Tuon keskustelun immanentti merkitys minulle on jälleen kerran sen haastavan periaatteen hyvksyminen, että ei pitäisi juuttua kysymään työnsä merkitystä, vaan tehdä sitä!* Asiat jotka ovat itsestään selviä, tuntuvat näköjään vahvistavan minua vasta, kun joku toinen sanoo niitä kohottavasti ääneen. Vaikkapa sitten kristillisessä diskurssissa. Tosin tuon periaatteen hyväksyminen läpikotaisin on kyllä vaikeaa. Kymmenen vuotta sitten kyllästyin totaalisesti ja hain töihin Toyotan varastolle. En onneksi päässyt. Ehkä se vaikutti hylkäämiseeni kun sanoin haluavani työkennellä silloisen kriminaalihuoltotyön jälkeen elottoman aineen kanssa. Mutta ihmiskokeeni kannatti. Sen jälkeen työ maistui taas kun tajusin, että alallenihan minä kuulun.
Mutta takaisin asiaan. Tuolla ensimmäisen "ylevän puheen" keskustelussa puhuin diakoniatyöntekijän (sekä tietenkin samalla myös muun korvaamattoman tiimimme) kanssa tekemäni työn tuntemuksista ja siitä yhteisimmästä tyhjyydestä, joka väistämättä ihmisten kanssa tehtävässä työssä niin usein tahtoo sisimmässä tuntua. (Ja edellinen kirjoitus oli pitkälti tuon yhteistyön elementaarien kuvausta.) Mikään kahden toimijan usko tai filosofia kun ei (varsinkaan ilman aineellista perustaa) tietenkään takaa kolmannen "pelastusta" olemisessa ja ajassa. Juuri siksi yhteisintä mikä jää, on tyhjyys. Mutta siis tyhjyys mahdollisuutena ja toivona - ja maailmankatsomuksesta riippumatta. Tässä voisi viitata taas taannoisessa Knausgård-kirjoituksessani käyttämääni Schrödingerin kissan metaforaan. Kaasutuslaatikossa oleva kissa on elossa ja kuollut niin kauan kuin laatikko avataan ja havainto kissan kunnosta tehdään (ks. Wikipedia). Jokin reaalinen lankeaa siis plussaksi tai miinukseksi ja tämän reaalisen kanssa me teemme työtämme ja se meidän on hyväksyttävä. Sitä tarkoitan yhteisellä tyhjyydellä.
Vaikuttaa ehkä synkältä mutta toisaalta yhteisessä tyhjyydessä on kyse yksinkertaisesti mahdollisimman puhtaasta kokemuksesta, työstä ilman odotuksia ja pettymyksiä. Puhutaan ns. itämaisesta asenteesta, itsensä tyhjentämisestä minänsä rakentamista pakotteista ja tuosta vapautumisesta seuraavasta tyyneydestä. Sitähän sen työmme pitäisi olla, ja edelleen maailmankatsomuksesta riippumatta. Itselleni kyse on ihan pragmaattisesta "logiikasta". Minulle kohottavaa työssäni kun on se, mikä palkitsee minua ja sehän tietysti palkitsee, mikä palkitsee asiakasta. Lopulta. Kyyninen oletus kaikkien yritysten epäonnistumisesta koettelisi ainakin minun voimiani, ja ehkäpä sittenkin liikaa. Onneksi kyynisyys kuitenkin kumoutuu käytännössä. Joku kun aina selviää.
Minusta tuntui, että diakoniatyöntekijän ja minun eroni (muiden tiimiläisten puolesta en voi puhua) tuossa yhteisessä tyhjyydessämme oli se, että hänelle usko oli eräänlainen apuminä, jonka voimalla rajoittavista mielensisällöistä eli kärsimättömyydestä, turhista odotuksista ja asiakkaan persoonan määrittelystä oli vaivattomampaa luopua. Tai hänelle tuo asenne siis tuntui olevan jo ontologisesti perustavaa, elementaarista, ei niinkään reflektiota ja kohottavaa inspiroitumista kuten minulle. Kyse tuntui olevan uskon käytännöllisestä merkityksestä mielen rakenteena; liiasta tietoisuudesta vapauttavasta Toiseudesta, ikään kuin transsendentin agentin luomasta tilasta, johon nuo ihmisyyttä rajoittavat tunteet saattoi kitkatta "unohtaa".
Sakraaliin tai profaaniin sen kumemmin takertumatta uskallan tehdä sen päätelmän, että ennakkoluuloton jakaminen osaltaan kantoi meitä molempia. Ehkä häivytimme ihmisyydessämme pyhän ja maallisen eron. Maallinen oli pyhää ja pyhä maallista. Diakonia- ja sosiaalityön sekä asunnon tarjoajan materiaalista ja taloudellista perustaa tietenkään unohtamatta.
-
*Ihailemani Ihmeellinen on elämä on elokuva, joka kertoo juuri tuosta eksistentiaalisesta totuudesta, ja kyllä: hyvyys, totuus ja kauneus ovat tässä blogissa yhä voimissaan! (Ks. Maailman lyhin elokuvaessee tunnisteesta Filmihullun jutut.) Ja jos edelleen elokuvista, Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut kertoo pohjimmiltaan samasta aiheesta: armon, käsilläolevuuden ja toiminnan suhteesta olemassaoloon ja siitä, miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kuolemaantuomittu on karannut onkin täydellinen elokuva tasavahvasti niin uskoville kuin uskomattomille. Se on elokuva, joka esittää pyhän ja maallisen rinnakkaisina todellisuuksina, jotka armo mahdollisesti yhdistää. Täydellisyyden mittakaavoissa kirjoitin elokuvasta otsikolla Hyödytön armo:
"Kuolemaantuomittu näyttää käsilläolevuuden ankaran haasteen ja kekseliäisyyteen pakottuvan tahdon. Ja vaikka armo ehkä lopulta palkitseekin tekijänsä, siihen on aina liian aikaista tai sitten liian myöhäistä uskoa."
Tuo kuka armon tekee, kumpuaa tietenkin uskonnottomuudestani. Minulle armo on eräänlainen tekojen ja transsendentin agentin muodostama ja Toiseuden lumeen palkitsevalla voimalla toimiva kehä. Bressonin elokuva jättää tämän kehän kysymyksen mielestäni auki.
"Kyyninen oletus kaikkien yritysten epäonnistumisesta koettelisi ainakin minun voimiani, ja ehkäpä sittenkin liikaa. Onneksi kyynisyys kuitenkin kumoutuu käytännössä. Joku kun aina selviää."
VastaaPoistaTähän sellainen kommentti, että kaiken epäonnistumisen tietäminen (en puhu nyt työstä, vaan yleensä) ei minusta ole aina kyynisyyttä, vaan melankoliaa ja surua, surullista tietoisuutta siitä että jokainen puu kaatuu ennen pitkää.
Silti noinkin ajatellessa ei tarvi elää suru puserossa vaan iloa pinnassa. Sananmukaisesti iloa p i n n a s s a.
Itse asiassa en ymmärrä muutenkaan mikä nyt on positiivista tai negatiivista ajattelua tms.
Jos ollaan reaalisessa kiinni, ei ole miinus eikä plusmerkkejä.
Tosiasioista puhuminen tai niiden tietäminen on aina sinällään positiivista, vaikka asiat olisivat todella ikäviäkin, totuudellisuus on aina suuri arvo, ja päinvastoin.
Tämän vuoksi en julista kannattavani positiivista ajattelua, optimismia jne.
Se tulee itsestään asioiden ja elämän virran painosta, jos, siis kun, tulee.
jope
Kuin sattumalta edelliseen kommenttiini, ja edellisen keskustelun sivupolkuihin, osui juuri lukemani:
VastaaPoista"Toki postmodernismin hulluimmat saavutukset joutuivat ennen pitkää pilkan kohteeksi myös NYRB:n kaltaisissa vasemmistoliberaaleissa lehdissä ja nykyään niiden asema ei enää ole yhtä kiistaton kuin aikoinaan.
Luultavasti Bloomin sivallus kuitenkin on yhä ajankohtainen, kun hän sanoo, että humanististen tieteiden portin yläpuolelle on kirjoitettu monella tavalla ja monella kielellä: ”Totuutta ei ole –ainakaan täällä”.
Ajankohtainen on varmasti myös se dogmaattinen anti-intellektualismi, joka pukeutuu nyt poliittisen korrektiuden vaippaan ja joka kieltää suhtautumasta kriittisesti mihinkään järjettömyyteen, joka kehtaa vaatia itselleen tunnustusta."
Lisää nihilismistä ja uudesta korrektista anti-intellektuellisuudesta, joka joskus tosiaan kietoutuu myös yleisen "positiivisen" ajattelun vaatteisiin : http://timo-vihavainen.blogspot.fi/
Juttu Ymmärtämättömyyden ylistämisestä.
Miten tämä liittyy sitten Juhan postaukseen? Siten että kun nyt horjahdettiin, mielestäni, ymmärtämään tyhjyyttä, lumetta jne. eräänä yhteisenä jakajana ja siteenä, niin liikutaan sellaisen postmodernin maailmassa, jota en itse koe oikeaksi. Kovat faktat, aina ensin, voivat ainostaan tehdä meidät tarvittavan pehmeiksi. Tosiasioita ei voi laittaa syrjään ja ajatella niitä harhana.
jope
Pikaisena kommenttina vaan. Komppaan tässä kyllä Jopea sen verran, että "tyhjä" näyttäytyy minulle nimenomaan "mahdollisuuden tilana", sellaisena, että "jotain voi tapahtua" ja myös yleensä tapahtuu. Tuota tyhjän semantiikkaa ja sen käyttöä (merkitysulottuvuutta) pitäisi tutkia samaan tapaan kuin puhetta Jumalasta: molemmat palautuvat puheena pitkälti meidän omiin projektioihimme, ajatuksiimme, odotuksiimme ja myös niihin varauksiin, joissa tajuamme, että kaikki on jossakin vaiheessa lopullisesti ohi tai ohitettu.
VastaaPoistaMinä ymmärrän muuten taiteen lumeen positiivisena muodonantona, mutta silloin kun sillä on yhteys todellisuuteen tai jopa totuuteen. Valhe valheena, olipa vaikka kuinka kaunis ja humaani, on hätäratkaisu.
Eri asia sitten on, mitä totuus on.
Vielä: ajattelen, että ihmisyydessä pyhä ilmenee ehkä paljaimmin kärsimyksessä ja sen kohtaamisessa. Toki myös kauneudessa.
VastaaPoistaJos me ajattelemme Jeesuksen opetuksia ja esimerkkiä rationaalisesta näkökulmasta, ovat ne aivan mielettömiä: se mitä hän opettaa lähimmäisestä, vihollisesta, antamisesta. Tässä suhteessa älyvapaimmat humaanisuuden puolustajat tuntuvat olevan samoilla linjoilla, paitsi ehkä "poliittisesti korrektin" etäisyyden päässä. Jos ajattelisimme ja eläisimme kuin Jeesus, voisimme unohtaa perhe-elämän, kulkisimme pitkin katuja ihmisiä kohtaamassa ja antamassa niin ettei oikea kätemme tiedä mitä vasen tekee. Tämähän on käytännössä mahdotonta paitsi jollekin vaeltavalle munkille.
No, ehkä ihan tällaista hyvän tekemistä ei löydy kaikista tämän maailman ymmärtäjistäkään. Ja suurin osa on heistä jo palkkansa saanut mediahuomiona jne. (Kristillinen hyvän tekeminen on hyvien tekojen tekemistä salassa, Jumalan silmien edessä, ei mediassa jaettavana spektaakkelina ja
palopuheina itsestään ääntä pitäen).
Minusta se työ mitä ihmiset jo nyt tekevät heikoimpien hyväksi aivan arkisissa ympyröissä on todella arvostettavaa. En toki pidä huonona sitäkään, että puhutaan köyhien ja hätääkärsivien asiassa julkisesti, mutta koen vastenmieliseksi senkin, että omista laupeudentöistä tehdään lähinnä poliittista valuuttaa. Se on vähän sama kuin oppositiojohtajat sanovat olevansa pettyneitä hallituksen ratkaisuihin, jotka huonontavat kansalaisten elämänmahdollisuuksia. Sen he sanovat joka tapauksessa, koska se on osa roolia, jolla he ylläpitävät omaa arvoaan ja pelipaikkaansa.
No niin, pakko ruveta töihin, mutta tulipa vaan mieleen.
"Miten tämä liittyy sitten Juhan postaukseen? Siten että kun nyt horjahdettiin, mielestäni, ymmärtämään tyhjyyttä, lumetta jne. eräänä yhteisenä jakajana ja siteenä, niin liikutaan sellaisen postmodernin maailmassa, jota en itse koe oikeaksi. Kovat faktat, aina ensin, voivat ainostaan tehdä meidät tarvittavan pehmeiksi. Tosiasioita ei voi laittaa syrjään ja ajatella niitä harhana."
VastaaPoistaTuossa tiimimme ja asiakkaan prosessissa postmoderni (jo sana tympäsöö) ei tule kyseeseen koska teemme työtämme asiakkaan elämää vasten. Tosiasioita EI VOI tuolloin asettaa syrjään ja ajatella harhana. Asiakkaan olemassaolon laatu on totuus joka jää. Totuus tapahtuu lopulta "langeten" asentoonsa. Tyhjyys (asiakkaan tilanne) on tässä niin kuin tuo yhden juttuni schrödingerin kissa, joka on elävä ja kuollut kunnes se mitataan. Mutta "kisan eloonjäämistä" voi tukea aineellisilla (veronmaksajien kustantamilla!) rakenteilla. Se että ne ovat edes jotenkin mahdollisia, antaa niin työntekijälle kuin asiakkaalle voimaa olla sitä mitä hän on sekä myös voimaa antaa toisen olla sitä mitä hän on. Ja tulla siksi mitä hän ei ehkä vielä tiedä olevansa. Motivaatiota kun täytyy saada koetella konkrettisesti ennen kuin sen laatua voi tietää - joskus edes itse. Motivaation vaatimus ilman sen koettelun mahdollisuutta onkin usein ammttieettisesti ongelmallista, ikään kuin sen kissan määrittelemistä eläväksi tai kuolleeksi ilman testausta. Odotuksemme ja määritelyme toisten suhteen on vahvassa suhteessa rakenteiden saatavuuteen ja laatuun.
Näiden osatekijöiden leikkauspisteistä muodostuu se tyhjyys josta puhun. Kuten kirjoitin tuossa postauksessani: "Mikään kahden toimijan usko tai filosofia ei (varsinkaan ilman aineellista perustaa) tietenkään takaa kolmannen "pelastusta" olemisessa ja ajassa. Juuri siksi yhteisintä mikä jää, on tyhjyys. Mutta siis tyhjyys mahdollisuutena ja toivona - ja maailmankatsomuksesta riippumatta."
Minun pragmatismistani ei postmodernia relativismia saa millään. Tyhjyyden käsite on minulle väistämätöntä totuuteen lankeamista! Eikä pramatismini ei myöskään ole laatua "se mikä toimii on totta". Valkoinen valhe voi olla eettisesti perusteltu mutta silti se on epätosi lause. (Ja niitä jotka pitävät kaikkia teorioita yhdenvertaisena kertomuksena neuvon etsimään Eiffel-tornia Roomasta.)
P.S. Onneksi niitä vaeltavia munkkeja on vähän. Työni kävisi muuten mahdottomaksi. Minusta Jeesuksen oppi ja kaikki askeesit ovat ideoita, jotka kuuluvat aikaan ja kulttuuriin, jolloin ei tunnettu hyvinvointivaltiota. Ja ajattelen siis kaikista askeettisen hyvän harrastajista samoin. Arvostan Hurstin toimintaa valtavasti, mutta niin se vain on, että lopulta ihmiset palaavat vaatimuksineen virkamiesten tykö.
"Minun pragmatismistani ei postmodernia relativismia saa millään. "
VastaaPoistaTuon olet tosiaan tehnyt selväksi lukuisissa kirjoituksissasi. Ja tuon tajuan, mutta en, sitä seuraavaa virkettä tyhjyydestä. Mutta ei kai tarvikaan. Poosttmoderni tympäsöö muakin. Ja relativismi etoo. Tässä ollaan samoilla linjoilla. En vain tajua tyhjyyden-käsitettäsi. Ehkä jonkun pitäisi piirtää mulle kolmekuvainen sarjis: Tätä Juha Saari tarkoitti.
Ja vaikka näitä linkkejäni tuskin jaksatte lukea, tässä jenkkiproffa tekee selvää jälkeä siitä Juha mistä emme kumpikaan pidä, relativismista: https://sarastuslehti.com/2016/09/01/postmodernismi-hedonismi-ja-kuolema/
Itse olen muuten myös ehdottomasti sitä mieltä että minkään hyväntekijyyden varassa ei ihmisiä voi auttaa kuin hetkellisesti. Ne rakenteet pitää olla yhteiskunnan perusrakenteessa, ensimmäisinä. Esim. juuri sen laitoksen ja muodossa jossa työskentelet ja autat ihmisiä todellisesti. (Tämän ensisijaisuusen vuoksi meidän ei tulisikaan rasittaa Suomea taloudellisesti sen enempää natolla kuin globalistisilla kansainvaelluksilla. Täällä on maa täynnä ihmisiä hädässä jo nyt, sekä koto- että ulkomaisia.)
Tuota elämäsi hyvää tulokulmaa, pragmatismia, ja sen heikentyvää asemaa juuri tuo Vihavais-linkki käsitteli (anti-intellektiaalisuus) ja Sarastus-linkki (postmodernia lumetta) myös.
jope
Joo, mä luen siis mitä haluan ja mitä tahdon enkä anna sen leimata itsenäni millään lailla. Eli laitan Sarastus-vinkitkin ihan ilman tunnontuskia. Yleensä utelaisuus kannattaa älyllisestikin.
Kävin vihavaisen lukemassa. Sydäntä lämmitti.
Poista"Tyhjyys (asiakkaan tilanne) on tässä niin kuin tuo yhden juttuni Schrödingerin kissa, joka on elävä ja kuollut kunnes se mitataan." Tuossa se yrittää olla jotenkin "matemaattisesti" ilmaistu...
Tyhjyys on totuuteen väistämättä lankeamista. Tapahtumista niiksi sinun plussaksi tai miinukseksi, jope. Reaalinen on ensin kumpaakin.
Mutta arvoja me tarvitsemme! Luin juuri kirjan Onko vapaa tahto illuusio? Ei siitä ihan selvää lopulta tullut mutta kun pitää arvoja vapaata tahtoa perusavampina, tulee tyhjyyden kanssa toimeen. Niin minä olen antanut itseni ymmärtää.
Juhan Täydellisyyden mittakaavoja -kirjan lopussa on tällainen ajatus:Realistina itseään pitävälle kyynikolle voi vastata, ettei sillä ole merkitystä uskooko onnistuvansa, vaan sillä, mitä seuraisi onnistumisesta.
VastaaPoista
PoistaTuosta mun työssäni on paljolti kysymys. Taisin kirjoottaakki jonkun tapauksen jälkeen. Hyvin valittu lainaus Marjatta.
Olen tietenkin monessa samaa mieltä kanssanne, mutta mikä on kyynistä tänä päivänä mikä ei, se ei ole niin yksinkertaista. Puhumattakaan realismin ja kyynisyyden suhteesta.
VastaaPoistaKyynistä voi olla täysin sen vastakohdalta näyttävä ja kuulostava ote. On hyvin kyynistä suhtautua väestöräjähdykseen, että kyllä se siitä. On hyvin kyynistä suhtautua lajien tuhoon että kyllä niitä riittää.
Samoin on hyvin kyynistä suhtautua siihen mitä Euroopassa nyt tapahtuu pelkästään kanslaiskuntoisella optimismilla ja ohittaa kaikki se mistä monet asiantuntijat varoittavat. Oliko Linkola kyyninen kun hän toi esiin realistisen ja synkän näkemyksensä?
Ei.
Marjatta, ajattelen että me kaikki käytämme kielipelivaltaa kun me nimeämme toisten ihmisten idealismia, huolta tms. kyynisyydeksi.
Toisen idealisti, on toiselle kyynikko, ja päinvastoin.
Tuota tarkoitin tuolla kieltäymyksellä antaa havainnoille plussia tai miinuksia, asiat ovat miten ne ovat.
Itse pidän monia hyvin liberaalin ja inhimillisen maineessa olevia kyynikoina vaikkapa lastemme tulevaisuuden suhteen.
Juhalla on pragmatismisminsa, minun lähestymisnäkökulma on ottaa asiantilat vastaan ns. tiedetyn, koetun ja havaitun pohjalta. Kansa taistelee, miehet ja naiset kertovat...
Ongelma tai ilonaihe kerrallaan. Ei se ole mitenkään erityisen realistista, anti-ideologista se kyllä on.
Siksi en myöskään piittaa ole-aina-optimisti -reippailusta. Optimismiin tulee kyllä aina aihetta itsestään, yrittämättäkim. Joka päivä ! Ihmiset ja muutoksen mahdollisuudet antavat siihen jatkuvasti aihetta. Silti samalla en halua päättämällä päättää sulkea silmiäni koko kuvalta jonkin yleisen positiivisuus, muutosmyönteisyys-vaateen paineesta.
Sitten vielä se meidän oma kokemus. Tuskin kukaan kokee olevansa kyynikko. Olen täysin varma että suurin osa ihmisistä on täysin varma siitä, että on keskimääräistä lämpimämpi ja inhimillisempi ihminen. Tästä on pakko antaa pilke silmäkulmassa ( !!) esimerkki. Mulla on kiva työkaveri. On sen kanssa tehty työmatkoja ja juteltu aina kaikenlaista. Minä olen innostuja-tyyppinen itäsuomalainen, kaveri rauhallisempi. Kerran kun kyydissäni oli toinen työkaveri sanoi tämä perusvireeltään hyvin inhimillinen työkaverini ihan tosissaan: jos joku on ihminen isolla I:llä niin se on "jope." Häkellyin todella. Mitä se noin. Eli jos minä olen noin kaukana kyynikosta (onhan minulla ne mielipiteeni...)niin miten kaukana olettekaan te!
Marjatta, nauti Turkin lämmöstä ja ihmisistä kaikin siemauksin.
Kävin Sarastuksesa. Kiinostava kirjoitus. Samaa ja eri mieltä. Palaan siihen.
Poista"Loppujen lopuksi, jos ottaa oman maailmankuvansa tosissaan, ei voi suhtautua siihen yhteensopimattomiin maailmankuviin samalla vakavuudella."
PoistaTässä kohta, josta olen samaa mieltä. Kulttuuri- ja arvorelativismi on mainio esimerkki tuosta. (Tunnisteessa 'relativismi' tästä paljon asiaa.)
"Epäterve organismi ei halua hillitä ja sublimoida luonnollisia halujaan. Hän haluaa hyväksyä ne sellaisinaan ja sitten toteuttaa niitä. Hän haluaa päästää ne valloilleen, ei suitsia niitä mitenkään."
En ole sitä mieltä, että postmoderni sinänsä olisi tuollaista hedonismia. Jos esimerkiksi dekonstruktion, joka sekin asettuu postmodernin sateenvarjon alle, ottaa vakavana hasteena, se on SYVÄSTI EETTINEN TAPA LUKEA TEKSTEJÄ. Metafysiikan kritiikki on AINA identiteettiä hämmentävää ja arvoja sähköistävää. Kun sanat menettävät varmat merkityksensä, juuri silloin olemme arvojemme ytimessä. Olen tämän sanonut monesti: arvot ovat vapaata tahtoa (eli tyhjyyttä!) perustavampia koska niiden perusteella teemme valinnat. Halusimme tai emme. Muu olisi puhtaan sattuman eli kaaoksen ja tyhjyydessä pitäytymisen valitsemista. Ja se olisi jonkun toisen avojen vaikuttamista minuun. Arvotyhjiön täyttää aina joku. Joltakin arvonsa aina ostaa. Jos postmoderni on arvottomuusilluusion synonyymi, sitten kirjoittaja käyttää käsitettä oikein. Muuen ei. Itse heräsin vastuuseeni joskus alle kakskymppisenä lukemalla Sartren Inhon ja Saarisen Sartre-kirjan. Niiden sanoma oli järisyttävä: olen vastuussa itsestäni ja muista. Joku taas saattoi nähdä Sartren ontologian arvorelativismina: päätät itse merkityksstäsi. Derrida ei ole sen kummempi tapaus. Tai Lacanin reaalisen teoria. Tai Nietzschen nihilismin ylittävä sekopäisyys. Ja muuten: yhtä hyvin voi sanoa että arvorelativstit ovat arvoissaan eksyneitä, eivät arvottomia.
Olipa hyvin sanottu. Dekonstruktio lähti liikenteeseen sellaisessa hurlum hei -moodissa (ainakin vulgaareimmissa muodoissaan). Vähän myöhemmin tuli tuo eettinen käänne. Luulen, että siihen Derridan ja kumppanit pakotti esim. kohtaaminen Levinasin, feministien jne. kanssa, jotka todella tekivät muutakin kuin leikkivät kielellä ja kuvasivat sitä, miten merkitykset purkautuvat.
PoistaOlen ymmärtänyt, että monet strukturalistit ja jälkistrukturalistit ylenkatsoivat Sartrea. Minusta se on outoa, koska Sartre on kuitenkin Kierkegaardin ja Nietzschen jälkeen filosofi, joka on yrittänyt sanoa jotain arvoista ja autenttisesta elämästä - postmodernistit nauroivat ajatukselle itsestä jne. Minulle sellainen näyttäytyy täysin epävarsinaisena olemisena, valeolemisena. Ei ihmisen tarvitse voida taata itseään ja olemistaan valinnoillaan täysin aukottomasti, jotta hän voisi pyrkiä vastuullisuuteen ja sen tunnistamiseen. Eikä omasta itsestä ja vastuusta huolehtiminen tee kenestäkään autenttisuuspelleä, kuten postmodernistit tuntuivat ajattelevan.
Noin on, te filosofian taitajat, mutta tuo jenkkiprof. otti mielestäni kantaa pienellä artikkelillaan todellisuuteen hyvin konkreettisella tavalla eikä ollut siinä muodostamassa teoriaa sinänsä. Tai kertaamassa sitä.
VastaaPoistaTässä mielessä se oli ihan hyvä tiivistelmä hedonismi/postmoderni/relativismin ja traditionalismin suhteesta, ristiriidasta ja käytännön umpikujista.
Hänen kuvaamassaan mielessä on vaikea palvella kahta herraa, joko olet maailman historian ja sen muotojen paino ja vakavuus harteillasi tai olet mitä huvittaa ja mitä mieli milloinkin haluaa. Minulle, eräänlaisena vastavallankumouksellisena, tuo on ihan luonnollinen juttu.
Säilytä kaikki se mikä säilyy, älä kiirehdi asioiden rikkomista...
Merkityksen ja vastuunoton keksiminen on sitä, että merkitys ja vastuu on jo, niitä ei tarvitse keksiä, täytyy vain keksiä, eli nähdä myös ihmisten maailma biodiversiteetin kaltaisena systeeminä ja arvottaa sitä sellaisena.
Enkä tässä nyt viittaa edes mihinkään "matafys. agenttiin".
Maailman muotoja, eriyksiä, kulttuurisia sopukoita, koloja,
"etnisiä luonnonmetsiä" tulee varjella kuin Lapin aarnimetsiä.
Konservatiivinen ja turvallisuushakuinen filosofia, mutta hiljaa kai hyvää tulee eikä hajottamalla ajatuksia ja ideoita alkutekijöihinsä ihan vain liikkeen vaikutelman vuoksi. Tällä kertaa en luettele miten se käytännössä tapahtuu, tiedätte kyllä. Se suuri G-voima jne.
(Tosin, kai minäkin olen sitten käytännössä tekojeni tasolla ihan samanlainen hedonisti eli samanlainen vulgääriglobalisti kuin me muutkin. Kaikki on varmaan myynnissä jos vain joku jotakin tarjoaa.)
jope
Sartrea ylenkatsotaan liian helposti. (Ja myös kirjailijana: Muurin novellit ja Inho ovat kirkkaita teoksia sanokoot muut minulle mitä tahansa.) Suosittelen kaikille Sartren Minän ulkoisuutta. No, on se vähän vaikea lukea välillä mutta silti. Minulle siinä tivistetty vahaisfilosofia on juuri se tärkeä sartre. Juuri se kolahti ja teki osaltaan minusta sen mitä olen. Toki persoona on muodossaan jo valmis ottamaan vastaan itselleen sopivia filosofioita joten kyse on "kemiallisesta" yhteydestä ehkä enemmänkin kuin että jokin olisi muuttanut minua. Sartre sopi minulle, oli jotenkin sieluni muotoinen.
PoistaMinun tekee aina mieleni raapia naamaani kun puhutaan itsen ja minän olemattomuudesta. Kun joku suhtautuu minään kevyesti. Se kun on yhtä lailla metafysiikkaa kuin pitää sitä oliollisena entiteetinä. Minä on tapa toimia ajassa ja paikassa. Jos minänsä aboluttisesti määrittelisi harhaksi, emme voisi tehdä päätöksiä koska uskoisimme ympärillämme olevan vain efektejä minämme harhasta. Jossain meidän on tunnistettva eettinen KEHOLLINEN suhde aistittuun, vaikkapa kuullessamme jonkun huutavan apua. Tuolloin on ihan sama nimitämmekö toimijaa minäksi vai ei. Paskan väliä. Sillä ei ole arvojen suhteen merkitystä. Taas: arvot tulevat ensin. Minä on TAPA toimia maailmassa. Kielen, vaistojen, aistien, aikomusten, tekojen, arvojen ja välineiden synteettinen masema. Arvomme tapahtuvat minässä. "Maailma ei ole vain sana: ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä." Näin kirjoitin Mittakaavoihini ja tuntuu että sain tiivistettyä jotain oleellista tuohon mietelmään. Siinä on kaikki: arvot, välineet, hyvyys, pahuus, kärsimys, myötätunto, kieli, aikomukset... sekä kaiken tuon yhteen kietoutuminen minässä. Tulen oikeasti vihaiseksi kun minällämme pelleillään! Perkele!