Olen lukenut Kuudetta nyt runsaat sata sivua. Menossa on juuri pohdinta romaanin ja todellisuuden suhteesta; siitä missä määrin romaaniin kirjoitetun todellisen henkilön on oikeus raivostua henkilöhahmostaan. Knausgård häilyy jossain harmaalla alueella ja hänen kanssaan keskusteleva yrittää kannustaa todistelemalla muuta (s. 100...)
Kysyin tuossa aiemmassa keskusteluketjussa, kieltäisikö Knausgård itsensä vetoamalla fiktion lakeihin häntä kohtaan syytteitä nostettaessa? Tai: kieltäisikö hän jotain reaalista? Tai kiellämmekö me vetoamalla kategorisesti fiktion kosmokseen?
Kysyn toisen kysymyksen härnätäkseni reaalista esiin: Jos kirjoittaisi autofiktion siitä, että joku kirjan henkilöstä on käyttänyt kirjoittajaa seksuaalisesti hyväkseen, mitä tästä kuuluisi seurata? Tai tarkemmin: kuuluisiko kunnianloukkaussyytettä vaativaa pitää romaanin ontologian rajoja ymmärtämättömänä hölmönä?
Ja sitten: Tunsitteko tuota kärjistettyä esimerkkiäni lukiessanne että minä liioittelen? Vaivaannuitteko älyttömyydestäni? Ja jos, niin miksi? Puhuiko reaalinen tuossa kiusaantumisessanne? Eli onko olemassa sittenkin joitain rajoja, joita (auto)fiktiossa ei saa ylittää, koska romaanin kosmos ei ylittämisen seurauksista kategorisesti suojaa? Toisin sanoen: onko romaanin kosmosta ajateltaessa ajateltava jotain immanenttia ehtoa, joka tekee ristiriidan ulkoisen ja siäisen välillä mahdottomaksi?
Minulla on ehdotus metaromaaniksi: autofiktiivinen kirjailija kirjoittaa romaania autofiktiivisestä kirjailijasta joka kirjoittaa romaania, jossa kiihottaa lukijoitaan tarkasti ajassa ja paikassa nimeämäänsä kansanryhmää vastaan.
Kärjistän, kyllä. Mutta vain kärjistäminen voi aidosti kysyä fiktion ja faktan rajoja. Ja yleensä mitään, missä on kyse etiikasta.
Minä tunsin epävarmuutta siitä, meneekö K liian pitkälle vain siinä, kun hän kertoi tarkasti vaimonsa mielen järkkymisestä.
VastaaPoistaMinusta fiktio on fiktiota, autofiktiokin.