WITTGENSTEININ KAUNEUS (päivitetty 5.10.)

1
Spontaani tietoisuus on absoluutti, koska sitä ei voi havaita eikä lähestyä eikä juuri siksi myöskään epäillä. Meillä ei ole tilaa epäillä ajattelemista ja olemistamme. Mitä ei voi havaita tilassa, sitä on mahdotonta suhteuttaa mihinkään. Sitä ei voi muodostaa kaltaisuutta. Siitä tulee absoluutti, jonka syitä tuntuu olevan enää mahdotonta ajatella. Se tuntuu olevan joko "jonkin" sisäpuolella tai sitten aistien tavoittamattomissa "jonkin" ulkopuolella. Aina siis joko liian lähellä tai kaukana. Näin välittömästä ja spontaanista tietoisuudesta tulee jotain henkistä, itsessään lepäävää ja kysymisen arvoista ja havaitusta ruumiillisuudesta jotain toissijaista ja jotenkin liian ilmeistä. Absoluutin ja suhteellisuuden välille luodaan huomaamatta perusteeton metafysiikka ja missä metafysiikkaa, siellä aina laatuero hengen ja aineen välillä. Aina vain.

Wittgensteinin Varmuudesta ei ole eksistenssifilosofiaa, siis sellaiseksi sitä ei ole ainakaan kirjoitettu. Mutta se saa maailman, sen oliot, asiat, esineet ja ideat sekä niitä ihmettelevän ajasta ja paikasta tietoisen älykkään kädellisen tuntumaan yhdenvertaisilta. Wittgensteinille maailmassa ei ole eriarvoistavaa syvyyttä. Siinä hänen filosofiansa kauneus ja runollisuus. Kukaan ei maallista metafysiikkaa niin elegantisti kuin hän. Milloin voimme tietää ja epäillä mielekkäästi ja oikein? Milloin meillä voi olla mielekäs tunne tietämisen ja epäilyn tarkoituksesta ja merkityksestä? Miten voimme ajatella mielekkäästi maailmaa? Otetaan tuo aiemman postauksen kuvateksti uudelleen käyttöön: "Olettakaamme sitten, että sanon 'en voi erehtyä siitä, että tämä on kirja' samalla kun osoitan jotakin esinettä. Minkälainen erehdys tässä voisi sattua? Onko minulla siitä mitään selvää mielikuvaa?" (kohta 17)

Kuten tästä sitaatistakin huomaa, Wittgensteinin mukaan jonkin olemassaolon epäileminen toimii vain kielipelissä ja siksi ensin on selvitettävä, millainen tämän kielipelin täytyisi olla ollaksen mielekäs (kohta 24). Minusta juuri tämä kielipelin selvittäminen luo tunteen objektien, olioiden, mielen ja ruumiin runollisesta yhdenvertaisuudesta.

Miten Wittgensteinin kirja ja absoluutti tietoisuus sitten eroavat toisistaan? (Siis ei välttämättä Wittgensteinin mutta ainakin minun mielestäni.) Kirjaa voin osoittaa objektina, tietoisuutta en. Mutta voiko pöydällä olevaa esinettä sen vuoksi epäillä tietoisuuttani mielekkäämmin? Samaa voi kysyä ruumiillisuudesta ja tietoisuudesta. Eikö ruumiillisuuteni ja tietoisuuteni ero ole siinä, että osan ruumiillisuudestani voin nähdä ja luoda siihen tilallisen suhteen? Että voin viitata siihen objektina? Mutta tekeekö se siitä yhtään mielekkäämmin epäiltävää, vähemmän absoluuttia? Ainakaan tässä ihmisen mittakaavassa ja ilman sitä kielipelien selvittämistä?

Juuri tämä etäisyyden ja välittömyyden märällisen eron näen ratkaisevana "laadun" suhteen. Ero efektoi havaitusta objektista suhteellisen, havainnoinnissa ja käytössä perustellun (tai perustelemattoman) entiteetin, ja elämyksellisestä tietoisuudesta taas absoluutin, itsensä perustelevan entiteetin. Ja on tietenkin niin, ettei tietoisuutta voi edes kuvitella poissaolevaksi. Mutta seuraako tästäkään se, että havaittu objekti olisi tietoisuutta mielekkäämmin epäiltävissä? Ei minusta. Etäisyyden mahdollistama objektin poissaolon kuvitteleminen ja sen perusteltu epäileminen eivät ole sama asia. Ne kuuluvat eri kielipeleihin.

Jo edesmennyt erityisopettaja nuoruuteni työpaikasta rohkaisi minua lukemaan Wittgensteinia yhdessä Krishnamurtin kanssa. Se kuulemma helpotti intuitiivisesti Wittgensteinin ymmärtämistä. Kokeilin ja niinhän siinä kävi että helpottihan se. Suosittelen kaikille samaa reseptiä. Ja Varmuudesta kannattaa aloittaa.

2
Tämä teksti inspiroitui jopen ja Vesan edellisen kirjoituksen pohjalta käymästä keskustelusta. Kyse oli tiedostamattoman ulkoisuudesta ja ruumiillisuuden asemasta olemassaolossa. Itselleni nousivat mieleen, Wittgensteinin lisäksi, Sartren Minän ulkoisuuden pohdinnat. Hänellä tiedostamattomat motiivitkin tunteita myöten kuuluvat jo-reflektoituun tietoisuuteen eli jo minän piiriin eli absoluutti spontaani tietoisuus on vielä perustavampaa. Tiedostamattominta on siis oikeastaan... spontaani tietoisuus, siis eräänlainen olemisen kehä jota ei voi havainnolla murtaa. Ja siis tietenkin maailma sen mukana niin kauan kuin se... tiedostetaan. Sartren retoriikassa minuus on vapaan tietoisuuden määriteltävissä, tai minuus ilmenee absoluuttia tietoisuutta vasten. Siis tunteita myöten. Eli kyse on samasta periaatteesta kuin idän filosofioissa, joissa tukkoisesta minästä pyritään eroon. Tai oikean asenteen löytämisestä elämään.  Anthony de Mellon lähes nihilistisen ratkaisukeskeisyyden voi nähdä käytäntöön vietynä Sartrena. 

Itse en ole ihan varma tuosta tietoisuuden absoluutista vapaudesta. Esimerkiksi etiikkaa pohtiessaan Sartre ei vielä voinut tietää evoluutiopsykologian tutkimuksista ja sitä, miten hyväntahtoisuus ja sen kautta kyllä mielestäni myös jollain tavoin tietoisuus on rakentunut "lauman dynamiikan" mukaan. Toisin sanoen voi kysyä, miten erottaa puhdas vapaa tietoisuus maailman siihen lataamasta tunnerekisteristä? Jos minä kidutan ihmistä vain todistaakseni vapaata tiietoisuuttani, voin pahoin ellei tietoisuuteni ole strukturoitunut psykopatologisesti. Onko se silloin vapaa? Missä raja vedetään tyhjän ja jo-strukturoituneen, jo maailmallistuneen tietoisuuden välille? Onko koko ajatus vapaasta tietoisuudesta myös jo-reflektoitua eli minän harhaa? Platonistin tyhjä idea? (Meni ehkä jo populismin puolelle ja siksi olisi kiva saada vastauksia ammattilaisilta! Tunteeko kukaan hyvää evoluutiopsykologia?)

3
Onko tietoisuus siis absoluutti vain välittömyytensä suhteen? Siksi että emme voi havaita sitä kohteena ja siksi tunne sen muotoa? Tietoisuuden vapautta ei minusta tuosta välittömyydestä ainakaan voi johtaa. Ja itse tekemääni kysymykseen, onko reaalisempaa aine vai tietoisuus, vastaan että älytön kysymys, jossa oletetaan ensin nuo entiteetit kokemuksellisesti ja elämyksellisesti erilleen toisistaan. Absoluutti tietoisuus on myös absoluutti reaalinen koska se ei ole symboloitavissa eikä kaltaistettavissa välittömyytensä tähden. Käsitteet ulkoinen ja sisäinen eivät enää viittaa mihinkään.

Entä tietoisuuden reflektiivisyysasteen suhde luovuuteen? Siitä enemmän jutussa Lapsista.