torstai 27. lokakuuta 2016

JAMES DICKEYN RAISKATTU KUNNIA?



1
"Minua vastapäätä istui Bobby Tribbe. Hänellä oli sileä ohut tukka ja helakka iho. Pöydän ääressä istuvista tunsin hänet kaikkein huonoimmin, mutta pidin hänestä silti aika tavalla. Hän oli mellyttävän kyyninen ja suhtautui minuun kuin meillä kahdella olisi ollut sanaton sopimus, jonka mukaan kummankaan ei kannattanut ottaa Lewisiä kovin vakavasti." (s. 10)

"Olen avannut Bobbyn vain pari kertaa ja muiden seurassa me vain nyökkäämme toisillemme.(...) Hän näytti aina kuolleelta painolta ja valmiilta kirkumaan, eikä sellainen mies kelvannut minulle." (s. 260)

Se mitä näiden kahden Edin ajatteleman ajatuksen välillä tapahtuu, siis koko romaani, saa ne tuntumaan vastenmielisiltä. Se miten Edin suhde Bobbyyn muuttuu, on lähes epäinhimillisintä kirjallisuuden historiassa. Nuo jälkimmäiset ajatukset ovat vastoin kaikkea sitä, mitä meidän kuuluisi ajatella Bobbysta, uhrista. Entä kumpi tuossa puhuu: Edin vai Dickeyn kusipäisyys ja heikkoutta halveksiva fasismi? 

Kun luin toisen Dickeyn, ei yhtä hienon Kohti valkeaa merta, "vahvistui" käsitykseni Dickeyn arvomaailmasta. Että se on jotain muuta kuin perinteinen kriittinen humanismini. Tai näin siis epäilin vahvasti. Samalla kuitenkin mietin, löytyisikö itseltäni Edin haluttomuutta kohdata julmia muistoja tai sitä heikkoutta, jonka on jo kokenut voittaneensa? Eli siis haluttomuutta enää kohdata häntä, joka tuota kaikkea rivoimmin edustaa? Muuttuisiko suhteeni tähän ihmiseen? En tiedä koska en ole sellaista kokenut. Mutta Edin asenteessa ei ilmene tuollaista reflektiivstä inhoa ja ahdistusta, ei edes syyllisyyttä Bobbyn halveksimisesta. Hänelle Bobby on enää objekti. Bobby ei vain enää kuulu hänen todellisuuteensa. 

Tässä kohtaa on kysyttävä oleellinen kysymys. Jos kyse olisi ollut "vain" väkivaltaisesta kamppailusta "mies miestä vastaan" eikä raiskauksesta, torjuisiko Ed Bobbya niin kylmästi? Jos Bobby siis olisi hävinnyt (mehisen!) verisessä kamppailussa eloonjäämisestä ja kunniastaan? En usko. Kyllä raiskaus oli tärkeä toiseuden määrittelijä Edille. Bobby edustaa Edille lopussa, kaiken jälkeen, inhottavaa heikkoutta kun hän vielä alussa liittoutui Bobbyn kanssa Lewistä "vastaan" ironisoiden tämän selviytymisfilosofiaa. (Lewis on siis se Burt Reynoldsin hahmo elokuvassa.) Bobby on hämmentävä ja mieltä vaivaava hahmo. Pehmeä, haavoittunut ja heikko. Ja ilman omaa syytään. Mutta se ei Ediä tunnu vaivaavan. Vaan vaivaako se edes Dickeytä? Missä määrin raiskattu edustaa toiseutta myös hänelle? Siinäpä kysymys.


2
Se miten Ed kuvaa aivan romaanin lopussa tunnelmiaan joen patoamisesta, on kiinnostavaa.  Ed ei koe ahdistusta, syyllisyyttä eikä epävarmuutta, vain elämän jatkamista kaiken koetun jälkeen. Hän on voimaantunut ja havahtunut. Elokuvassahan lopun Ed kuvattiin (yleisöä lepyttäen?) uniaan säikkyväksi ja herkäksi mieheksi. Elokuvan Ed on kaukana siitä romaanin Edistä, joka todistaa kirkasta jonhonmukaisuutta ja itse ansaittua olemassoloa. Padottu joki sinetöi hänelle miesjoukon kokemukset mytologiseen maisemaan, jossa jokin tärkeä on tapahtunut ja jatkuu vielä heidän jälkeensä.*  

Jo edesmennyt ystäväni, myös Dickey-intoilija kuten minä (ja se sama joka keksi sen mainion "hippiteorian"** johon edellisessä kirjoituksessa ja sen kommentissa viittaan), oli sitä mieltä, että jos Syvä joki pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi toimintakyky. Hänestä Dickey tahtoi sanoa, että toimintakyky on itseisarvo, jolla ei ole perimmäistä moraalia. Joelta viedään toimintakyky ihmisen tarpeiden vuoksi koska ihminen tahtoo joen paikalle tekojärven. Ihminen siis raiskaa joen edistääkseen toimintakykyään. Joki luonnonelementtinä raiskataan. Dickeyn romaani viesti ystävälleni myös sitä, että toimintakykyä ei voi ihannoida koska se on evoluutio-darwinistinen käsite. Minusta tähän on kuitenkin tärkeää lisätä, ettei toimintakykyä voi Dickeyn maailmassa myöskään paheksua. (Ehkä ystäväni tarkoitti juuri sitä, että käsite on neutraali.) Toimintakyvyssä vastakkain ovat luonto ja ihminen sekä ihmiset toisiaan vastaan. Banjopoika oli ystäväni mielestä jo rautalangasta vääntämistä, oikeastaan huutomerkki vajaatoimintakyvylle. Koko romaani kiertyi hänen teoriassaan tuon käsitteen ympärille: toimintakyky. Dickey satuili sotilassaavutuksistaan, oli siis valehtelija, ja sortui juopoksi kun tiesi että hänen sepitteensä olivat paskapuhetta. Näin ystäväni uskoi. Syvä joki oli hänelle kertomus toimintakyvyttömyydestä kumpuavasta syvästä traumasta. Moisia ajatuksia me Dickeystä pyörittelimme, hänen inspiroimanaan eikä aina ihan selvinpäin. 

Ystäväni tulkinta on minusta kiinnostava ja oikeastaan vähän haastaa sitä, mitä sanon tuossa aiemmin Edistä. Edinhän kuuluisi edustaa tässä toimintakykyteoriassa valintojensa suhteen sokeaa ja tietämätöntä ihmistä ja meidän lukijoiden eräänlaista metaymärrystä, joka suhtellistaa Edin joki-kokemuksen ja patoamisen romantisoimisen, tekee hänestä oikeastaan naurettavan. Useimmat kirjailijat olisivatkin problematisoineet Edin ihmiskeskeisen luontosuhteen jollain tavalla. Tai jo heidän yhteiskuntakriittisyytensä ja maineensa sellaisina kirjailijoina olisi antanut meille sielullisen turvan. Nyt niin ei tapahdu. Mitään ristiriitaa ei ole havaittavissa. Dickey on inhorealistisella tavalla pragmatisti. Hän ei luo metatasoja, joissa voisin kokea moraalista helpotusta, tunnistaa kirjailijan helpottavan ja reflektiivisen sävyn ja tason. Tai älyllisen itsekritiikin. Kaikki tapahtuu henkilöiden toiminnassa ja toiminnan perustelevissa käytännöllisissä arvoissa. Dickey näyttää toimintakyvyn evoluution, ei selitä eikä moralisoi sitä. Dickeyn maailmassa on vain toimintakyvyn eri asteita omaavia yksilöitä ja kulttuuri sekä enemmän tai vähemmän toimintakykyistä luontoa. 

Entä onko Bobbyn kohtalona olla irvikuva toimintakyvyttömyydestä? Jos on, niin haluan kysyä, oliko Dickeyllä oikeutta kirjoittaa hänestä sellaista tai onko meillä oikeutta ajatella hänestä siten? Raiskatusta? Tai sitten, jos käännän kaiken taas ihan toisin päin, onko Bobby valehtelevan, juopottelevan ja lopulta toimintakyvyttömän Dickeyn irvokas ja masokistinen omakuva? Tosin tästäkään tulkinnasta maailman raiskatut eivät varmasti pitäisi.
-

*Lieköhän Syvä joki myös Hännikäisen suosikki?


** Hippiteoria saa jopa jonkinlaista vahvistusta myös siitä, että Dickey tuki Vietnamin sotaa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

DICKEYTÄ ETSIMÄSSÄ

Jatkaakseni häiritsevien kirjailijapersoonien teemaa palaan taas vanhaan aiheeseeni. Yritän saada siihen kuitenkin uutta puhtia.

Olen täällä kyllästymiseen asti julistanut James Dickeyn Syvän joen uljautta ja sen häiritsevää kyseenalaisuutta. No. Taas siitä pitää kirjoittaa. Ja toiston uhallakin tämä on ensin sanottava jotta päästään eteenpäin: Syvä joki on moraaliltaan ehkä hämmentävin teos jonka olen lukenut. Tämä johtuu siitä, ettei teos vetäydy sivistysromaanin suojiin. Se elää populaarin ja taiteen välissä ja liukuu fasistisen heikkouden halveksimisen ja psykologisen inhorealismin asteikossa. Ja mikä tärkeintä, kirjottajasta ei ota pirukaan selvää. Minulle vaikkapa Bernhard on liiaksi intellektuelli ollakseen oikein kunnolla häiritsevä. Hänenkin kohdallaan tuntee olevansa sittenkin hyvässä seurassa. Dickeyn kohdalla en ole ollenkaan varma. On vaikea keksiä inhottavampaa ja tunteettomampaa minäkertojaa kuin Syvän joen Ed. Tuota raiskattua kaveriaan lopulta karttavaa ja kylmästi taakkana pitävää ihmistä ei ehkä haluaisi tavata tässä yhteisessä maailmassa. Mutta se asian ydin on tämä: humaania ja kriittistä särmää taiteesta vastomaisesti etsivänä lukijana tuota mieltäni rauhoittavaa eli Ediä syyllistävää tai edes ongelmallistavaa tasoa en Dickeyltä löydä. Eli se sama kysymys taas: paljonko romaanista on luettavissa tekijän maailmankuvaa ja arvomaailmaa? Paljonko sitä kuuluu siitä lukea? Vastausta ei tietenkään saa ellei tutustu tekijän elämänkerrallisiin aineistoihin. Mutta haluanko sitä? Kyllähän Dickeystä olisi pojan kirjoittama elämänkerta olemassa. Sen tedän että kova juomaan ja valehtelemaan oli. Toisaalta: kiehtooko juuri epävarmuus minua? Mitä jos Dickey olisi ollut juuri sellainen paskakasa kuin hänen romaanistaan pahalla tahdolla voi tulkita?


Leikitäänpä nyt ajatuksella elokuvasta, jolla voisi olla kirjoituseni otsikko nimenä. Siinä Dickeytä ihaileva kirjailija aikoo etsiä (alkoholisoituneen) mestarinsa ja haastatella häntä. Elokuva kuvaa pitkää ja hermostunutta matkaa vanhentuneen kirjailijan luo. Eräänlaista matkaa pimeyden sydämeen. Matkaaja lukee Syvää jokea ja Dickeyn runoja ja niitä kuullaan kuvien yli hänen sisäisenä äänenään. Hän luo päässään mielikuvia Dickeyn mahdollisesta luonteesta: onko tämä fasisti vai kyyninen humanisti? Vai pelkkä tylsä kirjailija? Yhtäältä hän haluaa tietää, toisaalta säilyttää runollisen epävarmuuden tunteen, jolla flirttailla taiteen kanssa. Tämä kaikki epävarmuus tekee kirjallisuudesta hänelle jotenkin merkityksellisempää. Valmiit vastaukset eivät kuulu taiteeseen, niinhän se on.

Pysähdytään amerikkalaisiin motelleihin, juodaan huonoa kahvia ja keskustellaan tuntemattomiksi jäävien ihmisten kanssa. Mitä lähemmäksi päämäärää tullaan, sitä hermostuneemmaksi tunnelma käy. Jokin lähes koko aikuisen elämän aikainen tulee kohta todeksi tai ehkä tuhoutuu. Romaaniin ja sen kirjoittajaan liittyvä (banaalikin) mytologia vahvistuu tai muuttuu joksikin peruuttamattomasti muuksi.

Matkaaja lukee taas Jokea ja keskittyy romaanin lopun ongelmallisiin kohtiin ajatellen tekstin nihilistisen kylmää ja mahdollisesti fasistista asennetta tai sävyä. Väliin leikataan otoksiin suurelle yleisölle softatusta (vaikkakin Dickeyn itsensä käsikirjoittamasta) elokuvaversiosta, joita matkaaja mielessään vertaa romaanin kylmyyteen.

Lopulta tullaan perille. Dickey on vanha ja lihava ja haisee edellisen päivän juopottelulle. Kirjailija alkaa esitellä asiaansa, mutta Dickey arvaa sen jo puolesta sanasta eikä halua puhua kirjallisuudesta eikä varsinkaan omastaan. Sellaisten puheiden aika on ohi.  Sitä vastoin hän alkaa esitellä oudon innokkaasti, seniilistikin, takapihalleen vuosikymmeniä sitten kaivamaansa maakellaria, joka on varustettu säilykepurkeilla ja aseistuksella jousta myöten. Sen verran hän puhuu kirjastaan että viittaa sen raiskattuun ja lihavaan Bobbyyn hitaana ja haittaavana painolastina "jos tähän paikkaan joutuisi turvautumaan".

Miehet laskeutuvat alas kellariin, jossa viinan haju vahvistuu. Dickey onkin vielä humalassa. Sitten hän intoutuu solvaamaan hippejä, joilla oli veltto käsitys elämästä jota eivät uskaltaneet ajatella loppuun asti; "just siihen aikaan kun jokea kirjoitin perkele, silloin ne piti kovaa ääntä".

Leikataan paluumatkaan. Vaitonaisiin tunnelmiin. Mailma tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Kirjailija silmäilee Syvää jokea mutta sanat paperilla eivät tunnu tarkoittavan mitään. Ne leijuvat vain kummallisesti jossain epämääräisessä paikassa hänen sisällään. Taide on kadonnut niistä. Mahdollisesta on tullut liian välttämätöntä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

BLOGINI UUSI NIMI

En malttanut olla muuttamatta kun keksin tuon Hännikäisestä kirjoittaessani... Jotenkin osuu omaankin sisältööni ja kuva aivastavasta niitzestä viiksineen vain huvitti. Olkoon nää jutut niitä pärskeitä vaikka...




sunnuntai 23. lokakuuta 2016

NIETZSCHEN AIVASTUS 2: Kaksi Timoa ja Juha (sekä feminismistä ja burkan käytöstä)

1
On pakko avata lisää Hännikäisen KuolevaisestaAioin kommentoida ensin tuolla keskustelussa, mutta tämä pitää sanoa tässä, omana kirjoituksenaan. 

Hännikäinen käyttää kulttuurin feminiinisyyttä turvallisuutta hakevan ja riskejä välttelevän kulttuurin metaforana. Tai ehkä jopa synonyyminä. Hänen sekoilunsa ja miesasiaprojektit tietäen tämä nietzscheläinen anakronismi ei ole yllättävä mutta silti hämmentävä. Niin hämmentävä, että pitää hakea sille ajankohtaistavaa tulkintaa. 

Käyttääkö Hännikäinen kulttuurin naisellisuutta provokatiivisesti biologiaa puolustaakseen? Biologiset selitykset kun ovat kulttuurinen tabu ja kohtalokkaita älyllisen uskottavuuden kannalta. On vaarallista puhua edes neutraaliin sävyyn sukupuolien eroavuuksista tai älykkyydestä vedoten biologiaan. Timo Harakan ehdottomuus Pressiklubissa hänen puolustaessaan tyttöjen ja poikien lelumieltymysten konstruktiivista perustaa oli kuvaavaa. Hänessä tuntui puhuvan eräänlainen ideologisen tahran kammoisuus. (Voin tunnustaa, että sillä hetkellä näistä kahdesta Timosta minua ärsytti enemmän Harakka.) 

Miten sitten asian itse ajattelen? Sillä nythän on oikeastaan puhuttava minusta eikä Timoista. 

Voin kyllä hyväksyä ilmaisun feminiinisestä riskejä välttelevästä kulttuurista, jos feminiininen ajatellaan testosteronin määrän alhaisuutena ja siten riskien ottamisen kynnyksen nousemisena. On myöskin niin, että testosteroni lisää naisilla hyväntahtousuutta ja miehillä aggressiivisuutta. Testosteronin synnynnäisesti liiallinen määrä lisää myös liikkuvien lelujen kiinnostavuutta tyttölapsilla. Nuket ja nallet eivät siis ainakaan samassa määrin tätä tilastollisa vähemmistöä kiinnosta. Myös muilla kädellisillä lelujen valikoituminen sukupuolen mukaan on todettu. 

Eli: jos kulttuurin naisellisuus tarkoittaa tilastollisen ja biologisen tieteellisesti testatun havainnon tiivistystä, hyväksyn sen. Siitä ei kuitenkaan pidä tehdä yksilöitä määrittelevää oppia ja se on kyllä vaarana juuri Hännikäisen tekstissä, jossa hän ei huomaa tai halua avata käsitteitään läpinäkyviksi. 

Sitten se toinen asia. 

Hännikäinen kirjoittaa sivulla 116, että hänen olemassaolonsa puitteet ovat Suomen kansa, eurooppalainen sivilisaatio, länsimainen kulttuuri ja kaukasialaiset eli valkoiset ihmiset ylipäätään. Minulle kaksi keskimmäistä ovat selviö. Ne ovat tärkeimpiä, ehkäpä tärkeimmät lajimme tekemät keksinnöt. Maustan niitä vielä valistuksen perinteellä eli kaiken johdonmukaisella epäilemisellä. Ja kyllä, valehtelisin jos väittäisin, ettei suomalaisuus olisi minulle jotain valtavan reaalista, jotain ominta. Jollekin toiselle ei mutta minulle kyllä. Varsinkin kun kielten oppiminen on ollut itselleni aina häpeällisen työlästä (minkä myöntäminen on muuten tässä nykyisessä globaalissa veljeydessä homouttakin rajumpi kaapista tuleminen). 

Ovatko sitten eurooppalaisen näköiset valkoiset ihmiset minulle jotain ensisijaista? Jossain alitajuusessa mielessä kyllä. Pakko myöntää. Jollain atavistisella tasolla. Mutta juuri siksi, että minua jäsentävät moiset "elementaarit", tarvitaan sitä reflektoivaa ja reflektoutua tietoisuutta.* Ettei sen enempää välittömistä uskomuksista kuin luonnon välttämättömyyksistäkään syntyisi herralle oppia orjansa määrittelyyn.

Miltä teistä tuntuu? Olenko Hännikäisen puolella vai häntä vastaan? Itse en ole vielä ihan varma. Oikeastaan haluaisin kysyä sitä häneltä itseltään. Jos siis Timo satut lukemaan tätä, kommentoi! Sen kuitenkin tiedän, mitä sanoin jo tuolla aiemmin: että käsitteet on haluttava tai uskallettava avata madollisimman läpinäkyviksi. Muuten paljastaa väistämättä halunsa konnotoida ideologisesti. Tai tulee väistämättä niin tulkituksi.

(Lukekaa myös Hännikäisen Marginala-blogista kirjoitus Itsemurha ja vitaliteetti. Suosittelen. Siinä hän siis kirjoittaa asennoitumisestamme itsemurhaan. [E]lämä itsessään on meidän aikanamme fetissi Jotenkin haastava ja tyhjentävä lause. Kiitos siitä, Hännikäinen.**)

2
Tämä osa kirjoitusta oli ensin alaviite, mutta tekstin paisuttua tein siitä itsenäisen luvun. Asia käy nimittäin erinomaisesta esimerkistä niistä arvoista, jotka minulle ovat tärkeitä ja jotka saavat minut hänniköitymään kiihkeälläkin tavalla. Varsinkin jos niihin ei suhtauduta johdonmukaisella uskalluksella. Jopa omaa aattellisuutta tai uskoa pelkäämättä.

Tätä kirjoitusta jäsennellessäni Feministipuolueen puheenjohtaja puolusti burkan käyttöä Arto Nybergissä. Hän vetosi yksityisasiaan ja yksilövapauteen asiaa lainkaan problematisoimatta. Tunsin epäilemättä rehellisen vanhanaikaista ja hännikäismäistä vitutusta. Tuntui että tuo ihminen ei ole ymmärtänyt mitään sisäistetystä herruudesta. Tai sitten kieltää sen ymmärtämisen itseltään. Ja samalla myös vastaamisen vapaan tietoisuuden asettamaan valtavaan haasteeseen. Epäilen myös, että hoitovapaan kohdalla sama yksilönvapaus ei enää käy perusteeksi. 

Yksilönvapaus puhuttaessa kulttuurisista ja uskonnollisista kysymyksistä ja yksityiskohdista on monimutkainen asia. Minusta on tärkeää huomioida, että voidakseen puhua burkasta tai huivista vapaana valintana, puhujan olisi ensin dekonstruoitava se (tai neutraloitava niin kuin tyttäreni asian ilmaisi). Se kävisi päinsä ottamalla se julkisesti pois ja laittamalla takaisin (mihin tällä puheenjohtajalla olisi ollut suorassa tv-lähetyksessä mainio tilaisuus). Muuten yksilönvapaudesta puhuminen ei viittaa mihinkään sisältöön. On myös tärkeää, että femistisen puolueen puheenjohtaja voi edustaa kaikille naisille uskontoon ja ideologiaan katsomatta rohkeaa yksilöllisyyttä. Muuten hän tahtomattaan vahvistaa sitä hegemoniaa, joka missä tahansa päin maailmaa määrittelee naista. Vain tuollaisella julkisella teolla, huivin riisumisella ja takaisin laittamisella, voi tässä puolustaa naisen vapautta valita pukeutumistaan tai vastustaa julkisesti sen ideologista tai uskonnollista määrittelemistä.


Aatteiden ja ideologioiden vaikutus ihmisen kykyyn ajatella on kyllä musertava, myös feministin tietoisuudessa. Hekin tarvitsisivat intersektionaalista reflektiota. Nyt he suuntaavat sen turvallisesti ulkopuolelleen.

_

*Ks. Lapsista, luovuudesta ja tietousuudesta sekä Wittgensteinin kauneus

**http://timohannikainen.blogspot.com/2016/10/kritiikista-ja-itsemurhasta.html

lauantai 22. lokakuuta 2016

NIETZSCHEN AIVASTUS

Tai The sneeze of Nietzsche, kuten tyttäreni hilpeästi lisäsi. Tuo ilmaisu kuvaa mainiosti Timo Hännikäisen pientä kirjaa Kuolevainen. Eikä ilmaisu ole vähättelevä vaan yksinkertaisesti tiivistää hyvin kirjan herättämiä tuntemuksia. Pidin kirjasta. Ja kyllä sieltä se loputon kylläkin elämälle välittyi ja ihmisensäkin ylittäminen. Tulkinta Melvillen Ajojahdista oli hieno. Kuvaus siskon kuolemasta eleettömän kaunis. Pieni kirja sai hetkeksi keskittämään huomion siihen mitä juuri nyt on ihmiselle tarjolla. Itsemurhaluvusta pidin paljon ja tunsin veljeyttä Hännikäistä kohtaan. Vaikka voisinkin ikäni puolesta olla hänen isänsä. Ja monessa asiassa hänen kärkäs vastustajansa. Tosin hänen bloginsa juttu itsemurhasta oli ehkä vielä parempi.

Elämä itsessään on aikamme fetissi. Mukailen Hännikäisen blogissa olevaa lausetta muuttamatta hänen ajatustaan. Ymmärsin että ajatus siis on hänen omansa. Ihanan häiritsevää, tekisi mieleni sanoa. Ja sanonkin. Juuri sellaista ajattelua, joka ei sille inhoamalleni tilaa vaativalle melikuvitukselle anna mitään mahdollisuuksia.

http://timohannikainen.blogspot.com/2016/10/kritiikista-ja-itsemurhasta.html

torstai 20. lokakuuta 2016

KITSI JA KÄRSIMYS

Nämä kirjoitukset syntyvät usein lukijoitteni kommenttien inspiroimina. Niin tämäkin. Nyt tuon edellisen tekstin viimeisten kommenttien liikauttamina. Kirjoitukseni sisällöstä johtuen kommentit tietenkin käsittelevät uskoa, pyhyyttä, armoa ja kärsimystä. Ja myös lohtua. Ne saavat minut myös ajattelemaan, taas kerran, sitä kuvastoa, jolla uskoa ja uskoa vahvistavaa kärsimystä ajatellaan. Jutussani Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä kirjoitin näin: "Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen ja -tuhanten aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut." Tätä tuossa kirjoituksessani yritin ja yritän nyt tässä yhä edelleen.

Olen joskus kehitellyt päässäni tarinaa, jossa Kristuksen kärsimysnäytelmä siirretään kokonaan maalliseen ja inhimilliseen mittakaavaan. Jos se olisi elokuva, se näyttäisi Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuvalta ja sen nimi voisi olla Viattomuus. Tai sitten se olisi näytelmä ja silloin sen nimi olisi Viattoman kärsimys. Jostain syystä siis näytelmällä olisi eri nimi... Ehkä elokuva kuitenkin, koska aihe vaatisi inhorealistista eläytymistä eikä teatteritaiteen turvallista etäännyttämistä (jota se mielestäni lähes aina on, vaikka teatteriväki niin mielellään muuta väittää).

Ideani syntyi tietenkin siitä syystä, etten uskonnottomana voi kokea lunastavan kärsimyksen mittana metafyysistä oliota, jolla on metafyysinen tehtävä ja tietoisuus. Sellaisesta en voi tunnistaa oman viattomuuteni mittaa ja hintaa. Koen kärsimyksen tuolloin pelkkänä metaforana tai itselleni oudon olion suhteettomana kokemuksena, jonka menetykset ja tuska eivät  ole verrattavissa omaani.  Toivon etten tule loukkaamaan itselleni tärkeitä lukijoitani ja kommentoijiani tällä tekstillä. Se ei ole tarkoitukseni. Päättelyni on vain johdattanut minut tähän ajatukseen.



Tarina menisi näin:

Länsimaisen ja demokraattisen oikeusvaltion tärkeän henkilön, vaikkapa pääministerin, lapsi siepataan ja uhataan tappaa julmalla tavalla, ellei vaatimuksiin suostuta. Voitte itse päättää mitä vaatimukset olisivat ja myös sen, mitä aatetta sieppaaja edustaa tai onko hän psykopaattinen rikollinen. Jossain vaiheessa sieppaaja saadaan kiinni mutta lapsi on yhä vain hänen tietämässään paikassa. Ei myöskään tiedetä, onko sieppaajia enemmän kuin tämä yksi. Sieppaajaa aletaan kuulustella. Jossain vaiheessa poliisit menettävät kontrollin kun sieppaaja ei paljasta lapsen kätköpaikkaa. He alkavat hakata tätä. Kiduttaminen käy jo mielessä ja jossain vaiheessa siihen jo ryhdytään, tosin epäröiden. Poliiseja kuitenkin ahdistaa ihmisyyden ja viran asettama pidäke. Rajaa on vaikea ylittää. Seuraa kiivaita keskusteluja ja erimelisyyttä poliisien välillä. Jossain vaiheessa sieppaaja kiivaan hakkaamisen jälkeen kysyy pahoinpitelijältään verta pärskien, kuinka arvokkaana tämä pitää viattomuutaan? Poliiseilla on virka-asut päällä joten symbolismi on selvä: he edustavat oikeusvaltiota, jossa väkivallan monopoli on heillä ja armeijalla ja samalla he ovat myös sen yhteiskunnan metafora, johon katsoja haluaa kuulua. Eli yhteiskuntaan, joka ei kohtele kaltoin edes pahimpiaan, ei millään hinnalla. Lopulta kuulustelijat haetaan pois ja seuraa keskusteluja oikeusvaltion ja sitä edustavien käyttämän väkivallan rajoista. Elokuva loppuu väkivaltaan syyllistyneiden poliisien erottamiseen. Lapsen lopullista kohtaloa emme saa tietää.

Tätä katsoessa yleisössä käsittääkseni koetaan ristiriitaisia tunteita. Mikä on lapsen kärsimyksen suhde ihmisyyteeni, vapauteeni ja viattomuuteeni yhteiskuntani jäsenenä. Missä kulkee viattomuuteni raja suhteessa kauhuja yksinäisyydessä kokevaan pieneen viattomaan? Mitä hyväksyn siltä yhteiskuntarakenteelta, jonka osa haluan olla? Ja lopulta: täytyykö lapsi uhrata? Sillä uhrihan lapsi lopulta on, jos sieppaajaa kohdellan asiallisesti lapsen kohtaloon katsomatta. Lapsi on myös lunastaja. Minun ja yhteiskuntani viattomuus ja humanusmini on lunastettu lapsen paniikilla, yksinäisyydellä ja kauhulla ilman ideaa tuonpuoleisen autuudesta tai lapsen tietämästä kärsimyksensä tarkoituksesta. (Aikuinen ehkä kykenisi ajattelemaan kärsimykselleen jopa mielekkään syyn.)

En tiedä, haluaisiko tätä elokuvaani kukaan nähdä. Kun eräs tuntemani helluntailainen oli käynyt katsomassa Mel Gibsonin Jeesus-elokuvan, hän kehui sitä jotenkin pidäkkeettömän naiivisti mahtavaksi. Minusta tuntui että veren määrä oli tehnyt häneen vaikutuksen; että hän oli hurmioitunut sankarinsa kärsimyksestä. Minusta hän oli vaikuttunut kitsistä. Ajatteliko hän hetkeäkään pelastuksensa tuottamaa kärsimyksen mittaa sillä inhon, ahdistuksen ja voimattomsn kauhun voimalla, jolla sitä kuuluisi ajatella jos kuvasto olisi aitoa? Ainakaan en usko tuon supersankaristaan hurmioituneen ihmisen haluavan nähdä minun elokuvaani. Sen kärsimys ja vattomuus kun olisi hänen makkuunsa liian inhimillistä.

lauantai 15. lokakuuta 2016

RAHAT VAI HENKI?

1
Pyhä on nimi sille rajalle, jonka tuolle puolen ei voi ulottaa tuntemusta kokonaisuuksien hallinnasta ja jatkuvuudesta. Pyhässä ei ole aikaa. Pyhästä on käytetty ilmaisua rajatietoisuus ja se on mainio tiivistys.* Kun Sara Heinämaa pohtii taloudellisen tilanteen vaikutusta yhteisten arvojemme ja tavoitteidemme rapautumiseen, on siinäkin kysymys pyhästä.** Ja myös Heinämaa on joskus kirjoittanut pyhästä maallisena rajana. Pyhä on hyvä sana. Siihen on koottu paljon sellaista, mikä on jotenkin eksaktisti ilmasematonta mutta tärkeää.

Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään. Jos kuolema on se pyhän etäinen raja, joka lopulta vapauttaa minut pyhän haasteesta, raha tekee pyhästä arkisen ja pragmaattisen, tarkalleen juuri sen kuolemani rajaaman elämäni mittaisen. Kuoleman ajatus pyhänä rajana on enemmn tai vähemmän metafyysinen, melkeinpä esteettinen, mutta raha häiritsevän konkreettinen. Rahan pyhyys on läpeensä poliittista. Taloudesta ja siihen liittyvistä arvoista on mahdollista kyllä kiistellä loputtomasti, mutta sitä ei voi koskaan selittää eikä mystifoida pois mikäli edelleen haluaa jakaa yhteistä pyhää. 

Kirkon ja lajemmin uskovien piirissä pyhyyden rajatietoisuudesta kamppaillaan vapaamielisten ja konservatiivien kesken avioliittolain kysymyksessä. Pyhän kullekin sisäinen raja symboloituu ja kuvitteellistuu siinä. Maallinen versio samasta on vaikkapa turvapaikanhakijoiden tilanne: miten se haastaa käsityksemme siitä, mihin pyhän raja vedetään talouden ja ihmisyyden ja omien ja vieraiden välillä. Maallinen ja transsendentti, ihmisyys ja talous; pyhämme mitta niissä.

Samalla kun raha harhauttaa ymmärrystäni pyhästä, se asettaa minut kirjaimellisesti sitä vasten. Haastavammin kuin mikään muu. Ehkä läheisteni kärsimystä lukuun ottamatta. Enkä usko että mikään transsendentti voi vapauttaa ihmistä rahan pyhyydestä niin kuin se vaikkapa kärsimyksestä voi. Raha pakottaa aina valitsemaan talouden tai ihmisyyden. Transsendentilla ei ole tässä mitään sijaa. Vain talous voi lopulta mitata inhimillsen pyhän astetta. (Askeetikot voivat olla poikkeus ja ovatkin.) Raha on pyhyyden konkreettisin merkitsijä ja myös haastavin. Mikään muu kun ei pakota minua tekemään valintojani pyhän suhteen. Elämään pyhäni mukaan.  

2
Kommentoijeni inspiroimana täydennän ja tarkennan taas kerran kirjoitustani. Kiitos heille siitä.

"Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään." 

Tuossa ehkä juttuni oleellinen ydin.

Rahan ja pyhän suhde on kuin kielen ja absoluutin tietoisuuden suhde, reflektoidun ja refektoivan suhde. Minusta me mittaamme pyhäämme koko ajan. Raha antaa muodon tälle olemisen aspektille. Rahassa pyhä on alati läsnä ja poissa. 

Pyhä on jotenkin asia jonka puitteissa tulee "ajatelleeksi" eksistenssiä liikaa oman absoluutin ja katoavaisuutensa vinkkelistä, liian helposti jotenkin "itsekkäästi" oman kuolevaisuutensa kautta vaikka pyhän voi ajatella juuri itseni ylittävän jatkuvuuden kautta, kollektiivisesti. Elämä on täynnä "pieniä pyhyyksiä" jotka mittaavat pyhämme ehtoja suhteessa toisiimme. Pyhässä juuri itsensä unohtaminen on oleellista. 


"Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi kuulua kaikille." Näin yritin Täydellisyyden mittakaavoissa ilmaista jotain pyhän paradoksia aineellisen ja metafyysisen suhteen; sitä miten pyhää on helppoa käsitellä mystisenä entiteettinä mutta vaikeaa maallisena yhteisenä määränä.  Pyhä ilmenee aina kun ositan ja jaan aineellista. Siinä mielessä talous on pyhän arkisin kielioppi.

Tuo postaukseni (ja mietelmäni) on yritys kirjottaa pyhästä niin, että merkin ja absoluutin suhde menee niin päällekkäin, että eroa on vaikea enää ajatella. Talous ja raha sen yksittäisenä merkkinä on ikään kuin différancen tila.


-

*oli Johannes Ojansuu teoksessa Pyhyys: rajalla oleva ihminen.
**HS:n Vieraskynä 7.11.15 ja HS 9.11.15

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

SOTA-AJAN IHMISIÄ

Eletään 70-luvun loppua, joulunalusaikaa, istutaan tuon saman pöydän ääressä. Minä suunnilleen siinä paikassa, josta tämänkin kuvan ehkä joskus myöhemmin otin. Isälläni oli hirveä hammassärky eikä lääkäriin päässyt siltä istumalta kun viettivät joulua lääkäritkin. Päivystykseen olisi pitänyt muistaakseni odottaa seuraavaan päivään, ainakin. Siitä on aikaa. Ihan tarkasti en muista.

Mutta sitä mitä sitten tapahtui, en unohda ikinä.

En tiedä kumpaa rintamamiesisässäni oli enemmän, Lehtoa vai Rokkaa, mutta hän päätti vetää hampaansa pois itse, siinä keittiön pöydässä. Mieleni valtasi hämmennys ja epäusko. Eikö toimenpiteeseen kuitenkin liity maallikolle hallitsemattomia riskejä? Mutta ei. Isäni haki lusikkalaatikosta teräväksi hiotut isoäitini antiikkiset sokerisakset ja työkalupakista pihdit sekä pyysi äitiäni sytyttämään kynttilän. Täytyihän välineet tietenkin kuumentaa steriileiksi. Minä sain tehtäväkseni pidellä ja siirrellä peiliä naaman edessä.

Isä tarttui ensin pihdeillä hampaaseensa, mutta hetken tilannetta arvioituaan hän päätti, että ien oli halkaistava. Kyse oli poskihampaasta. Sokerisaksia kuumennettiin liekissä ja sitten alettiin toimeen. Näin että paluuta ei ollut. Muistaakseni hikoilin minäkin. Tämän on nyt pakko onnistua, ajattelin. Ja onnistuihan se. Repi leukaluustaan nimittäin vielä toisenkin hampaan. Sitä en muista, oliko syynä se että otti ensin väärän. Ehkä. 

Kun toimenpide sitten oli onnellisesti ohi, helpotukseni oli suuri. Nyt piti vain odottaa, seurasiko puoskaroinnista komplikaatioita. Mutta pahin oli ainakin ohi. Tosin vain hetkeksi. Tarinan huipennus oli vasta tulossa.

Jos te olisitte katsoneet vierestä tätä kaikkea, pyytäisittekö tekemään itsellenne saman? Olisiko teillä vahvuutta siihen? Äidilläni oli. Hän pyysi. "Ottaisikko Jussi kuule minultakin tuolta takaa hampaan pois?" Ja Jussihan otti. Meni pöydän ääressä istuvan äitini taakse ja otti tämän päästä tukevan ja päättäväisen otteen... 

Käsittämättömintä tässä oli se, etten ollut ainakaan kuullut äitini kertaakaan valittavan sinä päivänä kipeää hammastaan. Ikään kuin hän olisi saanut ajatuksen hampaansa (taloudellisesta?) poistamisesta katsoessaan isäni veristä äheltämistä. Rohkaistunut siitä!

Niitä komplikaatioita ei kummallekaan toimenpiteistä seurannut.

tiistai 11. lokakuuta 2016

LAPSISTA, LUOVUUDESTA JA TIETOISUUDESTA (päivitetty 13.10.)

Kuulin tänään radiossa jonkun sanovan, että lapset ovat luovia. Ovatko ne oikeasti? Jos "kokonaiseen" luovuuteen kuuluu myös subjektin reflektiivinen taso, oman ratkaisunsa intuitiivinen kokoaminen kokonaiseksi ideaksi, vaatii väite lähempää tarkastelua. Onko oikeastaan luova se, joka havaitsee ja määrittelee lapsen luovaksi? Ei minulla ole vastausta mutta pakko kysyä silti.

Toinen lapsia koskeva ärsyttävä hokema on tämä: Lapset ovat ankara yleisö. Minusta on aina tuntunut siltä, että tällä joku vain nostattaa omaa arvoaan lasten kustannuksella. Varsinkin lapsille suunnatun teatterin tekijät. Tennessee Williamsista maisteristyönsä tehnyt kaverini tiivisti asian hyvin: Lapset tykkää näytelmästä aina kun siinä on pelle.onko luovuutta olemassa ilman reflektiota?

Tämä kaikki oikeastaan sopisi tuonne juttuuni Wittgensteinin kauneus. Kysymys on tässäkin, siis luovuudessa, tietoisuuden olemuksesta: missä kulkee absoluutin reflektoivan ja suhteellisen reflektoidun tietoisuuden raja? Voisiko ajatella niin, että luovuuteen kuuluu aina (Sartren kääntäjän Antti Kauppisen lanseeraama) ulkoinen minä? (Sallikaa minun revitellä nyt silläkin uhalla että olen ihan metsässä; sehän kun on aina maallikon riski.) Eikö ulkoinen minä, aikuisen reflektoitu tietoisuus, ole lapsen kohdalla toinen ihminen niin kauan kuin neurologinen taso riittää omaan reflektioon? Luovuuden kohdalla siis ei ole merkitystä sillä, onko sen "valmiiksi" täydentävä reflektoitu tietoisuus ontologinen ulkoinen minä vai toinen konkreettinen ihminen.

Puhutaan paljon ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Että voimme olla kokonaan olemassa vain toistemme kautta. Minusta luovuus, sen ontologinen ja rakenteellinen mahdollisuus, on juuri siinä, että se mahdollistuu vasta täydentyessään reflektoidussa tietoisuudessa eli siinä Toiseudessa, joka asettuu absoluuttia vasten.


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

TOTUUDEN PAKKOMIELLE OSA 4: Miksi juuri tämä nimi?



Taisteluni? Ehkä Knausgård vastaa tässä, kuudennen osan sivulla 504: 

"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."

Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Ja haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka todistaa tekstuaalisen diskurssin ylittämisen edes periaatteessa mahdolliseksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti? 


MINJA