Mutta sitä mitä sitten tapahtui, en unohda ikinä.
En tiedä kumpaa rintamamiesisässäni oli enemmän, Lehtoa vai Rokkaa, mutta hän päätti vetää hampaansa pois itse, siinä keittiön pöydässä. Mieleni valtasi hämmennys ja epäusko. Eikö toimenpiteeseen kuitenkin liity maallikolle hallitsemattomia riskejä? Mutta ei. Isäni haki lusikkalaatikosta teräväksi hiotut isoäitini antiikkiset sokerisakset ja työkalupakista pihdit sekä pyysi äitiäni sytyttämään kynttilän. Täytyihän välineet tietenkin kuumentaa steriileiksi. Minä sain tehtäväkseni pidellä ja siirrellä peiliä naaman edessä.
Isä tarttui ensin pihdeillä hampaaseensa, mutta hetken tilannetta arvioituaan hän päätti, että ien oli halkaistava. Kyse oli poskihampaasta. Sokerisaksia kuumennettiin liekissä ja sitten alettiin toimeen. Näin että paluuta ei ollut. Muistaakseni hikoilin minäkin. Tämän on nyt pakko onnistua, ajattelin. Ja onnistuihan se. Repi leukaluustaan nimittäin vielä toisenkin hampaan. Sitä en muista, oliko syynä se että otti ensin väärän. Ehkä.
Kun toimenpide sitten oli onnellisesti ohi, helpotukseni oli suuri. Nyt piti vain odottaa, seurasiko puoskaroinnista komplikaatioita. Mutta pahin oli ainakin ohi. Tosin vain hetkeksi. Tarinan huipennus oli vasta tulossa.
Jos te olisitte katsoneet vierestä tätä kaikkea, pyytäisittekö tekemään itsellenne saman? Olisiko teillä vahvuutta siihen? Äidilläni oli. Hän pyysi. "Ottaisikko Jussi kuule minultakin tuolta takaa hampaan pois?" Ja Jussihan otti. Meni pöydän ääressä istuvan äitini taakse ja otti tämän päästä tukevan ja päättäväisen otteen...
Käsittämättömintä tässä oli se, etten ollut ainakaan kuullut äitini kertaakaan valittavan sinä päivänä kipeää hammastaan. Ikään kuin hän olisi saanut ajatuksen hampaansa (taloudellisesta?) poistamisesta katsoessaan isäni veristä äheltämistä. Rohkaistunut siitä!
Niitä komplikaatioita ei kummallekaan toimenpiteistä seurannut.
Juha,
VastaaPoistaisäni väitti nuorena poikana vetäneensä isältään hampaan pois sitomalla sen oven kahvaan ja ovi aukesi siis poispäin hampaasta. En muista miten isoisä oli sidottu, oli kai sen pakko olla sidottu?
Mutta ehkä se ei ollut poskihammas.
Operaatio on tapahtunut siis joskus 1930-luvulla Suomen Nuoriso-Opiston johtajan asunnossa. Sen isä nimittäin muisti mainita, että paikka muistutti teurastamoa pitkään, eikä mamma, isoäiti, saanut niitä veriroiskeita vissiin ikinä täysin näkymättömiin.
Mutta että vielä 70-luvullakin! Kannatan kyllä tämmöistä kansalaisaktivismia, että tehdään sitten itte, kun ei kerran hammaslääkäriin pääse. Onhan siinä järkeä, jos ei kerran tule edes komplikaatioita.
Joo. Kyllä se oli 70-luvun puolella vielä. Tai ihan 80 alussa. Hurjia ne oli.
PoistaTuo kuva on monella tapaa tuttu. Itse olen syntynyt 60-luvun puolivälin kieppeillä, isäni 20-luvun alussa. Oli rintamalla 1941-1944 Kannaksella. Vanhempien ikä ja kokemukset vaikuttanut voimakkaasti moniin asioihin. Ikään kuin olisi sukupolvea vanhempi, tai myöhässä koko ajan. Joitakin tutkimuksiahan omn rintamamiesten lapsista, oireiluista tms.
VastaaPoistaEn tiedä. No, tasapainoinen isäni ei ollut, ei ollut evakko-äitinikään. Hyvin ilomielisiä ja hyvin surumielisiä samaan aikaan. Zeniä ei, hah, meidän perheessä tavoitellut kukaan. En osannut sellaista kaivatakaan. Vaikuttiko siihen Valkeasaaren kesäkuu 1944, se jää spekulaatioksi. Voi olla että osa psyykeestäni oli silloin ja osa on vieläkin niissä tykistökeskityksissä. Mutta ei asiaa kannata romantisoida tai psykologisoida liikaa. Pateettisen tunnustuksen kuitenkin teen. Käyn aika usein eri pitäjien sankarihautausmaalla. Luen nurten miesten kuolinvuosia risteistä, eniten itkettää juuri 1944. Ehkä siksi että oma eksistenssi, siis tuleva, oli silloin kiikun ja kaakun.
70-luvulla oli muuten parhaat värit! Ja Saloran väri-tv, josta muuta maailmaa katsottiin.
jope
Joo. Meilläkin tuota vihreetä riitti.
PoistaItse en tiedä, mikä tuli isän rintamakokemuksesta, mikä vain hänen luonteestaan sinänsä. Hänen nuorempi veljensä joi samalla tavoin ja samalla tympeällä profiililla ja minua kymmenen vuotta nuorempi serkkuni (joka tappoi itsensä) samoin. Ihan mikään kollektiivinen trauma ei minulle tätä selitä tätä identtisyyttä. Joskus tuntuu että sodalla selitetään liikaa. Luonteet olivat jotenkin identtisen ehdottomia ja äkkipikaisia. Itsekin tunnistan tuon äkkipikaisuuden usein itsessäni vaikka humalassa kuitenkin rakastan ärsyttävyyteen asti kaikkia.
Isä puhui sotakokemuksistaan loppuvuosinaan selvänäkin aika paljon ja minä kyllä kyselin. Rokkaa ja Lehtoa tuossa äijässä oli paljon. Pisti esimiehelleen (en muista arvonimiä kun en ole armeijaa käynyt vasemman munuaiseni takia) hyökkäykseen lähdössä hanttiin kun ei kokenut käskyjä mielekkääksi ja teki oman pään mukaan. Aseet, sen pomon parabellun ja isän suomikonnari, jo osoittivat kummallakin kohti, mutta koskaan ei tullut jälkiseurauksia. Ilmeisesti johtaja huomasi tilanteen suhteellisuuden ja antoi asian olla. Ja jutut metsässä kohdattujen venäläisten kohtalosta olivat karua kuultavaa. Vankeja ei otettu ja kun miehet kieltäytyivät ampumasta, joukkueen johtaja päätti tehdä venäläisistä selvää, ilman luotien tuhlaamista... ja juokseminen motituksen läpi yöllä kun päätti että vangiksi ei jää, kuolee mieluummin. Tuuri kävi koska minä nyt kirjoitan tätä. Minusta oli tärkeää kuulla tämä kaikki, erittäin tärkeää.
Äitini vaikuttava kokemus on se, kun hän jäi pitämään tilalle huolta lehmistä ja muu perhe ei päässytkään palaamaan takaisin suunnitellussa ajassa kuin kuukauden päästä. En nyt muista tässä tarkkoja faktoja että miksi hän jäi ja miten niin pääsi käymään mutta tilanne oli tuo (äitini on kirjoittanut siskoni kanssa tuon kaiken muistiin). Kävi niin että kaksi venäläistä vankia karkasi läheiseltä vankileiriltä ja tuli tilalle äitini ollessa siellä yksin. Hän oli 16-vuotias. Pelotti tietenkin kauheasti kun näki pellolla lähestymässä kaksi venäläistä (hiippalakeista tunnisti). Olivat jo niin lähellä että oli suunniteltava miten toimii talon sisällä; talossa pääsi kiertämään huoneesta toiseen ympäri ja sitä sitten miettimään että miten kiertää ja piiloutua asunnossa. Miehet tulivat ovelle ja yllättäen viittoilivat ettei tarvitse pelätä, he ovat nälissään ja voivat vaikka pilkkoa puita palkaksi. Oli hurjaa kuultavaa kun äiti kertoi miten he kävelivät pimeässä ilman yhteistä kieltä mutta vakaassa yhteisymmärryksessä illan tykkitulen loimussa kirves toisen vangin ja saha toisen vangin kädessä liiteriin. Perunat joita vangit saivat olivat jäisiä mutta nekin kelpasivat.
Vangit tulivat vielä seuraavana päivänä mutta sitten heitä ei enää näkynyt. Äidillä oli onnea. Ehkä vangit halusivat olla huomaamattomia että heidän poissaoloaan ei huomata leirillä. Tai sitten vain muuten inhimillisiä sotilaita. Äitini sanoi että hänen suhtautumisensa venäläisiin muuttui tuon tapauksen johdosta. Hän näki heidät enemmmän ihmisinä.
Minusta tästä saisi hienon hyryläisen tv-elokuvan, molbergvainaan ohjaamana; iholta ja luonnolta tuntuvan sanattoman kertomuksen täynnä vaitonaisia eleitä ja hiljaisuutta ja ihmisen kohtaamista. Tai pinoisromaanin.
Tuossa äidin kokemuksessa oli vielä haasteena nälkä. Ruoka loppui, yksi kana enää tappamatta... Sitten onneksi muu perhe pääsi palaamaan. (Harmi kun en nyt muista noita asetelmia tarkemmin ja äidin muistisairaus jo estää enää kysymästä; äidin ja siskon teksti on jossain arkistoissani tallessa kyllä...)
PoistaHuimia kertomuksia. Kuin toisesta maailmasta ja silti tästä samasta. Huh, mitä isäsi on kokenut.
PoistaMinunkin isäni kertoi noita riipaisevia juttuja. Isänmaallista juttua ei ollut, mutta totta kai sitä ei naapurikansaa rakasta jos se on 3 vuotta päivittäin yrittänyt ottaa sulta hengen.
Äiti oli töissä ammustehtaassa. Kertoi mm. sen että kun tuli pommihälytys, nämä nuoret neidit menivät lataamosta jossa tonneittain ruutia seinän taakse tupakalle, muka "suojaan." Mitä välinpitämättömyyttä ja rohkeutta!
Mulla vahva tunne että elämä tapahtui 40,50,60 ja 70-luvulla ja nyt se on monelta osin enää jotenkin jatko-osaa. Juuri sieltä ajalta luen suurimman osan kirjallisuudestanikin. Ehkä se johtuu sukupolveni ajastamattomuudesta minun suhteeni. Kuulun myöhempää jengiin.
Kuten sullakin varmasti Juha niin usein käy niin että kun kertoo vanhemmille tapahtuneita juttuja, eivät kaikki edes usko, koska heidän vanhempansa eivät sota-aikaa ole eläneet. Varsinkin äitini sodanjälkeiset vuodet ovat aika uskomattomia, hän eli liikkeellä olevaa elämää kaupungista toiseen. Meni minne tuuli kuljetti, usein tietämättä mitään asunnosta ja työstä, mutta usein hommat järjestyivät. Se irtonaisuus on tarttunut, jos ei tekoihini, niin mieleeni. Jokin Asko Sahlberg voisi puolestaan kirjoittaa minun äitini tarinan joltakin vuodelta 1947. Kaksvitonen nuori nainen junassa, matkalla taas vieraaseen kaupunkiin, kaikki mukana yhdessä laukussa, ja sylissä huulipuna ja peili. Kyllä siinä film noiria olisi, mutta paljon myös karjalaista naurua ja huolettomuutta. Myöhemmin avointa surua vääristä valinnoista. Mm. jähmettyminen siihen pikkukaupunkiin jossa minä synnyin.
Kyllä me Juha, periaatteessa ihan nuoret miehet, ollaan vanhoja!!!
jope
"Ehkä se johtuu sukupolveni ajastamattomuudesta minun suhteeni. Kuulun myöhempää jengiin."
PoistaSiis samat sukupolvikokemukset kyllä, mutta taustalla samalla jokin jo viittaa aina vähän kauemmas. Mulla on jopa sellainen kokemus että loppujen lopuksi me elämme kaikki samaa päivää. Vähän vaikea hahmottaa tätä nyt. Mutta ikään kuin olisi näyttämö...(en keksi parempaakaan) ja tämä kaikki mikä on tapahtunut ja tapahtuu nyt, tapahtuu ihan tässä. Tässä mielessä en koe esim. taideteoksia juuri koskaan vanhentuneiksi. Kaikki on tapahtunut ihan tässä just nyt. jope
Hanneriina Moisseisen sarjakuvakirjassa Kannas on eräässä kohdassa karjakko, joka jää yksin hoitamaan karjaa muiden lähdettyä. Hänen luokseen ei tule sotavankeja, kuten Juhan äidin luo, vaan metsässä harhaileva osastostaan karannut "tärähtänyt".
VastaaPoistaMinun isäni vertasi kaikkia oloja korsuun ja oli siis tyytyväinen elämään ilman mukavuuksia, meidän lasten ja varmaan äidinkin harmiksi.
Hän oli ensin lähettinä ja sitten velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, kun ajateltiin, että se on turvallisempi paikka ja että taloon saisi jäädä toinen poika eloon. Siellä hän oppi aika karskeja hoitomuotoja, heitti esim. haavaan suolaa desinfiointiaineeksi.
Hän ei myöskään pelännyt tiukoissa paikoissa, vaan muisti aina pahemman tilanteen: olen mä Vuasalmellaki ollu.
Tiedän tärähtäneistä. Näin tarkka kuvaus ei nyt ole välttämätöntä, mutta oma isäni oli juuri Jr 1:ssä johon se kesän 44 suurhyökkäyksen tykistökeskitys aluksi kohdistettiin. Se siis stateginen joka jyrisi Mikkelisssä ja Helsingisssä saakka. Metsät oli tosiaan sen jäljiltä harhailevia shokkiin menneitä miehiä mm. juuri tuosta rykentistä, jotka eivät kaikki muistaneet monen päivän tapahtumista yhtään mitään. Osa oli hävinnyt olemattomiin. Isä kertoi vain sen verran, että toiset miehet huusi siellä avuksi Jumalaa, toiset äitiä. Isäni perusteli uskonnottomuuttaan mm. juuri tuolla: -Ei auttanut siellä kumpikaan.
PoistaOliko isäni yksi tärähtäneistä, sitä en tiedä, mutta sen tiedän että kova paikka sota oli ollut. Monenlaista huutoa kuulin. Ja oli monenlaista iloa myös, ikään kuin sellaista että perkele, nyt eletään, kun ollaan kerta henkiin jääty.
Molemmat vanhemmat olivat, sodan haavoittamina ehkäpä, hyvin tunnemyrskyisiä ihmisiä, eivät jäyhiä eivätkä vakaita.
Mä en ole niin myrskyinen mutta kai se meikäläisen poleemisuus, joskaan ei koleerisuus, sieltä lähteestä tulee, tai tiedän että tuleekin. On ikään kuin lupa kokea ja tuntea (myös) ääripäitä näiden äärimmäisiä kokeneiden ihmisten poikana.
Äärimmäisyyksiä noina aikoina kokivat sadat tuhannet muutkin. Mutta meillä mentiin noin.
Kun ajattelen omien vanhempieni ajatusmaailmaa, olivat he huomattavasti ei-konservatiivisempia kuin minä nykyiselläni. Tosin kommareita isäni vihasi niin kuin äitini "porvareita." Äitini ei ollut kodin hengetär eikä isäni vakaa isähahmo. Tajusin jo lapsena antaa sen heille anteeksi kun sain heidän kokemuksistaan kuulla ja jotakin iän myötä tajuta.
jope