja tulkinnoista sen klipin ympärillä, mutta minä katson, ja koen sen melkein velvollisuudekseni. Katson Isisin julkaisemia teloituksia, ihmisten työntämistä alas katoilta, sen jälkeistä hurmaa ja tanssia, päitä jotka on leikattu, Calaisin seudun kaaosta, Unkarin rajan kaaosta. En halua olla sellainen joka myöhemmin selittää että en tiennyt kun ei näytetty iltauutisissa tai että minä en halua olla missään tekemisssä sen ja sen kanssa.
Olen aikuinen ihminen, velvollisuuteni on katsoa,
Omassa elämässä sitä sitten mikrokokoisilla teoilla yritetään tehdä
jotain hyvää, jotakin oikein, uskoa, olla vaipumatta synkkyyteen.
Mutta mitä teemme sen jälkeen kun näemme? Esimerkiksi nuo klipit? Vihaammeko enemmän vai turhaudummeko? Linnottaudummeko vain enemmän rajat kiinni -aatteeseen ja suvakkeihin? Tai toivommeko parasta, ettei ääriaineksia tule Suomeen hallitsemattomasti? No, tässä luotan viranomaisten tahtoon toimia sen lain mukaisesti mikä heille vatuudet antaa ja viisaaseen kotouttamiseen, jotta edes ne tilastollset häilyvät isistapaukset saadaan karsittua. Mitä muuta me voisimne tehdä? Onko näkemisen jälkeen mitään?
VastaaPoistaKyllä se mitä uutisissa kerrotaan Isisistä, riittää minulle siihen ymmärrykseen mitä tarvitsen. Kyse ei ole enää näkemisen tai tiedon riittämättömyydestä. Jossain vaiheessa enemmän katsomisesta tulee jotain muuta, itsensä rankaisemista tai jotain...
Onko näkemisen jälkeen mitään? Tuo kysymys pätee niin faktan kuin fiktion suhteen. Fiktion etu on se, että saa luvalla keskittyä vain itseensä. Oman sisimpäänsä.
PoistaOikein hyvä kysymys. Menee syvälle. Myös tuo itsensä rankaiseminen jopa. Vastausta en tiedä. Saattaa olla jokin yksilöllinen psyk. juttu, koska en ole ainoa. Katsomisella en tietenkään tarkoita vain tietyn laidan juttuja, vaan kaikkea. Nykyään kuvataan käytännössä kaikki. Nämä "klipit" yksittäisinä ovat mitä ovat mutta kokonaisuutena niistä kasvaa sellainen kollaasi, mihin perinteinen uutistoiminta ei yllä. Katson usein tv-uutisiakin ilman ääntä, samalla tavalla katson näitä nettiklippejäkin ilman että joku ne sanoittaa ja kertoo mitä tulee ajatella.
VastaaPoistaMutta siis miksi.
No, suurimman osan ajastani käytän kunnon keskiluokkaisen itseään säätelevän ja sensuroivan ihmisen tavalla: tavallista perhe-elämää, kulttuurituotteita, pohdintaa, ulkoilua.
Mutta välillä mulle tulee säännöllisin väliajoin sellainen veto, että haluan rikkoa sen peilin mitä katson, miten helppona ja kivana elämän koen.
Jos kaikki on hyvin, kaikki on kauniisti, maailma on oven takana, sylissä on hyvä kirja, koen taidetta tms. niin tulee sellainen että mitä hittoa minä olen tekemässä, ketä luulen pettäväni tällä kulttuuri-ihmisen esteettisen kokemisen fiilistelyllä.
Ja tällä en tarkoita synkistelyä, en ole lainkaan synkkä ihminen, tarkoitan sitä että haluan katsoa m y ö s sinne, missä käydään sitä keskustelua mistä hyvät ihmiset lähtevät pois ja missä esillä on sitäkin materiaalia mitä valtavirroissa ei ole.
Mutta hei ystävät, ei palata aikamme poliittiseen/yhteiskunnalliseen todellisuuteen, se saattaa erottaa meitä väärin perustein toisistamme.
Taiteen kautta voidaan päästä myös oikein lähelle sen peilin rikkomista silloin kun taiteessa katsotaan riittävän syvälle yhteenkin ihmiseen. Ja eheyttäähän taide myös. Itse olen kiitollinen itsestäni sille että duunariperheen poika löysi kultturin kuin ihmeen kautta (mikä se olikin) vaikka suvussa, ympäristössä ei ollut yhtään, ei siis yhtään, kulttuurista syvällisemmin kiinnostunutta ihmistä.
jope
Jope, sama täällä, ei yhtään, eikä edes pinnallisesti. :D
PoistaYhteiskunnallisista asioista sen verran, että olen NIIN tyytväinen, että jari Lindström on ottanut selkeän kannan rasistisiin liikkeisiin. Jotkut hänen puolueensa jäsenet pitävät niitä jotenkin oikeutettuina, koska on sitä ja on tätä silläkin puolen ja tälläkin puolen ja muka köyhä ihminen ei voi olla muuta kuin vihaaja. Olen ollut joskus hyvinkin köyhä (toki toivoa paremmasta) ja ajatellut aina myötätuntoisesti kanssaihmisistä.
Minä köyhänä loukkaantuisin Kike Elomaan, Sebastian Tynkkysen ym. köyhiin lyömästä leimasta.
Tämä kiireessä, lähdössä harrastuspiiriin, joka on avoin kaikille, ei vaadi rahaa eikä yhteiskuntaluokkaa.
En varmaan silti saisi tämän parempaa kannanottoa aikaiseksi, vaikak olsi aika koko päivä.
Joo ei mennä syövereihin mutta tuo klippijuttu herätti kyllä kiintoisan pohdinnan ja liittyy kaukaa palaten knausgordin herättämään todellisuuden ja fiktiivisen suhteeseen. Tuo suhde siis kummittelee ihan kaikessa mitä havainnoimme. Tässä on kyse fenomenologisesta kysymyksestä.
PoistaJa vielä etten levittäisi kielioppivirheitä niin korjaus: linnottautuminen kuuluu tietenkin olla muodossa linnoittautuminen. Ärsyttävää viilaustahan tämä on mutta haluan olla ite tarkka aina kun virheeni huomaan. En tällä kertaa jaksa poistaa ja korjata ja julukasta taas...
Heh heh Juha, katso nyt minun kommenttini loppua "vaikak olsi aika koko päivä".
PoistaNyt luin huolella koko keskustelun läpi.
Minusta on turhaa jankata siitä, mitä tietää ja kuinka paljon tietää. Me kaikki tiedämme paljon verrattuna aikaan ennen modernia tiedonvälitystä, jolloin myös tapahtui kauheuksia joka puolella maailmaa.
Jope, myös jos etsii paljon verkosta julmuuksia omilla hakusanoillaan voi saada todellisuutta huonomman kuvan maailmasta. Ihan kuin teinipoikien pornosivuilta keräämä kuva rakkauselämästä antaa epätodellisen kuvan. En väitä, että sinulla olisi käynyt niin, mutta monella on. On vaarallista, että ihmiset alkavat itse suunnitella uutisensa. Median ammattilaisilla on laajat kanavat käytössä.
Ja sitten tuo, mitä Juha toit esiin: entä sitten, mitä sen tiedostamisen jälkeen? Mitä sillä tiedollaan maailman pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta tekee?
Vaikuttavan kirjan kirjoittaminen, avustustöihin lähteminen, poliittiseksi vaikuttajaksi ryhtyminen, edes pieni kantaaottava yleisönosastokirjoitus ja mielenilmauksiin osallistuminen. Paitsi että eihän niihin enää uskalla mennä eikä kulkea rauhankyyhkyhuivi päässä (minulla on sellainen, silkkinen), koska vastarintaliikkeen äijä voi päättää "antaa kurinpalautusta" hyysääjälle.
Ilmeisesti kaikki eivät kestä hyvinvointia. Pitää päteä ja köyttää patoutunutta energiaa jossain, vaikka se olisi ihmisten potkiminen.
Siis 'käyttää' energiaa ei 'köyttää', vaikka kyllä sekin kävisi 'köyttää sitä johonkin'.
Poista"On vaarallista, että ihmiset alkavat itse suunnitella uutisensa. Median ammattilaisilla on laajat kanavat käytössä."
VastaaPoistaTästä olen jossakin määrin eri mieltä. Mikään lisäinformaatio ei ole pahitteeksi sille ainakaan joka ei tee liian nopeita johtopäätöksiä. En voi ajatellakaan, että olisin pelkkä passiivinen objekti joka odottaa median minulle valitsemaa uutisannosta ja pyyhkii sitten suun kuin kiltiltä pojalta. Sen verran tuntenut toimittajia että minään pyhänä infopapistona en osaa heitä pitää. Parhaansa yrittävät, mutta nykymaailmassa kansalainen on aktiivinen ja autonominen eikä sitä voi (enää) eikä pidä estää. Totalitarismissa siihen pyyritään, ei meillä.
Luotan siihen täysin että aktiivinen kansalainen tunnistaa roskamedian, valhemedian ja valtavirtamedian manipulaation keinot. Luotetaan ihmisiin.
Eivät he niin tyhmiä ole.
Laiton aines pitää tietenkin karsia.
Siinä kuin asioita pehmistelevä ja peittelevä yli-korrekti media myös.
Mutta mulla on muuta.
Tuo ei-kulttuurinen tausta on mielenkiintoinen. Itse olen ylpeä työväentaustastani, sillä siitä seuraa eräänlainen pieni kapina, pieni lisäenergia, kuitenkin suhteessa eliittiin (pakko käyttää tuota tyhmää sanaa kun en jaksa nyt sitä avata).
Meillä kotona oli seinällä Seura-lehden painokuva Pojasta ja variksesta, hyllyssä Tuntematon sotilas ja Fokus-tietosanakirjasarja. Kukaan ei lukenut eikä kannastanut lukemaan. Kulttuuri ei ollut olemassakaan. Joskus telkusta katsoin äidin kanssa pikkupoikana tv-teatteria. Muistan ne hienot näyttelijät ikuisesti, hyvällä. Tarja-Tuulikki, Pehr-Olof...
Sitten 1979/1980 telkusta tuli italialaisen neorealistisen elokuvan sarja. Milanon ihme, Polkupyörävaras...
Muutuin kuin salaman iskemänä. Oikeasti yhdessä illassa. Jotakin laukesi. Aloin harrastaa elokuvaa, lukea kirjallisuutta, musamakukin vaihtui, kuljin kaupungilla katsellen arkkitehtuuria, selasin kirjastossa valokuvataidekirjat läpi uudestaan ja uudestaan, jätin vanhan kaveripiirini, pukeutuminen muuttui tietty silloin naivisti myös. Se oli uskomaton kokemus.
Mutta mitään ihan sujuvaa kulttuuri-ihmistä musta ei tullut.
Jokin taustasta periytyvä konfliktin tai ainakin polemiikin halu "herrojen pentujen" suhteen jäi. Sen vuoksi koen vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuhansien kirjojen jälkeen, selvää erilaisuutta kirjamessukansaan ( ei pidä loukkaantua) kuin niihinkin joille kult. ei merkitse mitään.
Otan aika tosissani sen mihin innostun.
Kuohukujassa Rosenlund on tavoittanut jotakin siitä.
Ja ehkä jopa Snelmann joissakin teoksissaan.
Pulkkinen ehdottomasti kaikissa neljässä kirjassaan.
Miksei myös Bernhard, vaikka olikin hyvästä kodista.
Jostakin uolta se Marjatta tulee minkä vuoksi en lähde pois, kun "valkoinen roskaväki" tuulettaa. En nimeä heitä r- enkä f-kirjaimilla kuten suositellaan somen pikaoikeudenkäynneissä.
Katsominen, kuunteleminen on tärkeää aina eikö?
Se ei tarkoita hyväksymistä.
Jos alaluokkaa ei nyt kuunnella, ovat seuraukset kamalat, entisestään radikalisoituminen. Ja kun siellä netin varjomaailmassa käyn, on selvästi huomattavissa, että juuri tätä radikalisoitumista toimijat odottavat vesi kielellä, molemmilla äärilaidoilla.
Miksi ei ole kirjallisuutta joka kartoittaa sisältä käsin tuota maailmaa, se on harmi. No, Hassinen on tietysti, mutta siinähän hyvät ja pahat paistavat läpi jo heti kun se antaa haastattelun.
Kaikki tämä mun puolestani nousee kai siitä pikku asunnosta, jossa se Seura-lehden kuvajäljennös. Ihminen ymmärtää, tai edes haluaa kuunnella, sitä ympäristöä mistä on tullut, peräisin, vaikka itse olisikin muuttunut. Kiitos Vittoria de Sica. Hah. Aaatelinen köyhien rakastaja. Sampanja-sosialisti. Mutta so what, mahtava taiteilija, auteur!
jope
Suomalainen houelle ilman sitä taiteellista turvamahlaa, joo. ois kiinnostavaa ja varmaan raivoa nostattavaa lukea.
Poistamarjatta. tuo sun kirjainten sekaantuminen on eri asia. siinä ei kukaan luule että jokin kirjoitetaan tuohon muotoon mutta kun linnoittuminen voidaan luulla kirjoitettavan linnottuminen. silloin johtaa harhaan. ja minäkin kirjoitin sen siksi väärin kun lausun sen niin. sama kun yhdessä muinaisessa jutussani kirjoitin john cagen gaceksi kun lausun sen niin kurkusta eli väärin ja suomalainenhan kirjoittaa vaistomaisesti niin kuin lausuu. eli ero on siinä että jos sanan voi luulla kirjoitettavan väärällä tavalla niin silloin haluan korjata.
toinen asia missä olen ärsyttävän tarkka on järjestysnumeroiden pisteet: "21.9. lähetän tämän viestin". Pikku juttu mutta häiritsee jos tuo toinen piste puuttuu. ja varsinkin kun näkee että ei uskalleta laittaa sitä järjestysluvun pitsettä ja toista kirjoitusmerkkiä peräkkäin tyyliin "1.7., joka on suntymäpäiväni". Tuntuu että ihmisisltä loppuu rohkeus käyttää pistettä ja pilkkua noin.
(Kylläpä tämä nyt karkasi aiheesta, mutta kun on lempiaiheeni.)
Haa, nyt sää vaan studiohjaana yrität johdattaa keskustelun pilkutukseen. No ei vaik.
PoistaOnhan meillä jo oma houelle, jonka ajattelu- ja kirjoittamiskyky hakkaa kyllä mennen tullen ns. kantaaottavien kirjailijoiden keittämät ja tarjoamat valmispuurot, eli valmiit hyvispahis-asetelmat.
Sitä ei vaan lueta, kun sitä ei saa päästää ääneen, korkeintaan sata pääkaupunkisedun älykköä tietää ja lukee sitä, ja korkeintaan 10 niistä sietää sen. Mäkin luen, mutta en oo älykkö. Mähän luen mitä vaan.
Annan vihjeen: Suomen ranskalaisin mies. Tällä en viittaa miehen ulkonäköön vaan viittaan siihen täydellisen vapaaseen keskusteluun mitä Ranskassa ja mm. Tanskassakin käydään meikäläiseen ilmapiiriin verrattuna. Tintin näköinen mies. Ette ole lukeneet varmastikaan, sic sic.
Mutta mua kiinnostaa nyt tuo working class ja kulttuuri-juttu. Lähden tästä hakemaan vaimoni töistä ja matkalla aloitan hurjan nostalgisen regression Kouvolan kirjastoon ja elokuvakerho-Edviniin. Vuosiin jolloin Reaganin piti tuhota maailma mutta kuinkas sitten kävikään. Mäkin olin rauhanmarssilla. Ja liftasin lyhyen matkan jopa rauhanjunassa. Sitten menin armeijaan. jope
PoistaJuha, ymmärrän tuon kirjotus/kirjoitusvirhejutun.
Jope, "miksi ei ole kirjallisuutta joka kartoittaa sisältä käsin tuota maailmaa". Minulla on lukemista odottamassa Henrik Holapan elämäkerrallinen "Minä perustin uusnatsijärjestön". Jospa siinä olisi jotain.
Ja tiedätkö mitä, minun oma rakas sisareni ja hänen perheensä OVAT "valkoista roskaväkeä", r-leima on totta heissä. Meillä on kuumia keskusteluja. Toinen siskomi on tuetussa asumisessa, skitsofreenikko. Ennen viime käyntiäni hän oli muistanut, että minä olen kuollut.:D Oli hauskaa - tadaa täältä tullaan elossa ollaan!
Mulla on vähän erilaisia kirjoituksia elämäntarinakurssilla kuin muilla, jotka kirjoittavat kotiseutuhistoriaa ja kaikkea lempeää. Pitää ehkä lopettaa, etten pelästytä heitä liikaa, ja mennä jollekin kesäkurssille tai kirjoitella yksin.
Nyt pitää lopettaa kun poika ja miniä, näinä päivinä syntyvä vauva vapaamatkustajana mukana, ovat tulossa syömään meille ja pitää vähän viimeistellä. Kirjoitan pojille muistojani, tuokioita, mitään karsimatta.
(Nyt lukijani etsivät minulta huomaamatta jääneitä virheitä korvat kuumana... saa maistaa omaa lääkettään; filmihullussakin meni mikkoniskasjutussa yks väärä "puhekielinen" lauseenjäsennys huomaamatta läpi, että kyl niitä on...)
PoistaMarjatta, onnea jo vähän etukäteen perheen vauvasta. Kun kirjoitat perhe-elämästä, se yhdistää meitä kaikkia. Se on loppujen lopuksi tärkeintä.
PoistaKyllä sullakin on Marjatta isoja asioita elämässä. Kiitos että jaksat tänne silti kirjoittaa.
Maailma meno on sellainen, läpiglobalistinen, tällä kertaa mainitsen tuon asian vilpittömästi ilman mitään arvolatausta, että ne jotka sopeutuvat siihen ovat jotenkin viivan yläpuolella ja selviävät, ne jotka eivät siedä tai sopeudu muutokseen, häviävät.
Peli on aika raakaa j o s sopetuminen ei ole omassa asenteessa, vaan esim. siinä että joillakin on vain primitiivisempi, reviiritietoisempi, käyttäytymismalli selkäytimessä ja he reagoivat siksi niin vahvasti. (Tämä teoria ei ole siis mun.)
Joko elät, toimit, sopeudut kansainvaellusten ja kovenevan taloudellisen kilpailun maailmassa tai et, ja syrjäydyt ja sinun arvojasi ei hyväksytä, sinut pannaan sosiaalisesti sivuun. Tätähän on jo pienessä mitassa tapahtumassa.
Itselläni ei ole hätää, minä sopeudun kyllä.
En pelkää erilaisuutta, kaaosta pelkään jos pelkään.
Sitä en tajua miten joku peräkammarin poika ei sopeudu jossakin metsän keskellä, koska siellähän ei mitään ulkoista edes tapahdu, sen taas ymmärrän vähän paremmin jos itähelsinkiläisellä perusjampalla tai -pirjolla ottaa koville, kun siellä uusia erilaisia veljiä ja siskoja on kymmenissä tuhansissa. On kahdeksankerroksisia rappuja joissa on vain muutama suomalainen. Totta kai sitä saa kipuilla. Ei ihminen ole mikään mahatmagandhi.
Joo, en osaa vaatia noilta ihmisiltä täydellisyyttä, en millään. Ehkä muutaman sukupolven kuluttua on tilanne toinen. Ja onkin.
Lakia ei saa rikkoa, se on minimi josta nyt on pidettävä kiinni. Ja saarnattava kuuntelemisen puolesta. Rajakeilla ja suvakeilla on paljon siinä oppimista. Mulla tietysti myös. Sokea tässä taluttaa sokeaa siis.
Olisi niin suuri houkutus vajota estetiikkaan ja antaa vain maailman juttujen olla. Se voisi olla järkevääkin kun tapahtumien kulkua ei voi kääntää. Omat pienet teot oman arvomaailman mukaisesti, maltillisuus, hengittäminen, luonto. Sieltä voisi hakea mielenrauhaa. Mutta aina en sitä edes halua?!
Joskus on pakko se kuvio pamauttaa lattiaan rikki ja kysyä se duunaripojan itsekriittinen: kenelle sinä nyt olet muka tekemässö tätä?
Ja mullahan on vielä tuo Jeesuskin. Hänen silmiensä edessä on todella vaikea vetää uskottavaa roolia hyvästä harkitsevasta harmonisesta ihmisestä.
Taas multa metreittäin kommentteja, uh huh.
jope
Palatakseni otsikkoon: Olen iloinen, että Wittgenstein luki Kierkegaardia eikä Knausgårdia. Luulen, että hän olisi sanonut Knausgårdista samaa kuin kaikesta taiteesta: ilmaisua.
VastaaPoistaJoo. Kierkestähän se sytty.
PoistaViedäkseni keskustelun taas sivuun:
VastaaPoista"Jos muinainen ensimmäinen ihminen oli vitaalinen punaposkinen peto, nykyajan viimeinen ihminen on pelkkä munaton konsultti, puhtaassa kodissaan hengitysilman laatua tarkkaileva nahjus, jonka orjamoraali ankkuroituu kristillisten hyveiden asemesta kapitalistisiin hyveisiin."
Näin siis irrottelua Juhan mainitsemassa antiaikalaisessa
Hei! Onks mitään tuttua? Tätähän mä olen aina....
No, onko tuo sitten mikään ihanne, en tiedä, mutta kuten olen toitottanut ja tuossa ylhäälläkin taas niin ihmiset reagoivat eri tavalla ja eri asioihin.
Globalismissa juuri selviävät nuo munattomat konsulttityypit, ja häviävät primitiivisemmän maailman histotoriaan jäänteet, vaistonvaraiset taistelijat??
Nykyinen maailma on sopeutumisen, muutosmyönteisyyden alusta, reviiritaistelijalle (siis sen positiivisessakin merkityksessä, en nyt puhu nationalisteista, natseista tms.) viimeinen seinä johon hakata päänsä rikki.
Tunnistatteko itsessänne enää lainkaan reviiriajattelua tyyliin hei, tää on mun ja mun kaltaisten, jos ette hyväksy sitä, pysykää poissa, muuten voitte olla, meidän ehdoillamme ?
Huom! Tuollaisenahan tuollainen reaktio on mitä luonnollisin ja myönteisin ollut ihmiskunnan historiassa. Voi olla että nyt tässä ajassa se kääntyy uudenlaisen eloonjäämistaistelun vastakohdaksi. Reviiri-ihminen ei tässä uudessa maailmassa enää selviydy?
Tämä on muuten ihan hemmetin tärkeä asia. Miettiä itseään pettämättä.
jope
Jope. Jatkan tätä tossa eksploitaatiojutun komentoinnissa kun sinne just sopii.
Poista