lauantai 15. lokakuuta 2016

RAHAT VAI HENKI?

1
Pyhä on nimi sille rajalle, jonka tuolle puolen ei voi ulottaa tuntemusta kokonaisuuksien hallinnasta ja jatkuvuudesta. Pyhässä ei ole aikaa. Pyhästä on käytetty ilmaisua rajatietoisuus ja se on mainio tiivistys.* Kun Sara Heinämaa pohtii taloudellisen tilanteen vaikutusta yhteisten arvojemme ja tavoitteidemme rapautumiseen, on siinäkin kysymys pyhästä.** Ja myös Heinämaa on joskus kirjoittanut pyhästä maallisena rajana. Pyhä on hyvä sana. Siihen on koottu paljon sellaista, mikä on jotenkin eksaktisti ilmasematonta mutta tärkeää.

Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään. Jos kuolema on se pyhän etäinen raja, joka lopulta vapauttaa minut pyhän haasteesta, raha tekee pyhästä arkisen ja pragmaattisen, tarkalleen juuri sen kuolemani rajaaman elämäni mittaisen. Kuoleman ajatus pyhänä rajana on enemmn tai vähemmän metafyysinen, melkeinpä esteettinen, mutta raha häiritsevän konkreettinen. Rahan pyhyys on läpeensä poliittista. Taloudesta ja siihen liittyvistä arvoista on mahdollista kyllä kiistellä loputtomasti, mutta sitä ei voi koskaan selittää eikä mystifoida pois mikäli edelleen haluaa jakaa yhteistä pyhää. 

Kirkon ja lajemmin uskovien piirissä pyhyyden rajatietoisuudesta kamppaillaan vapaamielisten ja konservatiivien kesken avioliittolain kysymyksessä. Pyhän kullekin sisäinen raja symboloituu ja kuvitteellistuu siinä. Maallinen versio samasta on vaikkapa turvapaikanhakijoiden tilanne: miten se haastaa käsityksemme siitä, mihin pyhän raja vedetään talouden ja ihmisyyden ja omien ja vieraiden välillä. Maallinen ja transsendentti, ihmisyys ja talous; pyhämme mitta niissä.

Samalla kun raha harhauttaa ymmärrystäni pyhästä, se asettaa minut kirjaimellisesti sitä vasten. Haastavammin kuin mikään muu. Ehkä läheisteni kärsimystä lukuun ottamatta. Enkä usko että mikään transsendentti voi vapauttaa ihmistä rahan pyhyydestä niin kuin se vaikkapa kärsimyksestä voi. Raha pakottaa aina valitsemaan talouden tai ihmisyyden. Transsendentilla ei ole tässä mitään sijaa. Vain talous voi lopulta mitata inhimillsen pyhän astetta. (Askeetikot voivat olla poikkeus ja ovatkin.) Raha on pyhyyden konkreettisin merkitsijä ja myös haastavin. Mikään muu kun ei pakota minua tekemään valintojani pyhän suhteen. Elämään pyhäni mukaan.  

2
Kommentoijeni inspiroimana täydennän ja tarkennan taas kerran kirjoitustani. Kiitos heille siitä.

"Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään." 

Tuossa ehkä juttuni oleellinen ydin.

Rahan ja pyhän suhde on kuin kielen ja absoluutin tietoisuuden suhde, reflektoidun ja refektoivan suhde. Minusta me mittaamme pyhäämme koko ajan. Raha antaa muodon tälle olemisen aspektille. Rahassa pyhä on alati läsnä ja poissa. 

Pyhä on jotenkin asia jonka puitteissa tulee "ajatelleeksi" eksistenssiä liikaa oman absoluutin ja katoavaisuutensa vinkkelistä, liian helposti jotenkin "itsekkäästi" oman kuolevaisuutensa kautta vaikka pyhän voi ajatella juuri itseni ylittävän jatkuvuuden kautta, kollektiivisesti. Elämä on täynnä "pieniä pyhyyksiä" jotka mittaavat pyhämme ehtoja suhteessa toisiimme. Pyhässä juuri itsensä unohtaminen on oleellista. 


"Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi kuulua kaikille." Näin yritin Täydellisyyden mittakaavoissa ilmaista jotain pyhän paradoksia aineellisen ja metafyysisen suhteen; sitä miten pyhää on helppoa käsitellä mystisenä entiteettinä mutta vaikeaa maallisena yhteisenä määränä.  Pyhä ilmenee aina kun ositan ja jaan aineellista. Siinä mielessä talous on pyhän arkisin kielioppi.

Tuo postaukseni (ja mietelmäni) on yritys kirjottaa pyhästä niin, että merkin ja absoluutin suhde menee niin päällekkäin, että eroa on vaikea enää ajatella. Talous ja raha sen yksittäisenä merkkinä on ikään kuin différancen tila.


-

*oli Johannes Ojansuu teoksessa Pyhyys: rajalla oleva ihminen.
**HS:n Vieraskynä 7.11.15 ja HS 9.11.15

68 kommenttia:

  1. Kommenttisi nyt on niin hyvä että jätän oman filosofoinnin pois. Hienoa että puhut rahasta, joka ratkaisee täällä monta asiaa, liian monta. Raha ratkaisee suurimman osan asioistamme. Vuosi vuodelta raharesurssin määrä vaikuttaa arkeen yhä enemmän, eläkkeet, harrastukset, asuminen, luottokortti-tunnistautuminen.

    Luulen että suurin osa meistä on heti valmis vaihtamaan melkein kaiken pyhänsä rahan pyhyyteen, jos tilaisuus vain tulee. Ilman taloudellista vapautta on moni muukin vapaus niin ja näin. Myöskään ajasta ei ole erotettu enää tilaa edes pyhän näennäiselle kokemiselle tai sellaisen mahdollisuudelle. Itselläni on ikävä sunnuntaiaukiolottomuutta, ihan itsekkäistä syistä. Oli aina hienoa kun kaupunki pysähtyi. Tyhjillä kaduilla liikkuminen on valokuvauksellista. Sama juhlapyhinä. Mutta tuo pyhäaika raivattiin rahan käyttely tieltä pois, ihmisellä on subjektiivinen oikeus ostaa 24/7.

    Raha on kyllä muutakin kuin tavaroiden ostamista. Jos joudut pelkäämään rakastamiesi ihmisten tulevaisuuden puolesta rahattomana, tietää.
    Raha ja ihmisyys eivät ole mielestäni vastakohtia, eivät tälläisessä maailmassa. Olemme tehneet tästä sellaisen että vain rahalla saa hankittua turvaa ihmisyyteen, ja käsittääkseni kovemmaksi tämä on menossa, koska olemme matkalla globalismin johtamana kahden työn ja minimipalkan -yhteiskuntaan, jenkkimalliin. Rajat auki kuten juuri kokoomusministeri toivoi, lisää ja lisää epätoivoista jengiä sisään työvoimareserviin tappelemaan leivänmuruista.
    Muuten. Jenkit eivät hurskastelekaan. He kysyvät suoraan paljon tienaat vuodessa, koska tuntevat maailmansa jossa vain raha on pyhää. Vain rahallahan voi ostaa mm. asketismin illuusiota. Niinhän monet tekevät. On hieno luopua kun on aina pääomaa back catalogue -takataskussa. Itse valitsin milloin tahansa askeettisen kituuttamisen köyhyysrajalla jos se olisi itse valittua ja voisin halutessani valita toisin jos haluaisin ja palata mammonaan. Kituuttaminen veloissa ja pikkupalkalla, vaikka periaatteessa keskiluokkaisena, ei ole vapaata, koska valintaa ei voi enää tehdä. No, anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Pyrin kuitenkin siihen mielessäni että sen pitäisi riittää. Mutta ideaaliminämmehän on vain ideaaliminämme.

    jope

    VastaaPoista
  2. Raha on tämän maailman ruhtinas ja olemme sille monin tavoin alamaisia, siitä on liki mahdotonta tehdä oman hyvän elämän renkiä. Mutta pyhä on minulle kuitenkin ihan eri asia, koska sillä ei voi tehdä vaihtoa eikä sitä voi hankkia millään. Se ei myöskään realisoidu siinä mielessä kuin raha ja talous.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan äärimmilleen vietynä:voisin luopua elämästä pyhän vuoksi ja tuntea sen merkityksenä, rahan vuoksi elämästä luopuminen on vain osittaista: silloin yritän solmia kumppanuuden, jossa mukana raha, kokemus jatkuvasta mielekkyydestä, asioiden jättämisestä toisille. So. teen rahaa elämää varten, pitääkseni esim perhettäni yllä, mutta varsinaisesti en voi palauttaa tätä kokonaan pyhään. Ts. jos minun pitäisi astua seinää vasten kiväärin eteen rahan tai pyhän vuoksi, ei olisi epäilystäkään kumman takia tekisin sen vapaaehtoisesti. Myös suhteessa aikaan raha ja pyhä ovat minulle epäsymmetrisiä suureita. Raha edustaa horisontaalista jatkuvuutta, pyhä vapautta ja rajoja joita ei voi nähdä, merkityksiä.

      Poista
    2. Ihan äärimmilleen vietynä:voisin luopua elämästä pyhän vuoksi ja tuntea sen merkityksenä, rahan vuoksi elämästä luopuminen on vain osittaista: silloin yritän solmia kumppanuuden, jossa mukana raha, kokemus jatkuvasta mielekkyydestä, asioiden jättämisestä toisille. So. teen rahaa elämää varten, pitääkseni esim perhettäni yllä, mutta varsinaisesti en voi palauttaa tätä kokonaan pyhään. Ts. jos minun pitäisi astua seinää vasten kiväärin eteen rahan tai pyhän vuoksi, ei olisi epäilystäkään kumman takia tekisin sen vapaaehtoisesti. Myös suhteessa aikaan raha ja pyhä ovat minulle epäsymmetrisiä suureita. Raha edustaa horisontaalista jatkuvuutta, pyhä vapautta ja rajoja joita ei voi nähdä, merkityksiä.

      Poista
    3. Tässä maailmassa pyhän arvo ja merkitys voidaan kiistää milloin tahansa, rahan tuskin koskaan.

      Poista
    4. Tätä tarkoittaa siis se, että raha on tämän maailman herra. Se voi myös keikauttaa milloin tahansa nurin idealismin, jota edellä osoitin, koska raha on konkreettisinta mitä on. Enkä tarkoita vain rikkauksien houkutuksia vaan jokapäiväistä toimeentuloa ja vastuita muista.

      Poista
  3. Raha on materiaa, pyhä antimateriaa. Raha on konkreettista, pyhä sellaista abstraktia, mikä on minulle arvokasta ja tärkeää.

    Kun annan lapsenlapsille kaksikymppiset käteen, siinä ei ole mitään pyhää, mutta kun tunnen, että haluan suojella heitä ja opettaa heitä tajuamaan kauneutta, niin se on pyhää.

    Pyhää minulle on ihmisarvo, lapset, kauneus, taide, rakkaus, ystävyys, läheisyys, luonto.

    Kun meillä joku laite särkyy ja mieheni murehtii, niin minä lohdutan aina:"Sehän on vain materiaa". Lisään vielä:"Ajattele, meillä on muutoin kaikki hyvin." Tiedän kyllä, että voin sanoa näin, koska pystymme hankkimaan uuden särkyneen tialle, mutta en muutoinkaan välitä mistään omistamisesta.
    Jos saisin valita, asuisin vuokralla ja jakaisin lapsille heti kaiken, mitä olen saanut perintönä (vasta vanhana), koska nyt he tarvitsevat eniten. Järkevä mieheni on tietenkin sitä mieltä, että kyllä "arkkurahat" pitää olla. Nykypäivän arkkurahat voi tarkoittaa monen vuoden kallista sairastamista jossain hoitokodissa.
    Vanhenevalla ihmisellä on tänä päivänä huoli läheisistä, joilla ei ole niin taloudellisesti turvattua nykyisyyttä eikä tulevaisuutta kuin oli itsellä. Se on surullista. Monet nuoret kyllä suhtautuvat vanhempaa sukupolvea luottavaisemmin epävarmaan työtilanteeseensa, mikä on osoitus ihmisen joustavuudesta.

    VastaaPoista
  4. satuin vuosia sitten kuuntelemaan radiota, kun joku luki eeva-liisa mannerin runoja. niiden ympärillä vallitsi tiiviin kuuntelemisen synnyttämä ehdoton hiljaisuus. sanataiteen pyhyys mykisti. täysi tunti mannerin runouden seurassa humahti hetkessä ohi.

    kerran kävin perheeni kanssa eräässä tuntemattomassa kirkossa, ja läpikotaisen agnostisenakin sain kosketuksen todella hiljentävään sakraaliin nykytaiteeseen. kirkon urkulehterillä oli tyhjän hiljaisuuden ympäröiminä neljä lähes identtistä laakeaa avaraa maljaa, jotka ajatuksissani muuttuivat neljäksi evankeliumiksi, neljäksi avatuksi ylöskäännetyksi kämmeneksi, jotka tarjoavat sisältöään ja joihin voi miksei myös omastaan antaan . . . tulkaa, kaikki on valmiina.

    koen joka päivä kokemuksia, joita voisi sanoa pyhiksi, vaikka ne ovatkin ytimessään nimettömiä ja määrittelemättömiä. parasta niissä on se, että pyhyyttä ei voi tunnistaa ulkoisten merkkien perusteella. tai jos tällaisia merkkejä on, ne ovat ehkä siinä hetkessä, kun totuus ja rakkaus hipaisevat toisiaan.

    syvimmän pyhän löydän luonnosta. jos saisin hyvältä haltiattarelta yhden toivomuksen, toivoisi luontoon samanlaista hiljaisuutta kuin siellä oli lapsuudessani 50- ja 60-luvuilla.

    pyhyys on minulle jonkilaista kirkkautta. kirkkaat kokemukset taas tulevat niin erilaisista asioista eri ihmisille, toisen puhdas on toiselle epäselvää ja turhaa. mutta olkoon kukin kirkas omalla tavallaan.

    meri

    VastaaPoista
  5. Vesan mainitsema "raha on tämän maailman herra" on totta. Mikä on sen suurempi huoli kuin toimeentulosta huolehtiminen?
    Ja omaisuudesta huolehtiminen, niillä joilla on paljon, miten sen sijoittaa ja ettei vain arvo laske.

    VastaaPoista
  6. Meri, hyvä! Pyhää kokee hetkissä. Fyysisesti sen kokee kyyneltyvin silmin ja ajattomuutena. Vaikea selitttää.

    Ujostelin laittaa äskeiseen pyhien asioiden luettelooni selkeästi "suhde aviomeheeni". Me olemme valtavan tärkeitä toisillemme. Koen, että pitkä avioliitto on pyhä asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. marjatta. täysin sama kokemus omasta puolisosta. tiesin ensimmäisestä minuutista alkaen, että jos joku rakkaudessa on pyhää, sen on oltava tämä. se on kokemus, joka ei vertaudu mihinkään muuhun.

      läheisimmän ihmisen kanssa koettua pyhää en ole koskaan osannut sanallistaa. aina tuntuu että on iso virhe pukea se omiin sanallisiin räpellyksiin tai kielen kapeaan, dogmaattiseen pukuun.

      meri

      Poista
  7. Itse en tarkoittanut sitä että raha on pyhää.
    Tarkoitin hyvin yksinkertaisella tavalla sitä että raha meitä täällä käskee. Rahan vallasta ei voi vapautua kuin rahalla jne. Se ei ole filosofinen juttu. Tunnen sen lihassani, todella ison osan siitä mitä teen, teen rahan vuoksi, siis taistelen toimeentulosta perheelleni. Olen tehnyt sen vaikeaksi tekemällä taloudellisia virheitä, mutta tiedänpä nyt ainakin mitä on huoli toimeentulosta, asunnosta tms. Jos olisin ollut onnekkaampi, siis järkevämpi, minulla voisi olla, mistä sitä tietää, harhakuvitelma siitä että ihminen on oman (taloudellisensa) onnensa herra. Raha määrittää minua monella tavalla konkreettisesti. Mokanneena en ole vapaa liitämään korkeuksissa vaan olen välttämättömissä reaaliteeteissä lujasti kiinni. Liian lujasti. Olen rahan valtaan pakotettu. Jos olisi mennyt toisin, voisin halveksia rahaa vaikkapa vain nykyiselläkin palkallani, ottaa vuorotteluvapaata ja sanoa keskittyväni nyt itseeni, aineettomaan, hyvään oloon jne.

    Marjatan pyhien asioiden luettelo on minulle suurin piirtein täsmälleen sama! Tosin lapsenlapsia ei ole :)
    Tänään aamulla kommenttini jälkeen kävimme kävelyllä Vantaankoskella. Kaunista oli, pyhää väriloistoa. Jossakin virtaavan joen varrella ihmisen tulisikin asustaa, rahasta vapaana. Platonin Luolanko siellä näin. Tod. näk.

    Vesa, välillä(et aina) puhut rohkein, vakavin ja isoinkin sanoin. Se tekee minut iloiseksi, ja vahvistaa. Että on ihmisiä jotka eivät kätkeydy aina tilaisuuden tullen cooliuteen, älypeleihin ja kaikelle nauravaan relativismiin.
    Sekin on pyhää. Ihmisen vakavuus oikeassa hetkessä.


    jope

    VastaaPoista
  8. Toverit! Haluan täydentää taas juttuani kun luen teitä. Haluan tarkentaa. Olette mahtavia.

    VastaaPoista
  9. Jäin vielä miettimään.
    Raha, mammona, osaamme nimetä sen väärin käytettynä pahaksi tai ainakin ei-pyhäksi. Mutta onko se sittenkään se kaikkein epäpyhin?
    Luulen että on jotakin joka on enemmän sisällä meissä, joka on vielä enemmän epäpyhää. Mieleeni nousee omalakisuus. Me itse itsemme herroina, itse itsemme vapauttaneina, sellaisina jotka eivät enää tarvitse peiliä, vaan ihmisinä jotka toimivat peilinä itse itselleen. Omajumaluus.
    Kaikki kaipaamme vapautta. Mikä sitä todellista vapautta sittenkin on, mutta kun vapautamme itsemme jostakin joka heijastuu traditioista, luonnosta, suojelevista tabuista, vapautamme itsemme sellaiseen omalakisuuteen, omajumaluuteen jossa mammona ei ole se varsinainen alkusyy vaan pelkkä polttoaine.



    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja talous on se diskurssi jossa tuo jokapäiväistyy...

      Poista
    2. Jopen omalakisuus liittyy edelliseen keskusteluumme siitä, ettei mikään tuota häpeää, psykopaattimaiseen ja narsistimaiseen käyttäytymiseen. Raha-asioissakin voi käyttäytyä juuri noin.
      HS:ssa oli juttu jostain nuoresta naisesta, joka eli vanhempiensa tukemana, mutta silti piti olla kallis koira. Ei lähdetä siitä, mihin on varaa, vaan siitä, mitä "on pakko saada".

      Jope, tiedän tuon kuvaamasi tilanteen lapsuudesta ja nuoresta aikuisuudesta. Kävin oppikoulua, mutta isäni ei olisi halunnut antaa siihen ropoakaan. Piti suunnitella, miten pyytäisi rahaa bussilippuun tai vihkoihin ja luikahtaa taas syksyllä ikään kuin salaa kouluun. Osasin arvostaaa koulua.
      Nuorena opettajaperheenä meillä oli 70-luvulla tilanne, jossa oli mentävä paikalliseen kenkäkaupaan keväällä pyytämään lapsille kengät velaksi. Silloin ei ollut vielä luottokortteja. Kauppias suhtautui meihin alentuvasti. Ikinä ei olisi ollut varaa mihinkään vuorotteluvapaisiin tai pidennettyihin äitiyslomiin. Ei niin, että olisin sellaista halunnutkaan. Oli isot opintolainat emmekä kumpikaan saaneet mitään lapsuudenkodeistamme. Isäni oli pihi, vaikka omisti metsää. Hän ilmeisesti luuli meitä lukeneina ihmisinä itseään varakkaammiksi. Työpaikkoihin me haimme niin, että mukana tuli virkasuhdeasunto eli syrjäseuduilta eikä sen mukaan, missä olisimme halunneet asua. Vuosien mittaan saimme lainat maksetuksi ja kerätyksi vähän pesämunaa, niin että pääsimme muuttamaan isoon taloon silloin, kun murrosikäiset pojat tarvitsivat paljon tilaa.
      Vähän pänni, kun tulin opettajaksi Inkeroisiin ja siellä eräs nuori opettaja hörönauroi, että hän ei ikinä menisi Lahden yläpuolelle töihin, sinne mennään vain huonoilla papereilla. Hän tiesi meidän tulleen Kuhmosta. En viitsinyt esitellä "saavutuksiani", katsoin vain häntä ystävällisesti hymyillen.

      Nuorena köyhyyden sietää paremmin. Vanhus ja köyhyys on huono yhdistelmä.

      Poista
  10. Itse ajattelen samaan suuntaan kuin Jope: elämän syvimmät jakolinjat eivät mene välttämättä rahan ja pyhän (tosin en tiedä tahdoitko, Juha, alunperinkään tällaista jännitettä painottaa) vaan esimerkiksi tyhjän ja pyhän tai pikemminkin alistumisen ja vapauden jännitteisessä suhteessa.

    Mihin suostun alistumaan, missä kohtaa suostun luovuttamaan ja resignoitumaan, luopumaan itse luomastani vapaudesta ja myöntämään sekä myöntymään johonkin, mitä en itse voi hallita: näitä on paljon - minä (yksilönä) ja aika, minä ja nk. luonnonlait, minä ja kohtalo, minä ja (oletettu / koettu) Jumala, minä ja yhteiskunnan sosiaalis-taloudellinen rakenne (johon rahakin kuuluu)...

    Jotenkin tahtoisin olla näissä suhteissa aito. Samalla huomaan, että eri ikäkausina suhteeni näihin asioihin on erilainen: minä muutun, minä alistun erilaisille realiteeteille ja se minkä olen kokenut joskus vapautenani ei enää ole minulle sitä. Siksi ajattelen nykyisin vapauttani en enää riippumattomuutena vaan tietynlaisena suhtautumisena välttämättömyyksiin ja alistun sille, että suhtautumistapani muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rahan ja pyhän jännite on siksi kiinnostava, että raha "kirjailee" alistumisen ja vapauden "liian" reaalista suhdetta. Raha reaalisen symboloitumisena, mahdollsuutena puhua pyhästä eksistentiaalisesta asemasta käsin; jos syttyisi sota tai toteutuisi viime Perjantain dystopia, rahan paikan ottaisivat "oravannahat" ja läheisten ensisijaisuus...sitä jotenkin haen. En tiedä tulenko ihan nyt ymmärretyksi...

      Poista
  11. Marjatta, oli hieno kertomus taas, tosikertomus tosielämästä. Sinulla niitä on. Siksi arvostankin kantojasi asiassa kuin asiassa. Olet elänyt vahvaa elämää.
    Juha (sanon tämän Vesan hienovaraisen lauseen herättämänä), kun päädyn kommenteissani metafyysisen puolelle, minun tapauksessa kristillisen Jumalan, en koskaan tarkoita tuputtaa mitään kenellekään, yleensä yritän minäkin mieluummin välttää Jumalan tuomista esiin, mutta silloin kun se on sanomisieni kanssa olemuksellisesti yhtä, olisi jotenkin valheellista asiaa piilottaakaan. Kaiken sen minkä olet sanonut tyhjyydestä tunnen minäkin myös. Mussa on kaksi kohtaa mitkä totta: se totaalinen humiseva tyhjyys, mihin on mulle erittäin helppoa "uskoa", ja sitten se Toinen.
    Siinä miten toteudumme täällä epäpyhän, mammonan, unelmiemme, vastuunkantojemme, pyhän ja mahdollisen Jumalamme keskellä on tärkeää merkityksellisyys, se ettei sortuisi pelkäksi ajatuksettomaksi huvin vuoksi olemassaolevaksi hengityskoneeksi tai kaiken tyhjää suhteellisuutta alleviivaavaksi relativistiksi.
    Ja jos ei niin, niin jokinhan meille on pyhää!
    Pyhää lisää, vai mitä.

    En johda nyt aiheesra muualle, mutta kun uutisvälineitä taas vaihteeksi seuraa niin siellä korostuu nyt melkein ihan kaikessa, että se mikä näyttää todelta ei olekaan totta. Jotain on pielessä nyt. Täytyy tässä ajassa kysyä, olemmeko me itse samanlaisia, yhtä moninaamaisia, yhtä banaaleja?
    Osittain olemme varmasti. Ehkä mediankin ja viihteen luoma maailma on niin epäpyhän läpäisemä jo, että meistä tulee jo median kuva. Alamme toimia olettamamme epäpyhän hegemonian lailla vähä vähältä.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhu rahasa Jumalasta. Se kuuluu tähän keskusteluun ehdottomasti. Pyhän diskurssiin.

      Poista
    2. Siis puhu rauhassa Jumalasta... hyvä virhe tähän yhteyteen:0)

      Poista
  12. Aikamoinen sattuma, tässä kiinnostuneille artikkeli, kävin kurkkaamassa ja olihan siellä.
    Lopussa varsinkin puhutaan täsmälleen samasta aiheesta kuin mitä me täällä tänään: https://sarastuslehti.com/2016/10/13/historian-alku-ja-loppu/

    Tärkeää, en halua tulla määritellyksi tuon lehden lukemiseni perusteella. Minusta kaikki hyvä ajattelu kannattaa tsekata, on se lähde mistä tahansa.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virittää hyvän näkökulman tuo juttu. Jään mietimään...

      Tuossa ylpeyden ja halun dialektikassa on nykyään helpksti vain se ongelma, että ylpeyttään puolustavatkaan eivät löydä muuta kuin tuon halun maailman. Niin kauan kuin kamppailu jatkuu, voi pitää yllä illuusiota todelliseen arvohyppyyn, odottaa jotain uutta tapahtuvan, mutta onko meillä aidosti enää okemassa muuta kuin orjan maisemaa? Hyvinvointi? Ja haluanko muuta? En.

      Poista
    2. Lopussa siinä hyvä ajatus rahan vallasta meihin. Miksei epäpyhänkin.
      Haavikko sanoi jotakin sen suuntaista että ihminen ei voi älyllisesti vapaa ellei ole taloudellisesti vapaa.
      Totta kai me voimme ajatella mitä tahansa, mutta emme ole vapaita tekemään kaikkia ratkaisuja esim. työn suhteen vapaina. Me teemme mitä meidän täytyy tehdä. Toisaalta sen voi selittää aidoksi yhteydeksi reaaliseen, arkeen, todelliseen, painovoimaan, mutta
      emme saa koskaan tietää keitä me olisimme edes hieman vapaampina olentoina, niinä jotka tuon artikkelin mukaan valitsevat mieluummin ylpeyden. Ylpeyden korvaisin itse sanalla toimintavapaus, itsemääräämisoikeus.
      jope

      Poista
    3. No, onko tuo sitten ristiriidassa sen suhteen, mitä sanoin juuri omalakisuudesta. Voi olla mutta artikkelin kuvaamana "orjana" emme saa tietää omalakisuutemme valintoja tai valintojamme siitä pois, koska emme ole vapaita niitä valitsemaan.
      Kevennys: tässä tulee mieleen väistämättä pieni kateus perheettömille poikamiehille ja muille yksineläjille. Heidän ei tarvitse ajatella muita kuin itseään. Itse valitsen varmasti leivänkannikan lapselleni ennen kuin oman ylpeyteni omana itsenäni, jos se olisi valinta.
      Ihan mitä tahansa en ole valmis palvelemaan, mutta vähän on kriteerejä joita asetan tai mitä voin edes asettaa.
      jope

      Poista
    4. Jari Ehrnroothan puhu tästä kans... Sekin kyllä joutu lopulta turvautumaan metafysiikkaan luodakseen tuon kunnian subjektin. Ei käyttäny tuota sanaa mutta samasta puhu. (Ks. juttuni Miksi Jari Ehrnrooth ei anna minulle mitään.)

      Minusta sana pyhyys on parempi kuin kunnia. Se on ikään kuin pehmeää dialektiikkaa. Luonto ja sen arvot pyhyytenä, ihmisen vapaus pyhyytenä, tasa-arvo pyhyytenä, kauneus, (evolutiivinen)hyvyys ja totuus pyhyytenä... Ehkä ekologiset kysymykset, liikakansoitus, ilmastonmuutos, eläinten oikeudet ja kärsimys jne., ovat niitä kysymyksiä joissa aitoa dialektista eroa voi uskottavasti luoda hyvinvointiin... Mikään metafyysinen ei ainakaan minulle ole enää loogisestikaan mahdollista. Tämä maahanmuuton efektoima kansallsuusaatekin, jossa sinänsä on hyviäkin arvoja, on vain välipysäkki matkalla vielä enempään vapauteen ja hyvinvointiin ja länsimaiseen vapauteen. Sekulaari (mutta uskonnollisesti mahdollisimman salliva) yhteiskunta jota itse tietenkin haluan edustaa, ei oikeastaan voi tarjota enää arvokkuuden absoluuttia tuon kirjoituksen merkityksessä.

      Olen pohtinut sitäkin että miksi nämä kunnian pohdinnat ja hyvinvointivaltiota kritisoivat ajatukset, niin jarilla kuin tuossakin jutussa, konnotoivat aina oikeustolaisuutta ja konservatiivisuutta... halusi tai ei. Nyt luulen oivaltani asian: ollakseen mielekkäitä kielipelejä ne vaativat perustakseen metafysiikkaa, totuutta jonkilaisena metafyysisenä metaentiteettinä...

      Näin ajattelisin...

      Poista
    5. En puhuisi oikeistolaisuudesta tässä yhteydessä, oikeistolaisuus nykyajassa on metafysiikasta hyvin puhdasta, tyyppiesimerkkinä nyt jokin liberaaliporvari tai arvoliberaali kokoomuslainen. (Äärioikeisto on sitten taas niin ongelmallinen käsite etten sitäkään tähän sotkisi. )

      Pääsääntö on se että metafysiikasta itsensä irti repäisseitä on suurin osa, melkein kaikki, anarkistivasemmalta uusnatseihin. Konservatiivisuuttakin on montaa lajia. Kokoomuslainen malliesimerkki-ministeri on oikeastaan konservatiivin vastakohta nykyisellään. Konsevatiivit, ainakin klassiset sellaiset, tuntuvat olevan näiden pol. kielipelien ulkopuolella kokonaan. Arvokonservatiivit vielä enemmän.
      Mikä sitten on arvomaailmaaltaan Suomen kovin maahanmuutonvastustaja, Pentti Linkola? Biologinen konservatiivi?

      Tuossa artikkelissa mun syy linkata sitä oli se loppu. Valinta mammonan ja kunnian välillä. Raamatussa valinta on mammonan ja Jumalan välillä.
      Ajatusleikki: kuvitellaan virkamies valtion korkealla tasolla. Hän on arvokonservatiivi raamatulllisessa mielessä. Ei modernisoi käsityksiään esim. avioliiton ja homoseksuaalisuuden suhteen. Mutta ammatissaan hän joutuu edustamaan uutta valittua yleistä ajatuslinjaa, eräänlaista filosofista mammonaa. Eikö siinä ole nyt juuri se valinta yhteiskunnan päivittyneiden arvojen ja omaksi koettujen arvojen (kunnian) välillä?
      Tiedän että näitä tapauksia on, niin suuressa kuin pienemmässä mittakaavassa. Varmaan taitelijapiireissäkin.
      Kirjoitin pari kommenttia tähän liittyen pitkästä aikaa antiaikalaisen Celine-juttuun (kuten myös sitä edeltävään päivitykseen). Harmi ettei siellä oikein kukaan enää jaksa keskustella. Vai onko ihmisillä tosiaan se kuuluisa elämä (mikä mun pitäisi hankkia)? Vai pelkääkö ne Melenderiä jotenkin, kun se välillä töksäyttelee meille lukijoille?

      Tänään pyörähdin jo Akateemisessa jälkikasvuni kanssa. Mein Gott sitä uutuuskirjojen tulvaa. Syksy suorastaan sataa kirjoja. Pellinen ei istunut nyt penkillään. Pettymys. Pöllö oksallaan on aina yhtä hienoa vilkaistavaa. Knasulta myydään nyt sen Taisteluni-sarjan jälkeen julkaisemia pikkukirjoja. Eli kun se Juha sulle lupaa sen viimeisen osan lopussa että kirjatekeminen saa nyt jäädä, ei se pysykään lupauksessaan. Sellaista minä arvostan. Jos kaikki pysyisivät päätöksissään, olisi maailma ankea paikka.

      jope

      Poista
  13. Trump... Hillary... Syyrian ns. lelusalakuljettaja.... Oulun afrikkalainen demari-isä... Opetushallituksen ei poikia/ei tyttöjä -kiihkoilu...

    Jos oman ja maailman kaaoksensietokyky on yliheikentynyt kuten meillä konservatiiveilla usein on, ovat nämä kovia aikoja katsella sivusta. Alkaa olla oikeasti sitä pyhää, tai edes jotakin vanhan maailman sukuista, ikävä.
    Vesan innostamana otin kirjahyllystä Tranströmerin Kootut ja aloin taas lukea sitä. Viime viikolla luin pitkästä aikaa taas Haavikkoa, no minkäs muun kuin Puut. Jotenkin nousi silmien eteen silloin ja tänäänkin valtava laadullinen tasoero, parhaan kirkkaan runouden ja nykyreaalisen välillä. Mediapaasto?
    En tiedä pystynkö. Mutta pitäisi.


    Me olimme käytettävissä ja esittelimme kotejamme.
    Kävijä ajatteli: te asutte hyvin.
    Slummit ovat sisäisesti teissä.

    mutta

    Avara tuuli
    meren kirjastosta. Saan
    levätä tässä.


    jope



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huom! tuo m u t t a on oma lisäys, kysymyksessä on siis kaksi iha eri runoa. Ikään kuin suru ja sen lohdutus. Kyseinen Kootut on niin täynnä luettavaa ja ihmeteltävää että vastaavia siellä on sadoittain.

      Poista
    2. jope, mä olen samaa mieltä kanssasi, vaikka olenkin vain osa-aikakonservatiivi. koen tällaisen tohinan vieraaksi ja samaistun menneeseen. suren sitä miten me tuhlaamme aikaamme toissijaisuuksiin. keskitymme kaikkeen pirstaleiseen ja unohdamme kohdata keskenämme.

      yritän välttää noita otsikoita, koska ne ärsyttävät. toisaalta tiedän, että oma ärsytys on vain omaa ärsytystä ja yhden nukutun yön jälkeen huomaa, että sehän oli ehkä melko pöhköä. silloin on usein iloinen siitä, että piti suunsa kiinni.

      mulla on äärimmäisen pieni some-jalanjälki. en pidä siitä ajatuksesta, että pitäisi viedä muiden tilaa ja luoda mahdollisimman paljon itseen liittyviä ärsykkeitä tullakseen huomatuksi. elämäni on typistynyt perusosasiinsa, lähimpiin ihmisiin ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun.

      joidenkin ennustusten mukaan ihmiskunta saattaa tehdä itsestään selvää nopeammin kuin kukaan odottaisi. on päiviä, jolloin kirkkaasti tietää meidän ansaitsevan sen, mitä on tulossa.

      mutta siihen asti: pidetään siitä pyhästä huolta.

      meri

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Jope, en ole pettynyt kertaakaan, kun olen Tranströmerini avannut... Eläville ja kuolleille on ehdoton suosikkini (kokoelmista), mutta muutenkin on kuin lähdevettä joisi.

      Poista
  14. Meri, omakin some rajoittuu tänne kommentointiin ja pariin kirjalliseen blogiin, ja niihinkin aika harvoin.
    Itse olen työstänyt paljonkin tuota ollako hiljaa vai eikö olla- asiaa. Oma kokemus on se että kun on hiljaa, on todella tyytyväinen olo, näin vaikkapa työpaikalla. Mutta silloin saan itseni kiinni jostakin tekopyhyyden kaltaisesta: olet muka hiljaa, vaikka pääsi ei ole, pidätkö itseäsi niin tärkeänä että vaikenet. Tai saan sitten kysymys on pihtaamisesta. Antaahan se tytär jos se on äitiinsä tullut jne. Toisaalta arvostan sitä jos joku sanoo asiansa pelkäämättä. Miksen sitten minäkin? Ei menetettävää. Mutta parasta olisi oman tasapainon kannalta, jos ei sanoisi mitään mihinkään. Tämä maa on sitä paitsi sellainen että niin saa viisaan maineen. Tosin työhönotossa kuulemma stalkataan ihmisten faceja. Surkeaa. Nuorten kannattaa olla varovaisia. Vai kannattaako. Mammona vai kunnia?

    Vesa, luen Koottuja yleensä kuin lumottuna. Ensi lukemalta luin sen alusta loppuun kronologisesti. Sen jälkeen 10 runoa tuolta, sitten 10 runoa myöhemmin. Näin vuosia nyt.
    Se on tosiaan kuin pohjaton lähde. Eläville ja kuolleille, Surugondoli, Itämeriä.... Ne ei tunnu tyhjentyvän koskaan.

    Tänään sain TT:n vaikuttavuuden ääressä idean. Tai siis ajatuksen jolla iltapäiväleikittelin. Kirjoittaisin fyysiseltä muodoltaan yhtä massiivisen runoteoksen kuin tämä Kootut on yhteensä. Tekisin teostani seuraavat kaksikymmentä vuotta, runo viikossa, satoja satoja runoja. Se olisi julkaistaessa ensimmäinen ja viimeinen teokseni, eräänlainen lyyrinen ensyklopedia. Hah. Totta kai tuo on suuruudenhullu ja amatöörimäinen ajatus ensi kuulemalta, mutta jos se olisi enemmänkin kuin kalastusta. Kalastaja menee rantaan vuodesta toiseen jne.
    Idean ongelma. Tekijän täytyisi olla runoilija. Sillä tavalla sanoilla näkijä. Minä en ole. Mutta tuo idea tuli kaiketi Tranströmerin ylivoimaisen tuotannon käsittelemiseksi. Siis että se on jättänyt tuollaisen lyyrisen ensyklopedisen runojäljen itsestään. Ei kuitenkaan määrä, vaan laatu. Siellähän on paljon esineitä, paikkoja, tilanteita, aikakausia tallennettuina, runoyhteyksiin siirrettyinä, muunnenttuina toisiksi ja silti samoina.
    Kyllä, TT:n Kootuissa on myös ensyklopedinen ulottuvuus.

    Luin jostakin Tomi Kontion sanoneen, että suurin osa runoilijoista ei ole koskaan kirjoittanut runoja eikä edes lukenut sellaista. Olikohan se ollut romanttinen käsitys?
    Mutta monella voi olla runoilijasilmät tietämättään, ja onkin.

    Huima aina miten iso etäisyys on proosan ja runon välillä. Kaksi täysin eri taidemuotoa. Se unohtuu jos lukee vain proosaa. TT:n jälkeen tuo "vain" on useimmiten oikea sana.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jope. en lue saitteja, joiden tiedän jo etukäteen ärsyttävän. jos kuitenkin vahingossa luen, en kommentoi nenäkkäästi tai muutoinkaan. nettikeskusteluihinkin pätee seuraava huomio: jos väittelet idiootin kanssa, pidä huoli ettei hän tee samoin. pelkään silti tarjonneeni turhan monta kertaa muille netin kansalaisille tilaisuuden harjoitella tätä.

      auktoriteettikammoni on suuri. jos joku sanoo jotakin, minun täytyy perustella se itselleni yleensä vastakohdan kautta. vastarannan kiiskeys on liikkeelle paneva voima, joskaan ei mitenkään ainutlaatuinen. aika monilla meistä on sama piirre.

      vanhemmiten olen lientynyt jyrkkyydestäni. pelkään oikeassa olemisen ansaa. vastarannan kiiskeydessä täytyy olla varaa myös olla kriittinen itseään kohtaan.

      erilaisiin pyhyyden eksistensesseihin kuitenkin tähtään. mikä vahinko, että se ilmenee minussa niin harvoin. toisaalta uskon jaakko heinimäen ajatukseen siitä, että aito pyhyys on aina itselle salattua, koska tullessaan ilmeiseksi se hapantuu välittömästi tekopyhyydeksi ja hurskasteluksi.

      noissa tilanteissa saan lohtua tranströmerin enkelistä, joka kuiskaa lohdullisesti: 'älä unohda, että olet ihminen, ja niin on hyvä'.

      meri

      Poista
    2. "erilaisiin pyhyyden eksistensesseihin kuitenkin tähtään. mikä vahinko, että se ilmenee minussa niin harvoin. toisaalta uskon jaakko heinimäen ajatukseen siitä, että aito pyhyys on aina itselle salattua, koska tullessaan ilmeiseksi se hapantuu välittömästi tekopyhyydeksi ja hurskasteluksi."

      Heinimäki hurskastelee. Hän tekee pyhyydestä metafysiikkaa ja estetiikkaa itselleen. Jos haemme loputtomasti vilpitöntä motiivia, päädymme heikkojen hylkäämiseen. Olen käyttänyt tätä vertausta ennenkin mutta käytän taas:

      Kuljen kerjäläisen ohi ja olen jo ojentamassa hänelle vitosen kun vedän sen takaidin ja kysyn, onko hän paikalla huomenna? Haluan nimittäin koetella motiivieni pyyteettömyyttä yön yli. Nyt kysymys: paljonko kerjäläiselle on väliä almuni pyyteettömyydestä?

      Puhtaan pyhyyden vaatimus on syvintä itsekkyyttä. Yritystä olla lähempänä idea- kuin reaalimaailmaa.

      Poista
    3. Jope, ilman muuta kannattaa kirjoittaa! Ei siinä häviä yhtään sen enempää kuin siinäkään, että avaa suunsa ja keskustelee. Rimaa ei varmasti kannata nostaa Tranströmerin tasolle: hän on tosiaankin näkijä (runotkin ovat todella kuvallisia, joskin ruotsiksi lukiessa myös rytmeissä löytyy kaikenlaista).

      Poista
  15. Juha, minä luen Heinimäkeä näin: Kuljen kerjäläisen ohi ja annan rahan heti, vaistomaisesti, enkä ala tutkistella itseäni, koska kerjäläinen tarvitsee rahaa, eikä minun itsetutkisteluni ole se olennaisin juttu. Minun tulee siis antaa siten "ettei vasen käteni ei tiedä mitä oikea tekee".

    Tämä käsky antaa toiselle asiaa miettimättä ei ole hurskastelua: metafyysinen asioiden pyörittely ja teologinen vatulointi taas voi olla, mutta ei välttämättä yhtään sen enempää kuin filosofinen mietiskely.

    Kumpikin - sekä antaminen että ajattelu - ovat paikallaan, oikeaan aikaan. Ei minusta ole ollenkaan paha, että ihminen tulee tietoiseksi toimistaan. Usko ei ole ensisijaisesti metafysiikkaa, paljon enemmän sitä on filosofinen ja teologinen saivartelu ja oikeaoppisuus. (En nyt tarkoita sinua.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä tähän: ainakin minun on helpompi pettää itseäni kerjäläisen kohdalla näin: ajattelen, että kyseessä on huijaus ja kenties rikollisen toiminnan tukeminen enkä anna ja tällä syyllä saan oikeutuksen kävellä ohi. Jos ajattelisin teologisesti (vaistomaisesti, en järjellä), ei jäisi kenties muuta mahdollisuutta kuin antaa.

      Joskus tosin annan rahaa tai ostan lehden tai muuta - en tosin osta lehteä siksi että saisin vastiketta vaan siksi, että asia tuntuu reilummalta niin.

      Poista
  16. Heinimäkihän on körtti ja siellä kovasti varotaan ns. omavanhurskautta tai oman hyvyyden tai sellaisen yrityksenkin tuntemista (jopa niin paljon että tuntuu kuin se olisi niille jo omavanhurskautta ja lakia).

    Ehkä pyhyyden kokeminen on sellaista että se on meille kaikille eri ja jossakin kohtaa sama. Jopa nihilismin ja amoraalisen sisälläkin voi olla pyhyyttä ainakin silloin kun nuo ilmaisevat vain repivää kaipuuta sinne missä on taivas tai e-tyhjää.

    Meri. Huomaan todellakin usein olevani ns. vastarannalla. Mutta siellä tiedän että e n ole hurjasti psta/vastaan, en ole jyrkkä, vaan olen maltillinen, korkeintaan epämoderni. Maailma on vain keikahtanut niin että maltillisesta sovinnollisuudesta on tullut marginaliaa ja mielen ja maailman vallankumouksellisuuksista mainstreamia. Ja sekös kyllä....no, harmittaa :)
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. juha ja vesa. olen valmis uskomaan kumpaan tahansa teistä, tai oikeastaan molempiin yhtäaikaa. auttamisen motiivit ovat hirveän kiinnostavia. lähden siitä, että yksikin ihminen on tärkeä, onpa sitten kyse yhdestä sadan tai viidensadan ihmisen joukossa - tai kahdenkeskisessä keskustelussa. ihminen on löydettävä sieltä, missä hän on.

      en ole mikään efektiivinen altruisti, enkä niin analyyttisesti enää jaksa miettiä ketä pitää auttaa ja koska. tai että onko se kohde todella apuni ansainnut. yritän pitää näitä auttamisen prinsiippejä mahdollisimman löysällä, vähän samaan tapaan kuin ajan autoa: en tien päälläkään pidä oikeuksistani kiinni; ei ole niin tarkkaa, jos mulla on etuajo-oikeus, jos nyt joku väistämisvelvollinen on kaahaamassa päälle.

      tämä aika on muuten tuonut uuden kiinnostavan muodon puun kaatumisäänen dilemmasta: jos antaa kerjäläiselle kolikon tai auttaa juopuneen ylös julkisella paikalla, eikä päivitä sitä naamakirjaan, onko oikeasti auttanut ketään.

      jope. jos pitäisi valita yksi pyhyyden muoto, se olisi luultavasti länäolo. joku munkki on joskus sanonut, että ihmisen suurin synti on hänen poissaolonsa. me tulemme moniin hetkiin liian myöhään ja lähdemme liian aikaisin. tässä onkin mulle kotitehtävää loppuelämäksi.

      meri

      Poista
    2. Meri, tunnistan tuon kiusauksen: Autan jotakuta, ja tunnen halua kertoa asiasta muille, tahdon todistaa halustani olla hyvä ihminen.

      Samalla inhoan tällaista todistamista. Omatuntoni sanoo, että pidä turpasi kiinni äläkä levittele muille sitä, jos joskus harvoin jollekin jotain annat. Jos niin teet, olet jo palkkasi ansainnut...

      Nykyajassa juuri tämä hyvän näkyväksi tekeminen / performoiminen ärsyttää suuresti...

      Ja toisaalta ymmärrän. On tärkeää tehdä näkyväksi sekin, että ihan tavallisilla ihmisillä on mahdollisuus (ja monella myös halua) tehdä hyvää ja oikein. Sekin seikka tuntuu pitkälti hämärtyneen.

      Olivatpa motiivit mitkä hyvänsä, tärkeintä on kaiketi omastaan jakaminen. Ja tuo läsnäolo, josta Meri kirjoittaa. Läsnäolo on se, mikä pitää meidät elossa, kiinni merkityksissä.

      Poista
    3. Tuo autovertaus on meri hyvä!

      ...

      Vesa ja kaikki:

      "Juha, minä luen Heinimäkeä näin: Kuljen kerjäläisen ohi ja annan rahan heti, vaistomaisesti, enkä ala tutkistella itseäni, koska kerjäläinen tarvitsee rahaa, eikä minun itsetutkisteluni ole se olennaisin juttu. Minun tulee siis antaa siten 'ettei vasen käteni ei tiedä mitä oikea tekee'."

      Tuo ettei vasen käteni tiedä... on juuri tuon munki lyhyen tarinan periaate. Pyyteettömyyden vaatimus väärässä paikassa on "perisynti". Ylpeyttä ehkä...(Tässähän uskonnoton kohta puhuu kuin saarnamies!)

      Taas innostun! Tässä muuten elää aina vain tuo absoluutin/reflektiivisen/reflektoivan tietoisuuden ero (jaan siis itse kolmeen)!!!

      Millä tavoin aito pyhyys voi olla itseltä salattua uskonnottomalle, siis minulle? Minulle transsendentin raja on maallinen tietoisuuden raja, ulkoisen minän ja absoluutin raja; absoluutin ja reflektiivisen raja. Onko nyt niin, että pyhyys ei voi olla minulle itseltä salattua, koska se syntyy vasta reflektiivisen muotoutuessa, absoluutin ilmetessä! Pyhää ei ole ilman refletiota? Jos siis ei usko transsendenttiin agenttiin (jolloin se on muutakin kuin absoluutin ja reflektiivisen raja). Pyhä on aina vain sitä rajaa, korkeintaan RAJAA... Tai ei, hitto soikoon tämä on hankalaa kun ajatukset poksahtelevat päähäni, ei sittenkään:

      Pyhä on rajaa silloin kun se varoittaa jostain ennustamattomasta ja arvaamattomasta (ja on siksi tabuista)! Mutta kun annan almun, pyhä on minun ja tuon almua pyytävän välinen subjektiivinen vaihto (lahja taas on ongelmallinen käsite kuten se Derridan lahja -juttuni jo osoittaa...); pyhä syntyy silloin reaalisen/absoluutin "tällä puolen". Pyhä tabuna taas konstituoituu absoluutin "tuolla puolen"...

      Ehkä omin pyhäni määrittely on pragmaattinen: rakentavien tai estävien tekojen tekemistä tietoisen paineisuuden yli ja ohitse. Esimerkki todellisuudesta Jalasjärven huoltoasemalla pari vuotta sitten:

      Olin käymässä yhdyskuntapalvelupaikalla tsekkaamassa rangaistuksen suorittajaa ja pysähdyin kahville huoltoasemalle. Olin ulkona, oli siis kesä, ja luokseni tuli romanikerjäläinen pyytämään kahvirahaa itselleen. Silloin juuri puhuttiin huijarikerjäläisistä paljon... No. Olivat autolla matkassa ja minähän myös ajattelin että ei tuo hirveän köyhältä näytä. Mutta sisäisen ristiriitani ratkaisi ulkoinen väliintulo: myyjä tuli ajamaan miestä pois (olivat varmaan ennenkin kerjänneet siellä); myyjä halusi ystävällisesti hätistää miehen pois häiritsemästä asiakasta. Ok. Ei siinä mitään. Niin minäkin olisin myyjänä tehnyt. Mutta siinä sitten mies yritti selittää ahdinkoaan ja myyjä vain huitoi miestä pois. Kuuntelin aikani ja sitten ihan impulsiivisesti ylitin tietoisen harkintani ja löin vitosen miehen käteen ja sanoin myyjälle että tää on tällä selvä. Ei ongelmaa mulle. Itsekästähän sekin oli kun halusin sillä keskeyttää vaikea tilanteen, olin tuskastunut myös romanimiehen puolesta.

      No. Mies käviostamassa sen kahvin ja kun kulki autolle ohisteni, näytti peukkua ja minä takaasin.

      Että semmonen tapaus arjen pyhyydestä...

      Ymmärsittekö tästä mitään kun inspiroiduin ja ajattelin vasta kirjoittaessani?


      Poista
    4. Kai pyhyys on minulle diffèrancea. En nyt paremmin osaa sanoa.

      Ja lopulta, tuossa huoltoasemajutussakin, oli kyse pyhän ja rahan suhteesta.

      Poista
    5. Juha, hyvin kiteytetty: pyhyys on eroa; tajua siitä että itsessäni sekä olen että en ole pyhä, kaikessa olemassaolossa olen ihmisenä erotettu pyhyyteen. Kun katson metsää, ajattelen että se on kaikessa olemisessaan pyhä, kun ajattelen Jumalaa, sanon mielessäni "pyhä" ja "minä olen vieras tälle pyhyydelle", samaa sanon toisesta ihmisestä, jolle osaan olla myös kaikkein julmin - luonto ja Jumala (toisinaan myös toinen ihminen) ovat minulle itsessään-olevia, niissä ei ole sisäistä eroa.

      Ihmisen pyhyys syntyy sekä suhteesta näihin itsessään-oleviin, joiden yhtäaikaisen läsnä- ja poissaolon tunnen hyvin konkreettisesti, että suhteessa ei-identtiseen, artikuloivaan ja jatkuvasti eroavaan itseeni eli tietoisuuteen.

      Tahtoisin ajatella pyhyyden olevan sitä, että ero(i)sta huolimatta olemme kaikki osa samaa kokonaisuutta, olemista. Meitä ei olisi ilman toisiamme: ilman puuta ja Jumalaa ei olisi ihmistä, eikä puuta ja Jumalaa olisi ilman ihmistä. Tämä tarkoittaa juuri sitä, että minä en ole puu enkä Jumala, eikä Jumala ole ihminen eikä puu. Pyhä on tätä erojen kudosta, jonka hienovireisyyttä on syytä ajatella ja pitää yllä.

      Poista
    6. just. ja eetisyys on eroissa ja viibeissä. paha uskoo erojen olevan vain ulkoista, Toisissa, kun se on koko ajan subjektissamme; se siis juuri on pyhyyttä.

      Poista
  17. Mennee hieman ohi, mutta oma allergia itsetehdylle pyhyydelle kulkee mm. sanoissa nollatoleranssi, irtisanoutuminen, yhteisöllisyys.

    Siis kun ihminen tai yhteisö x kuvittelee voivansa vetää omaa nollatoleranssia maailman sotkun ja pahan suhteen.
    Tai kun kuvittelee kykenevänsä irtisanoutumaan pahasta, mistä pahasta nyt milloinkin ja pesemään kätensä että mulla ei ole tuon kanssa mitään tekemistä, minä en ole niin kuin nuo.
    Tai kun käyttää sanaa yhteisöllisyys kuin valtaa, jonakin jollaiseen yhteisöllisyyteen meidän kaikkien tulisi alistua tai liittyä, tai jollaiseen eheytyä.

    Itse nykyisenä absona, mutta entisenä alkoholin armon ja arvon tuntevana annan joskus kadulla lantin tai kaksi tyypille, joka pyytää aamuista kaljarahaa eikä sitä rahaa bussilippuun.
    Meri, toit esiin tärkeän näkökulman. Vapaussankarimme Martin mukaan juuri kaikkinainen poissaolo maailmasta voi olla suuri synti.
    Mikä lie tunnustamisen idea mulla nyt ollut pitkään täällä, mutta kun yhtenä iltana (hah) mietin mitä suuria virheitä olen eloni keskitiehen (ja vähän ylikin) mennessä tehnyt (huvinsa kullakin) niin mieleeni nousi heti eristäytyminen ihmisistä vapaa-ajallani. En ole todellakaan verkostoitunut millään tavalla tms. Kun olen ihmisten kanssa tekemisissä olen kyllä läsnä, ehkä jopa se kaikkein puheliain ja se joka viisoo kädellä suuntaa, että me mennään hei tuonne, mutta kontakteja on todella harvoin. En ole läsnä ihmisten elämässä. Tuttavuudet eivät muutu ystävyydeksi juurikaan, muutama on, mutta sellainen tunne on että olemalla fyysisesti läsnä enemmän olisin saanut itsekin enemmän. Toisaalta yksin kulkemista kadulla ei voita mikään, mutta urbaanin munkin elämäähän se on, ja ehkä juuri raskas synti.
    Ilman fyysistä kontaktia et voi oikeastaan saada etkä antaa.
    Toiset ihmiset ovat helvetti, Pariisin J.Saari sanoi ja oli väärässä.

    jope

    VastaaPoista
  18. jope. tunnistan tuon erakkouden erinomaisesti. siitä tulee mieleen kokemus, joka mulla oli hiljattain:

    odottelin kahdeksikon ratikkaa kurvin kulmassa ja siinä pysäkillä istui mies kasvot turvoksissa ja olemus kovasti tutisevana. miehestä näki jo kauas, ettei hän ollut mikään nousukauden voittaja.

    jotenkin siitä tuli mieleen luostareitten erakkomajat ja tajusin että ko. paikkahan on itse asiassa yhtä isoa luostaria. kurvin kulman liepeillä elää monia erakoituneita yksinäisiä miehiä. toiset avioliiton kariuttamia, toiset päihdeongelmaisia ja jotkut muuten vaan elämäntapainkkareina yksikseen eläviä. piritorilla eletään päivä kerrallaan, välillä työllistettynä ja välillä työttömänä. joskus päihteet ottavat vallan, joskus voittaa arki ja työ.

    kantakaupungin erakon elämässä parasta taitaa olla yhteisöllisyys. saa olla erakkona toisten seurassa. se tapahtuu ehkä kapakassa tai pussikaljalla metroaseman vieressä tai sitten sossun käytävällä, mutta silti. ehkä juuri tästä löytyy olemisen syy meille erakoille. tarvitsemme toisia, jotta voisimme kertoa olevamme erakkoja.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. meri, kyllä noiden miesten elämä on kovaa, nopeaa tai vähän hitaampaa tuhoutumista. Kuvaamastani intiimistä yksityisyydestä(mme) kaukana.

      Poista
    2. Pakko todeta, en brassaillakseni, vaan toteamuksena, että parin sadan metrin sisällä missä asumme (nyt kun oma kerrostalomme ihan toisella puolella kaupunkia on täysremontissa) on psykiatrinen päivystysklinikka, ainakin pari erilaista temppeliä, vastaanottokeskus (joka kyllä ihan just lopetettiin), huume- ja päihdeongelmaistan jonkinlainen tukiasuntola, noin 10 baaria, yömajatyyppisiä-asuntoloita, plus normaalit thaihieronta- ja vastaavia saunatiloja.
      Kaikkea siis näkee. Sen miten kovasti ihmiset yrittävät elämäänsä tarttua ja miten epätoivoiselta, siis inhimilliseltä ehkä myös, se usein näyttää.
      Vastapainoksi on kyllä mummoja, koiria, kirjasto, lapsiperheitä, lehtipuupuistoja, kallioita ja muuta hengittävää. Ja muutama reitti jossa ei tule ketään vastaan.
      Kaikkea siis näkee, omin silmin, ei tarvi Hesarin toimittajaa kertomaan elämästä kadulla. Mutta romantiikka elävöityneestä 2000-luvun kaupungista kyllä täällä viimeistään karisee.
      Keskustassa, ei kaukana sekään, on sitten toista, sisäsiistiä, ulkonakin.
      No, suurimmaksi osaksi elämä iisiä täälläkin ja maassa rauha ja ihmisillä oikein hyvä tahto. Mutta rumilta me ihmiset tietyissä tiloissamme osaamme näyttää.
      Ikävä metsiin ja ihmisten luota pois täällä evakossa kyllä korostuu. Tai lapsuuteni Kekkos-Suomeen, hah....


      jope

      Poista
    3. Liioittelin hieman (sääntö hyvästä tarinasta). Parin sadan metrin säde on n. 500 metrin säde.

      Poista
  19. ajatukseni tuossa edellisessä kommentissani oli se, että jollakin yksinäisellä athosvuoren ortodoksimunkilla ei ole luultavasti sen helpompaa kuin kurvin kulmilla asuvalla yksinäisellä miehellä. ehkä vertaus ontuu, mutta näin mä se siellä ratikkapysäkillä koin.

    rinnastin itseni näihin arskoihin siksi, että meidän elämässä on yhteisiä rajapintoja. jonkinlainen outcastina oleminen on yksi sellainen. se että arska on päätynyt kadulle ja minä en, on sattumaa. uskon että mikään ole kenenkään omaa ansiota, ei onni eikä epäonni. asioita tapahtuu, osat loksahtavat kohdalleen tai pois sijoiltaan lukemattomien hämärien tekijöiden johdosta. vain harvoin voidaan jotakuta kiittää tai syyttää.

    ymmärrän olevani järkyttävän onnekas lurjus. siksi en kiitä itseäni. syytän onneani.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta meri. Yksi sattuma toisin ja kaltaisemme olisivat siellä. Multa on sinne ihan lähisukulaisia mennytkin. Ja sinne jääneet, kuolleetkin.
      Itseään ei voi onnitella onnestaan. Kuka onnittelee ketäkin.
      Itse olen sitä mieltä edelleen (sanoin tämän jossakin aiemmassa ketjussa) että itsevalittu asketismi on aikamoista luksusta. Aika monilla on takataskussa sen verran materiaalisia resursseja että pahimmat pelot pysyvät poissa. Nyt vastahan tästä oli uutisia.
      Luettelemalla nuo asuinalueeni rankat pisteet toin esiin sen että myös se mitä päivittäin näkee ja mitä ei näe, saattaa vaikuttaa ajatuksiimme ja asenteisiimme isostikin. Tietenkin se vaikuttaa. Muodostamme havainnostamme ison osan maailmankuvastamme.
      Mua vieläkin pännii se kun tehtiin medialuvalliseksi vihapuhua valkoisesta roskaväestä ja tehdä heistä sosio-ekonomisin perustein rasisteja. Ja pigmentin vähäisyyskin muuten myös mainittiin kriteerinä (valkoinen). Kirjailijan leimaava solvaaminen sai kymmeniä tuhansia myötäpeukutuksia. Ottikohan nettipoliiisi yhteyttä kirjailijaan ja jutun julkaisijaan, suureen suomalaiseen sanomalehteen, että peli poikki ? Hah. Kirjailija sai paheksunnan ja pään pyörittämisen sijasta maksimaalisimman mediajulkisuuden inkeriläisistä fabuloivan fantasiakirjansa kanssa. Ja parin sadan tonnin tilin.

      Hyvä harjoitus olisiko: suvakit voisivat kuvitella että yksi sattuma toisin, ja he olisivat inhoamiaan rajakkeja. Se idioottimainen leijonariipus kaulassa ja muut releet. Ja sama harjoitus rajakeille.
      No, meidän ei sitä tarvitse tehdä, koska me pestään kätemme (muka)outsidereina.... kaikesta...

      Tulin juuri iltakävelyltä siltä 500 m säteeltä. Kaunista oli. Ei häiriöitä.

      jope

      Poista
  20. "aika monilla on takataskussa sen verran materiaalisia resursseja että pahimmat pelot pysyvät poissa."

    tunnen koko joukon ihmisiä joilla asiat ovat kadehdittavan hyvin, ja jotka totisesti eivät ole ansainneet sitä, ainoastaan perineet. mutta olen melko vakuuttunut siitä, että esimerkiksi bill gates on menestyksensä ansainnut, enkä osaa olla siitä edes kateellinen. olen iloinen hänen puolestaan, vaikka meille tulikin vuosia siten ero, kun lähdin steve jobbsin kelkkaan.

    minulla on asennevamma, joka takaa sen, etten koskaan tule rikastumaan. olen vaistonvaraisesti aina luuserin puolella, ja tykkään nasaretilaisesta vaikka olen agnostikko. uskohan on mulle eräänlainen olemassaolon kokemus, laadultaan hyväksyvä, ei kieltävä.

    jos pitäisi valita yksi aikaa kestävä ilmiö, niin se olisi varmaankin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu, joka on ihmiskunnan saavutuksista kolossaalisin. irvokkainta tässä tietysti se, että kaikkea tarpeellista kuten ruokaa, riittäisi maailmassa jo nyt kaikille, jos sitä kuilua ei olisi.

    mun entisellä työpaikalla oleskeli vakioon pultsari, jota kutsuimme peso-pojaksi. jos hän ei jutustellut meidän kanssamme, hän istuskeli viereisen puiston penkillä. kun hän kuoli, järjestimme hautajaiset ja kun kukaan sukulainen ei julkisesti surrut, keräsimme kustannuspaikan vakiväen kesken kolehdin, jotta peso saisi kuolinilmoituksen lehteen. hän jäi elämään keskuuteemme google street viewissä.

    ps. jotenkin soisin, että tuo sinun 500 metriäsi olisi myös aina keskuudessamme.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "uskohan on mulle eräänlainen olemassaolon kokemus, laadultaan hyväksyvä, ei kieltävä."

      noinhan sen pitäis olla. ongelma on vain siinä, että synnin käsite tarkoittaa niin eri asioita eri ihmisille.

      Poista
    2. En minäkään kadehdi menestyskirjailijalta sen tuloja.
      En vain hyväksy vihapuhujan hyväksymistä jonkinlaiseksi yleiseksi yhteiskuntatilan moraalihyvesaarnaajaksi, en ihmisten leimaamista vaalean pigmentin ja köyhyyden yhdistelmän vuoksi tyypillisiksi rasisteiksi. Määräkin mainittiin, valkoista roskaväkeä on 400 000. Jos olet meri autattamatta heikompien puolella, niin tuossa rasistijoukossa sinulla on sitten rakastettavaa, ehdoitta.

      Voi olla että ette tajua miksi siitä aina jankutan. Yritän nyt pitää tervolaisen-ajattelun poissa täältä meitä vaivaamasta. Johtunee pakkomielteeni siitä että näen sen kuvana ajastamme ja päädyn siihen aina jonkun mutkan kautta. Mun heikkous on kaksien eri sääntöjen hyväksyminen.

      Toinen ajankuva, yhtä raju ja korrektin koodin ulkopuolelta tuleva tämäkin: tuossa lähistöllä oli tosiaan pitkään vastaanottokeskus. Katselin kauppaan mennessä että samassa rakennuksessa oli myös sauna. Kiinnostuin koska Helsingissä on vain muutama yleinen sauna. Joskus olen käynytkin niissä työporukalla vaikken mikään saunaporukka-ihminen olekaan. Googletin, ja kappas: se olikin gay-sauna, kaikin maustein. Näin taas kuvan Suomesta vuonna 2016. Vastaanottokeskus jonka yläpuolella gay-sauna. En sano hyvä vai huono, totean ja näen sen ajankuvan.

      Kyllä Turkka noista aineksista olisi jo jotain kehittänyt.

      (Yritän jatkossa jättää nämä banaaliudet vähemmälle. Mutta jotta abstraktiot olisivat keskusteltavissa on ne välillä törmäytettävä todellisuksiin.)

      Poista
  21. Meriltä hyvä tiivistys. Usko on hyväksyvä olemassaolon kokemus. Kristitylle se voi olla myös sitä, että ymmärtää saaneensa syntinsä anteeksi. Tarkoitetaanpa "synnillä" sitten "hyvän puuttumista", "halkeamaa minussa", "sitä että en itse kykene hyvään" tms. Minun on helppo tunnistaa synniksi kutsuttu seikka itsessäni, koska useinkaan "en tee sitä hyvää mitä tahtoisin" eikä tähän vaivaan ole mitään inhimillistä apua. Samoin näen "synnin" seuraukset aivan globaalisti: ahneus luo kuilun ihmisten välille, itsekkyys repii tärkeätkin suhteet, "synti" kuuluu ihmisen perusolemukseen. Voi tietenkin kysyä, onko "synti" jonkinlainen "virhe" meissä vai onko se osa biologista olemustamme, jonka voi selittää muutoinkin kuin uskonnollisesti ("geenien itsekkyys" jne.).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. juha, vesa. vietin muutaman vuoden nuoruudestani helluntaiherätyksen helmoissa. nuoruuden ehdottomuudessa se tuntui juuri siltä, mitä olin etsinyt. olin hyvilläni, kun tiesin, miten asia on. vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun tajusin että näkemyksissään taipumattomat tosiuskovaiset näkivät elinympäristönsä aina joko täysin epäkristillisenä tai täysin kristillisenä.

      nykyisin en kestä elvistelyä enkä toisten alaspainamista. siellä, missä jotkut omahyväisesti ylennetään, toiset aina alennetaan.

      rakastan polvistuvan ruumiin kieltä, mutta turhaudun, kun mikään kirkko ei anna jumalan olla vaan. itse haluaisin olla kirkas ja tietoinen viimeistä soluani myöten. haluaisin köyhyyden teologian vimmalla pitää hyvänäni kaiken, mikä haastaa ja lohduttaa minua.

      meri

      Poista
    2. Meri, se mikä itseäni eniten ärsyttää, on tiettyjen uskovaisten äärimmäisen tarkka tieto elämästä eli siitä, mitä Jumala on ja haluaa. Monet tuntuvat tietävän aivan yksityiskohtaisesti jopa sen mitä Jumala haluaa juuri siltä ja siltä ihmiseltä. Vaikka itsekin olen kristitty, tuollainen tuntuu huvittavalta. Samoin kuin huoli siitä, että Jumala ei saisi yhteyttä niihin, joita tahtoo lähestyä. On selvää, että aina kun puhutaan Jumalasta, on läsnä helppoheikkimäisyyden vaara, itsellänikin on - on vaara, että Jumalasta puhutaan maireasti kuin parhaastakin kaupattavasta tuotteesta. "Kun mikään kirkko ei anna jumalan olla vaan", on kyllä hyvin sanottu. Juuri tuo on epäluottamusta Jumalaa kohtaan, ja paljastaa inhimillisyytemme.

      Poista
    3. Kukin kai vastatkoon teologiastaan itse. Olen todennut minäkin, ettei seurakunnalta eikä kirkolta sitä kannata odottaa. Parhaansa tekevät, mutta tuskinpa onnistuvat sen enempää kuin mekään.

      Itse olen kasvamassa hiljaa ja omasta tahdostani koko ajan klassisemman kristillisyyden suuntaan, konservatiiviseen tai fundamentalistiseen suuntaan joku sanoisi, raamatulliseen joku toinen, mutta ne ovat vain sanoja eivätkä kerro paljoakaan.
      Haluan uskoa kristinuskosta koko sen paketin.
      Kovin liberaali ihminen pitäisi uskonkäsityksiäni suorasttaan järkyttävän menneenä maailmana. Uskon siis myös ne jutut jotka monille tekevät vaikeaa.
      Joissakin USA:n osavaltiossa alkaa olla jo tukalaa llian raamatullisille ihmisille. Pian heidät diagnosoidaan varmaan mielisairaiksi. Mutta ei tässä toinen ole toista parempi. Olen ihan todelllisesti surkea kristitty, jos olen Jumalan silmissä uskovainen, olen sitä vain armosta.

      Otan kuitenkin uskon vanhan mallin mukaan mieluummin kuin ihmisen modernisoimana. Eikä uskoa näinkään klassisesti tarvitse yrittämällä yrittää. Minulle kristinuskon vanhaan kaanoniin "uskominen" on helppoa, ei älyllinen ongelma. Ongelmat ovat muualla. Jos kysymys on, tahdotko uskoa kristinuskon Jumalaan sellaisena kuin hänen opetuslapsensa, Raamattu ja historiallinen kirkko on vuosisatoja opettanut v a i uskotko tuohon Jumalaan omalla tavallasi niin minun vastaukseni on tahdon tuolle ensimmäiselle vaihtoehdolle.
      Se ei ole mikään kiitettävä suoritus, vaan se on ainoa oljenkorsi, jonka uskon mitään kannattelevan, siis minun kohdallani. Itse tykkään käyttää sanaa kristususko, koska siitähän, hänestähän tässä on kysymys, Jeesuksesta, ei yleisteismistä.

      jope

      Poista
    4. Vesa, noin juuri. Tiedoksi mitä Jumala haluaa riittää tieto, että Jumala tuntee meidät. Ja jos Jumala tuntee meidät läpikotaisin ja me sen tiedämme, on meillä syytä alkaa huolestua itsestämme. Jos onnea, saamme kuoleman- ja häviämisenpelon ensin peiliin katsoessamme.
      Vasta kuulin radiossa lauseen: Jumala ei hyväksy meitä sellaisena kuin olemme.

      Ensin että mitä mitä, sitten taju että juuri noinhan se on. Sitä varten että Jumala voisi meidät hyväksyä tarvittiin Jeesus.
      Ja miten tuotakin kaunista lausetta käyttelemmme kuin subjektiivisena oikeutena taivaaseen.

      Jumala on rakkaus = meillä ei ole mitään hätää = Jumalalla ei ole meihin todellista valtaa = Hän on pakotettu armahtamaan meidät = me olemme edelleen itse herrojamme = me valitsemme, Jumala hyväksyy.

      Mutta tuohan on juuri se uni, johon me niin mielellämme...

      Tuon vuoksi minulle ei riitä mikään vähempi kuin Kristus. Enkä halua Häntä "uudistuvan ihmisläheisen ja ihmisen kipupisteitä kartoittavan enemmän vastauksista vähemmän kuin kysymyksistä kiinnostuneen kaupunkilaisseurakunnan" luomusilkkipaketissa, vaan ristillä.

      Oliks tää nyt kaanaan kieltä? Jos oli, niin sori, ihan reaalisyntiselle ei kelpaa muu kuin pahanmakuinen seerumi:)

      jope

      Poista
    5. Voi tätä intoa, satiirini piti mennä näin:

      Enkä halua Häntä "uudistuvan ihmisläheisen ja ihmisen kipupisteitä kartoittavan enemmän kysymyksistä kuin vastauksista kiinnostuneen kaupunkilaisseurakunnan" luomusilkkipaketissa, vaan ristillä!

      Poista
  22. Olemassaolo ei tule koskaan korrektissa luomupaketissa vaan kärsimyksessä. Minulle Kristus on kuva kärsimyksestä, joka kutsuu näkemään kärsimyksen ja kaiken olevan yhteyden siihen ja siitä kumpuavaan voimaan, itsensä antamiseen ja anteeksi antamiseen. Kristus on konkreettisesti tätä antamista: hän ei tarjoa uskonnollista tietoa vaan yhteyttä itseensä ja kärsimykseen, josta koko maailma kaiken kauneuden ohessa todistaa.

    VastaaPoista
  23. jope. minä puhun jumalasta paljon, mutta totutusta koodikielestä piittaamatta. en viljele pyhän kolminaisuuden eri nimiä, ja yritän karttaa samanlaisina toistuvia, teränsä menettäneitä fraaseja.

    nyt muuten tajuan tätä kirjoittaessani, että jumala ja hänen puuttumisensa ovat oieasti se asia, mikä pitää minut liikkeessä ja veren virtaamassa. ortodoksimummoani kuitenkin kiitän siitä, että jos hän ei olisi varjellut kertomuksia jumalaa etsivistä ja hänet kohdanneista ihmisistä, tietäisin elämästä paljon vähemmän.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemassaolo tulee kärsimyksessä---
      Kyllä. Niin Kristus, kuin ihmisen olemassaolo.

      Meri. Juttelin erään pienten lasten kanssa työskentelevän ihmisen kanssa. Monet haluavat lapsille uusia lastenlauluja. Ihan ymmärrettävää. Mutta unohtuu että näille uusille ihmisolennoille jokainen laulu on aivan uusi laulu. Heille ei ole mitään vanhaa.
      Mun teologinen ajattelu, tai siis Jumalaan päin kääntymisessä, on käynyt sama juttu. Tahdon ne vanhat jutut, mulle uudet. Oma kristityn vaellus ei ole ollut suora viiva. Se alkoi noin 90-luvun alussa, mutta reppu on ollut naulassa monta kertaa. Nyt olen paljon kokeneena siinä tilassa että ohitan kristinuskon kyseenalaistamisen tai sen haastamisen ja annan sen haastaa minut. Kuulostaa liian hienolta, ja liian vahvalta. Olen ollut seurakunnaton vuosikausia. Mutta kun esim. luen tai kuuntelen radiosta kristittyjen juttuja niin tunnen vapauden tuulen itselleni aika reilusti vanhakantaisten kristittyjen puheissa. Haluan siis juuri sen saman laulun.

      Mutta näitä ei voi kukaan tietää toisten puolesta. Jokaisella on omat askeleensa vaikka tie on sama. Kaikki olemme saman neulansilmän edessä. Emme pääse omin voimin sisään.


      Uudella nobelistillamme on tästä hauska rivi:
      Tryin to get to heaven/ before they close the door.

      Hieno biisi, hienot sanat. Laulu kaikkein hienointa. http://bobdylan.com/songs/trying-get-heaven/





      jope

      Poista
    2. "olen ollut seurakunnaton vuosikausia." sama juttu. unelmani on sellainen kelkasta pudonneiden, rupusakin ja elämän pyhiinvaelluksella jalkansa taittaneiden kaatoluokka, huonojen ihmisten hengellinen liike. toisaalta sellainenhan on jo olemassa: se on siellä, missä kaksi tahi kolme kokoontuu...

      löysin lapsuuteni nukutuslevyn. vanhalla vinyylillä on neljä eri versiota ave mariasta. levyä soitettiin läpi lapsuuteni, kun en saanut unta. muuttaessani omilleni olin kuitenkin jo unohtanut sen. nyt levylle on löytynyt käyttöä, koska minulla on edelleenkin välillä nukahtamisvaikeuksia. ave maria tuo kotoisan ja turvallisen tunteen. olen koettanut analysoida sitä, mikä siinä ja sen sointutehoissa niin koskettaa.

      kuuntelin tuon ehdottamasi dylanin. jo laulun nimessä on laulusta puolet. jatkoin dylanista lisa hanniganin esittämään marthaan, sitä seurasi leonard cohenin heart with no companion. ei elämään paljon muuta tarvita kuin cohen kähisemään, ja toiset meistä ovat myytyjä.

      lopuksi kuuntelin vielä katie meluan dreams of firen ja nick caven into my armsin. ihan lopuksi edu kettusen autioilla rannoilla -kappaleen: "sano että ihmisellä on sielu kuolematon." "sano että jumala on olemassa syksyn tuulissa tuolla."

      tätä viimeistä pyöritin monta kertaa. oikein hyvä biisi kestää minusta kuusisataa soittokertaa yhden päivän aikana.

      meri

      Poista