"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."
Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Ja haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka todistaa tekstuaalisen diskurssin ylittämisen edes periaatteessa mahdolliseksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti?
Kirjallisia tabuja on meillä myös Suomessa, jotka päivityksestäsi tulee väistämättä mieleen.
VastaaPoistaLaitan linkin:
http://timohannikainen.blogspot.fi/
Kaksi ylintä juttua.
Meillä on siis oma antikirjailija tässä maassa. Kaiken mahdollisen hyvän ja myötätunnon saaneen Knasun todellinen reaalivastine, t e k s t i n meillä täällä jo ylittänyt kirjailija. Hiljaisuus ko. kirjailijan ympärillä kertonee paljon.
Tahtotila kulttuurielämässämme onko se että knasut me otetaan mieluummin norjalaisvillapaita-paketissa, kotimainen me luetaan, niin kuin ennenkin, joko tekstinä tai juonena.
(Tarvitseeko mun lisätä tähän turvalause että kiinnostukseni myös tähän suomalaiskirjailijaan ei tarkoita...., näköjään sen teen tässä kuitenkin, niin tekstin o h i me silti luemme vaikkka kirjallisesti olemme tottuneet arvostamaan ja tuomaan esiin muuta.)
jope
mä en nyt voi väittää tajuavani ihan täysin tätä kantaa hännikäisen kirjoitukseen, mutta tajuan sen verran, että kyse lienee tunnepitoisesta asiasta.ja nehän ne usein on vaikeimpia, kun me ihmiset ollaan aika tunteellista ja epäloogista sakkia.
Poistaaina kun yritän muodostaa mielipidettä hännikäisestä, ahdistun. hännikäinen edustaa mulle sellaisia konservatiivisia viboja, joita on vaikea sulattaa. olen monta kertaa jutellut hänen kanssaan, mutta informaatio ei ole juuri vaihtunut eivätkä kummankaan maailmankuvat avartuneet. jo muutamasta repliikistä olen tunnistanut omat poteroni. eli toimin kuten kunnon polaarimarttyyrin kuuluukin toimia.
henk.koht. en ymmärrä sitä, miksi häntä pidetään hyvänä kirjoittajana. tuollainen arvostelma vaatii formalistisen ajatushypyn, jossa muoto erotetaan sisällöstä, enkä ole lainkaan vakuuttunut, päteekö se sittenkään.
tiedän, että nippu mielipiteitä ei kerro kenestäkään kaikkea. niiden takana on aina ihmisiä, jotka muistuttavat minua itseäni. tiedän senkin, että minä tarvitsen erilaisia maailmankuvia, mutta hakeudun sitten kuitenkin mieluummin omieni luo peukuttamaan.
en kykene tässä(kään) samaan kuin se pari tuhatta vuotta sitten täällä elellyt mies, joka ei osallistunut boikotteihin, vaan kuunteli jokaista vakavasti ja ajatuksella.
meri
Esseet ovat yleensä vähän luettua kirjallisuutta, kaikilla muillakin kuin Hännikäisellä. En usko, että asiassa on sen enempää ylenkatsetta.
VastaaPoistaKnausgård taas on kirjoittanut autofiktiivisen romaanisarjan, johon sisältyy paljon muun ohessa esseeosuuksia. He ovat siis ihan eri genren kirjailijoita. Autofiktiot kiinnostavat tänä aikana. Niitä ovat kirjoittaneet monet suomalsikirjailijatkin, Jari Tervo, Anja Snellman ym.
Knausgård on jossain haastattelussa selittänyt, että hän käsittelee viimeisessä osassa Hitlerin kirjaa Taisteluni, koska nimien yhdenmukaisuus on nostettu niin monesti esiin. En ole lukenut tätä loppuosaa vielä, joten en pysty osallsitumaan tähän keskusteluun.
Jope, en ymmärrä tuota sinun puhettasi Knasun jotenkin villapaitamaisen pehmeästä vastaanottamisesta. Miksi häntä sitten pitäisi kohdella jotenkin erityisen karskisti?
Lue se erikseen. Tuosta 504 sivulta eteenpäin. On niin eri sarkaa että minäkin pistin koirankorvan ja hyppäsin. Tuo nimien yhtäläisyys luo kiinnostavan elämyksellisen yhteyden kirjojen välille.
PoistaLuin Hännikäisen postauksen. Enpä ole pitkään aikaan ukenut mitään noin voimaannuttavaa. Erityisesti seuraava eksistentiaalinen paradoksi kolahti: "(...) elämä itsessään on meidän aikanamme fetissi."
PoistaHankin ehdottomasti kirjan.
Kirjoitukseni Maailma vailla mitään käsittelee samaa aihetta. Dalton Trumbo oli rohkea tässä kysymyksessä -71 itse ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Sotilaspojasta.
PoistaP.S.
Poista"On vaikea nähdä, miten yksittäisen historioitsijan itsemurha vaikuttaisi tällaisessa asiassa suuntaan tai toiseen. Itsemurhan sankaruus on usein pelkästään katsojan silmässä."
Tuo kriiikon ajatus Parnasson arvostelussa on hölmö. Eihän tässä siitä ole kysymys, mikä vaikuttaa. Silloin saisimme lopettaa paljon muutakin kuin itsemurhan tekemiset.
Ja Muodonmuutosta on myös äääärettömän kinnostavaa lukea tästä tulokulmasta...
PoistaMarjatta, joo, tuota villapaitaa olen nyt liikaa pitänyt. Ehkä se johtuu siitä että juuri se osa Knasusta mikä minusta on miehessä juuri mielenkiintoista meillä ohitettiin (siitähän kävimme jo linkkeinemme ison keskustelun) ja kaikkialla sai lukea siitä että skandinaavinen isä sitä ja tätä lastenvaunujensa kanssa puistossa... jne.
VastaaPoistaTuon ruotsalaisen kyklooppi-keskustelun lisäksi Norjassa Knasun perustama kustantomo http://www.pelikanen.no/
sai vihaa niskaansa koska oli julkaisemassa ja juhlimassa Handkea ja Handken saamaa kirjallisuuspalkintoa. Tiedätte varmaan Handken marginalian mikä syntyi hänen ympärilleen hänen ollessaan Jugoslavian konfliktissa selkeästi serbien puolella.
Tämä villapaita-analogia tulee siis kai siitä että kun Knasunkin suhteen olen seurannut ruotsalaista ja norjalaista mediaa niin korostuu se mitä meillä ei ole tuotu esiin. Meillä on problematisoitu lähinnä vain tuota saako sukulaisista kirjoittaa noin -juttua mikä on musta ihan kyllästyttävä juttu. Kirjallisuudessa on aina ollut ns. avainromaaneja.
Kaikille kirjallisuuden ystäville suosittelenkin kirjallisuuden seuraamista myös muiden kulttuurien kontekstien kautta suoraan. Koska olen usein hyvinkin tekijäkeskeinen lukija ja sellaisena tekijän tuotannon fanittaja (harvoin vain yksittäisten kirjojen) mulle on ihan välttämätöntä penkoa tekijää myös sen oman maan kautta.
Voi olla että en luekaan t e k s t i ä vaan tekijää. Tiedän että se on akateemisen kirjal.tutkimuksen kannalta hyvin vanhentunut näkökulma, mutta lukijanan oikeus se kylläkin on. Nyt jätän Marjatta sen norjalaisvillapaidan naulaan mutta olen vain puolustanut Knasua, että älkää tehkö siitä villanlutuista ihannevävyä puistoon, nähkää se Viggo Mortensen(?) joka ei meidän kultttuuripelejämme pelaa.
Juhan ja Knasun pohdinta Hitlerin Taisteluni-kirjasta viimeisenä tabuna on hyvää pohdintaa. On vielä yksi kirja joka ansaitsisi saman kohtalon, Pääoma. Siitänhän mielestäni triviaalikiteytys menee näin: kommunismi oli alunperin hyvä ajatus, jonka ihmiset vain pilasivat.
Mielestäni ei ollut.
Hyvä ajatus.
Anjahan on Pääoma-nimisen kirjan kirjoittanutkin. Luinkin sen.
jope
Juha, kyllä, Hännikäisen Kuolevainen ansainnee vilpittömän tarkastelunsa. Arvostan että et tuomitse miestä yleisen maineen perusteella. Se kuka meistä on (poliittisesti) synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
VastaaPoistajope
Aina kun joku lymyilee reaalisen äärellä, kiinnostun. Ja Hännikäinen lymyilee.
PoistaTuota Pääomaa muuten ajattelin myös... Itse luen Pääomaa filosofisena teoksena (Heideggerin rinnalla ja se on kiinnostavaa). Ja kyllähän eriarvoisuuteen herääminen ja herättäminen on aina perusteltua ja sitähän Marx teki.
Onko sitten niin että Pääomasta seuranneet kauheudet ovat sen lukijoiden tekemiä mutta Taisteluni kauheus taas kumpuaa suoraan kirjoittajan toiminnasta kun hän alkoi toteuttamaan kirjaamaansa aatettaan. (Mikä oli Marxin suhde seuraajiinsa?)Siksikö se ovi tekstin, tekijän ja todellisuuden välillä on suorempi Hitlerin kohdalla?
Kirjoitin lyhyen tätä sivuavan jutun joskus. On niin lyhyt niin pistän tähän uudelleen niin ei tartte pomppia teidän:
HITLER VAI STALIN T-PAITAAN?
Miksi hakaristi T-paidassa herättää enemmän hämmennystä kuin sirppi ja vasara? Ja miksi 70-luvun taistolainen vasemmistomme voi muistella aatettaan lähestulkoon nostalgisella hilpeydellä? Periaatteessa kummankin aatteen seuraukset kun olivat yhtä kamalia.
Ehkä natsismin symboleissa ja natsimielisten puheissa valistuksen jälkeistä järki-ihmistä hämmentää erityisesti aatteen mystinen ja irrationaalinen perusta. Rotuoppi ja kansakunnan oikeus elintilaansa. Marxismin lähtökohta taas oli vapauttaa alistettuja yhtäläisen ihmisarvon piiriin. Sen pyrkimys on järjellisesti (ja siksi myös eettisesti) jaettavissa.
Marxismin symbolit ja marxilaista menneisyyttä muistelevien puheet nykyihminen siis hyväksyy, koska niistä ei erity järjellä perustelematonta mystiikan mahlaa. Ehkä hyväuskoisuutta muttei kuitenkaan minkäänlaista järjenvastaista mytologiaa.
Tunnistamme näiden kahden aatteen symboleissa ja muisteluissa siis ensin aatteiden lähtökohtia, vasta sitten niiden seurauksia.
Tuo t-paita -esimerkki on aika paljastava. Guevara tästä tyyppiesimerkki. Kaikki historiaa lukeneet tietävät että Che halusi kolmannen maailmansodan Kuuban kriisin aikana. Edistääkseen asiaansa. Ei halunnut sen enempää kuin Castrokaan että Hrutshev kääntää laivat takaisin. Kylmäävää. Ja nyt punaisessa t-paidassa, "retron" vuoksi. No, tuo esimerkki on kyllä jo klisee.
VastaaPoistaJos joku seuraavista on pakko t-paitaan laittaa Lenin, Stalin, Hitler, Marx niin kai se Marx sitten. Marx tietenkin loi oman maailmansa ja sen teorian, ehkä hän ei tiennyt mitä päästi irti tai ehkä tiesi sittenkin. Ei kuulu sankareihini.
Knausgårdilta oli kyllä rohkeaa valita kirjansa nimi noin. Mitenköhän paljon se on ylipäätään vaikuttanut koko sarjan saamaan vastaanottoon? Uskon että positiivisesti sittenkin.
Nimeämisillä on merkitystä.
Silloin kun vielä kirjoitin, tai luulin kirjoittavani, kun en vielä tiennyt että minä en ole tekijä enkä tiennyt että minulta puuttuu kelpo romaanikäsikirjoituksen tekemiseen tarvittavat palikat, minulla oli eräälle kaikkien pisimmälle saattamalleni tekeleelle hieno titteli, Ihmisen laina. Se oli minusta täydellinen nimi sille ja niille asioille jotka halusin sanoa. Ja sen lisäksi monitasoinen, laskin helposti viisi eri merkitystä, mutta samalla se oli helppo ja aiheeseen, tai aiheisiini osuva titteli.
Jäi harmittamaan, ei loppuunsaattamattomat kässärit, vaan noin hyvän nimen hukkaaminen, heh.
Ihmisen laina.
Rothillahan oli Ihmisen tahra, mutta tämä oli vielä parempi!
jope
Mainio nimi! Haluakko kertoa enemmän mitä ois tuo opus käsitelly?
PoistaKiitos kysymästä mutta en halua. Mennyt on mennyttä, en enää haikaile lainkaan omien kirjojen tekemistä, olen saanut niiden suhteen rauhan. Ideoita ja aloitettuja käsiksiä oli vaikka kuinka paljon. Ne ovat hauskoja haamuja enää.
PoistaTuolla jossakin aiemminhan kirjoitin siitä että luulen erittäin ison osuuden kirjallisuuden ystävistä tavoitelleen joskus tekijäksi tulemista. Harva vaan kehtaa tunnustaa. Olen varma että moni negatiivinen suhtautuminen joihinkin kirjoihin kumpuaa myös tuosta lähteestä. Itse jätän kirjan kesken, jos se ei ole mua varten, en lue sitä loppuun saadakseni tietää miten huono se on.
Jotkut tekijät kyllä ottavat päähän ulkokirjallisista syistä (ei, en ala nyt luetella).
Knausgårdin Taisteluni on muuten samalla hieno kuvaus muiden teemojen ohella kirjailijaksi kasvamisesta ja tulemisesta.
Moni on sanonutkin että viimeistään se naulasi suvereenilla voimallaan ja voluumillaan oman kirjoittamisen kiinni. Kun joku sanoo "kaiken", mistä sitten itse jatkaa?
No, eihän se noin mene. Ehkä juuri kaltaiseni amatöörikirjoittajat kohtasivat Knasussa sellaisen ettei oikein sen jälkeen jaksa tai osaa kun opus magnum on tuollainen. Itse olin lopettanut jo ennen Knasun sarjaa ja siirtynyt lukijaksi ja eläjäksi litteräärin wanna-be:n taikamaailmasta. Mutta oli siinäkin maailmassa hyvät puolensa. Se tunne kun kulki yksin kadulla ja tiesi että enää vuosi tai kaksi ja sitten multa tulee sellainen, että....
En minä sitä unta pois vaihtaisi. Tosin kirjailijasuunnitelmissani oli pitkiä taukoja välillä. Sitten tuli vielä aina jostakin sytyke, että hitto, minä ehdin vielä mukaan junaan.
Mutta kyllä on nykyään hemmetin mukava lukea kirjoja vapaana omasta kirjoittamisesta.
Ei tarvi miettiä siltä kannalta, että miten se tonkin teki jne. ( Olisin Vesan Karhunkiveä esim. lukenut eri tavalla viisi kuusi vuotta sitten.) Yritin luoda sellaisen "huonostikirjoitetun" estetiikan tekstiini. Olin kyllästynyt hotakais-tyyppiseen aforistiseen muotovalio-lauseeseen ja ihailin Bukowskin tosta vaan -sanomista, sellaista rullaavaa puhekielisyyttä. Aihepiiri olisi kyllä ollut ihan eri kuin Bukolla, hah ha. Toivottavasti ainakin.
Kun oma kirjoittaminen jäi, olen tykännyt myös runollisemmasta proosta ja sitten mahdottomista ylipitkistä lauserakenteista tyyliin Bernhard.
jope
Minulle on aina ollut suuri mysteeri se, miten romaanikirjailijat keksivät tarinoita. Lyhyt ilmaisu on mulle se millä yritin. En enää julkaise mitään kirjan muodossa. Tuo yksi ja tosi pieni juttu riittää. Ja tämän blogin pitäminen on mukavaa, tosi nastaa, kiitos teille ja kaikille tuntemattomillekin lukijoilleni. Itselleni kirjoittaminen on ensi sijassa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, ajatustensa ajattelemista yhdessä ihmisten kanssa. Nautin palautteesta varsinkin kun se on hyvää (mikä ei siis tarkoita että odotan vain sitä). Olen sillä tavoin lapsekas. Blogi on hieno keksintö.
PoistaMoi kaikki tyypit,
VastaaPoistaon taas tullut kirjoitettua tänne vähän, aika on ollut niin kortilla. Tosin olen saanut tällä välillä sen verran aikaan, että ensi syksynä tulee Otavalta (runo)kirja Valekuolleet. Ehkä tunnistatte siinä, jos saatte käsiinne, jotain täälläkin käydyistä keskusteluista.
Kuten Jope taannoin sanoi, tämä on koukuttava paikka tämä Juhan blogi. Käyn kyllä lukemassa päivittäin, vaikka ei nyt ole ollut saumaa osallistua keskusteluun, kun on niin monta rautaa tulessa. Hienoa, kun on erilaisia ihmisiä samassa paikassa.
Olen iloinen siitä että nämä keskustelumme inspiroivat sinua!
PoistaHih, Jope niissä sitä onkin lukemista. ;)
PoistaVielä tuohon Knasusta kohisemiseen ja peheksumiseen. Tietysti ne kohisivat Ruotsissa ja Norjassa, kun paljon osui omaan nilkkaan. Pienet maat ja pienet kuviot. Ihmiset tuntevat toisensa.
USA:ssa ei oltu yhtään äimistelty Knasun raadollista tyyliä kirjoittaa tutuista ja lähimmistä heidän oikeilla nimillään. Katsoin silloin 1. teoksen julkaisun jälkeen monta dokumenttia. Knasu kärsi palautteesta ja pelkäsi markkinointitilaisuuksia juuri Ruotsissa ja Norjassa.
Juha, minulla on yhä Täydellisyyden mittakaavoja lainassa. En osaa kirjoittaa siitä kirjana, mutta otan joitain kohtia talteen ja käytän joskus sopivasti.
Minähän olin lukiolaisena aika varma, että ryhdyn lastenkirjailijaksi. Sitten yhdessä vaiheessa harjoittelin kääntäjäksi ja käänsin Salingerin teosta Franny and Zooey suomeksi monta kymmentä sivua. :) Työaikana en enää koskaan haaveillut kirjoittamisesta, oli niin paljon muuta.
Mieheni sen sijaan on oikein tarjonnut romaanikäsikirjoitusta kustantajalle ja sai rohkaisua, mutta luopui. Hänellä on novelleja joissain yhteisantologioissa ja hänen kirjoittamansa kuunnelma 'Koulutettu mies' esitettiin radiossa joskus 70-luvulla. Hän oli voittanut nuorena kirjoituskilpailun ja päässyt palkintona kurssille Orivedelle. Samoilla kursseilla oli ollut myös nuori Anja Kauranen (Snellman). Heiltä oli opettajakin kadonnut kesken kurssin, eräs viinaanmenevä miespuolinen kirjailijamme. Se oli sitä aikaa.
Valekuolleet tulen ehdottomasti lukemaan - jos olen vielä elossa enkä kuollut tai valekuollut.
Niin joo, ja filmihullun ja muiden julkaisujen juttuja on ollut kiva kirjoittaa, saada jotain läpi toimittajakunnalta. Blogissaan kun on liikaa oma herransa.
PoistaEi mitään painetta kirjasta. Nyt tekisin siihen pari korjausta mutta ei suuria... Voisin lähettää sulle oman kappaleen niin ei tartte miettiä palautusaikoja. Eikä edes velvoita mihinkään.
Pistä osoite sähköpostiini juha.saari@netikka.fi, niin lähetän sulle.
Vesan kirja on nyt varattuna kirjastoon. Haen huomenna.
PoistaNo niin, mun teoria (ex)kirjoittaja-lukijoista sen kun vahvistuu. Kaikki mekin on laitettu sanoja paperille jossakin vaiheessa, joukossamme olevan kirjailijan ohella. Väitänkin pokkana että tuhannesta kotimaista (laatu?)kirjallisuutta ostavan ihmisen joukossa on satoja joskus tosissaan kirjoittamutta.
PoistaEli ei meitä kannattaisi hirveästi ammattitekijöiden halveksua pöytälaatikko-raukoiksi. Tosin ei liikaa kannustaakaan, haha.
Mulle se ettei enää kirjoita oli valtava vapautus. Nyt on saanut iloita onnistuvien tekijöiden puolesta. Mutta on lukijanakin omat p-versionsa. Tänään luin uudesta Parnassosta Melenderin kirjoituksen Handkesta. Tuli heti menetysahdistus että nyt toiset, jotkut nuoret vielä, vie "mun" Handken.
Knausgårdista vielä se että mielestäni, vaikka onkin todella iso ja todella ammattimainen tekijä, hän luo tahtomattaan sellaisen illuusion että kuuluu ikään kuin amatöörikirjailijoiden miljoonalukuiseen sukukuntaan (vaikka ei missään tapauksessa kuulukaan). Jokin tuttuus. Ehkä se syntyy tekstin arjen estetiikasta. Tai ehkä hänen luomansa yksityinen on niin intiimiä että tulee sellainen mukanaolijan fiilis. Olihan Vesalla Karhunkivessä samaa pitkin kirjaa.
En ole listojen ystävä mutta mietin tänään (joo, iltakävelyllä) kirjailijoiden nimiä joiden tuotanto on ollut mulle iso juttu sinä aikana kun en ole enää kirjoittanut.
Sebald, Knasu, Saramago (hänen kolme kirjaansa, molemmat Kertomukset... ja Luola), McCarthy (Tie), Handke, Paavo Rintala ja Houellebecq (jossakin määrin.)
Tuli heti mieleen että jos noiden aikana olisin vielä räpeltänyt kirjoittamista niin eihän mun pää olisi kestänyt mitenkään. Oma mitättömän olemattomuuden tunne olisi varmaan ollut musertava. Mutta lukijana olen selvinnyt noista järistyksistä paremmin. Ollut vain kiitollinen siitä että olen saanut elää ja lukea ja ajatella heidän kirjoittamaansa.
Saarnaajan kirjan loppu: "Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua ja alituinen tutkiskelu väsyttää ruumiin. "
(Marjatan perheessä varoitus ei käsittääkseni ole ehtinyt perille)
jope
Listasta puuttui suuren vaikutuksen tehnyt Bernhard. Thomasin suhteen olen ollut kaikkiruokainen. Lukenut kaiken suomennetun ja pitänyt kaikesta. Ja silti suurin osa musta ajattelee ja arvostaa asioita täsmälleen vastakkaiselta kannalta kuin hänen hahmonsa.
PoistaMutta emmehän me kirjailijoista etsikään omaa kuvaamme vaan toista kuvaa johon omakuvamme jossakin kohtaa sijoittuu.
Sanon suoraan, ilman kristinuskon kehystä ja pohjaa ajattelulleni, ilman Persoonaa, mun maailmankuva taitaisi olla aika täsmälleen Bernhardin. Sellainen osa mussa asuu koko ajan. Ikään kuin Bernhard-talo. Onko se pimeä paikka sitten, en tiedä, mutta se on paikka jossa ei ole muita ja jossa maailman arvo on matala. Iso magneetti se talo on. En mene sinne. Mutta luen siitä, ja tutulta tuntuu. Kierrän kaukaa. Silti kiinnostaa lukemalla. jope
Itsemurhasta vielä. Tuntemattoman Lehdon itsemurha taitaa olla ainut mikä heti hyväksytään...
VastaaPoista