juha. tuo parilauseinen tarina voisi olla eräänlainen rorschach-testi. kerro mitä tarinasta tulee mieleen, niin kerron millainen olet.
minulle tulee mieleen tämä: humalan aikana voi tapahtua mitä tahansa. voi saada valtavia oivalluksia, käydä elämänsä parhaan keskustelun ja tutustua uskomattoman mielenkiintoisiin tyyppeihin. voi nauraa, laulaa ja iloita. voi myös kaatua, oksentaa ja itkeä. seuraavalla kerralla nostetaan uusi malja ja syöksytään pää edellä uuteen nousuhumalaan. jossakin vaiheessa sukelletaan syvälle, niin syvälle, että ei enää tiedetä missä on pinta ja missä pohja.
aiheutin nuorempana hirveää hämminkiä absolutismillani. minua maaniteltiin ottamaan edes yksi olut. toistin ystävilleni kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen, että en halua juoda. minusta tuli outo lintu, erakko. oli vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut tehdä jotakin muuta kuin istua oluella.
maailma on niiden hiekkalaatikko, jotka juovat maljansa iloiten. standardista poikkeaminen tulkitaan patologiseksi vakavamielisyydeksi. bileet väliin jättävästä tuntuu siltä, että jää jostakin paitsi ja putoaa kelkasta.
oikeasti maailma on kokonainen virta suurenmoisia asioita, jotka kulkevat ohi sillä välin, kun juoja kimpoilee naurettavan pienen kuplan sisällä humalassa. juodessa unohtuu, että nämä lyhyen elämämme päivät ovat ainutlaatuisia. niitä ei koskaan saa takaisin.
Meri, täällä samis, nuorisokielellä. En ole juonut enkä tupakoinut ikinä. Minulle molemmat tuotteet haisevat pahalta eikä ole ollut rahaa silloin nuorena eikä muutakaan kiinnostusta. Suomessa 70-luvulla pidettiin outona, USA:n vuosi oli upeaa aikaa minulle, olin kuten muutkin. Viihdyin porukoissa, kun kukaan ei soperrellut ja sammunut. Jotkut vetelivät marihuanaa. Kun se kulki ketjussa jossain luentosalissa, minä annoin mennä ohi. Kun aikuisena olen maistanut alkoholia, se on maistunut lähinnä lääkkeeltä. Joskus olen saanut kermavaahdolla kuorrutetun drinkin, jota olen voinut vähän maistella, mutta parempaa sekin olisi ollut ilman sitä pientä määrää alkoholia, koska senhän maistaa heti ja se on yök. Olen muutoinkin makutarkka.
Tiedän ihmisiä, ihan tavallisia ei alkoholisteja, jotka ovat yllättyneet joutuesssan jostain syystä kuvauttamaan aivonsa ja heiltä on kysytt, paljonko lolet juonut ja oletko useinkin sammunut, 70-luvun romantisoidun juopottelun jäljet näkyvät aivokuvassa.
Itse olen ollut nuoruudessani useimmiten kuskina kavereille ja juonut kahvia. Se ei herättänyt koskaan mitään kummastusta. Sain humalan insprioivista keskusteluista. Mutta pidän nousuhumalan tuottamasta euforiasta. Se on yksi elämän iloa tuottavia juttuja. Olen myös huomannut että ihmiset jotka eivät seurassa ota alkoholia, itse vetäytyvät tunnelmasta. Olen aina inspiroitunut keskusteluista nousuhumalan aikana myös vaikka olen itse selvänä. Sitten kun menee muilla yli, alan katsella kelloa. Mutta hyviä ideoita saa myös humalassa.
Tuo juttuni on vähän niin kuin nihilistisen filosofian parodiaa. Elämän pitää olla jotenkin arveluttavaa että voi olla uskottava. Filosofien juhlissa viinan haitat ovat siis käänteisiä. (soppenhauerin arttukin muuttuu ihan kummalliseksi...)
Ehdin vieläkin kirjoitella, ystäväni lento on ollut myöhässä ja tapaamme vasta tunnin päästä.
Juha, mutta kun se kiva aika alkoholia käyttävien kanssa oli silloin ennen niin lyhyt (ja nykyään joissain pikkujouluissa). Minun luultiin ottaneen alkoholia jo etukäteen, koska olin vilkas ja iloinen jo siinä vaiheessa, kun toiset vasta odottivat alkoholin vaikutusta. Mutta oli kyllä usein sitäkin, että syrjittiin, jos huomattiin, että ei ottanut samalla tavalla kuin muut. Ja kun toiset alkavat hohottaa ihan tyhjästä ja mongerrella, niin miten siinä viihdyt.
Sinä olet sen verran nuorempi, että et ole kokenut niitä pahimpia opiskelija-ajan juopotteluvuosia. Monella 70-luvun humalahakuinen juominen johtui varmaan epävarmuudesta, ensimmäisen polven opiskelijoita, maalaismöllyköitä kaupungissa. Siinä mielessä minunkin olisi pitänyt juoda, mutta "aasialainen" elimistöni esti sen. Juominen oli myös muodikasta silloin. Jos halusi vaikuttaa taiteilijalta tai älyköltä tai valveutuneelta ihmiseltä, niin oli suotavaa juoda. Saarikoski ja Jomppa Ojaharju näyttivät mallia.
Nyt aikuisena asia ei ole ongelma. Kaikki ystäväpiirissä hallitsevat alkoholin käytön ja on ihan sama, mitä kullakin on lasissa. Eräällä joukosta on noita täpliä aivoissa.
Tiedän, mitä tarkoitat tuolla nousuhumalaeuforialla. Monesti pallottelemme ystävien kanssa ajatuksilla, toinen sanoo jotain, toinen panee paremmaksi. Minä olen siinä täysillä mukana, vaikka lasissani olisi vettä tai koko illan se sama viini, jonka mies siemaisee jossain vaiheessa.
Luulen että se on hirveesti luonteesta kiinni miten noihin joukkoihin pääsee sisään selväpäisyydestä huolimatta. Sinäkin raikkaudessasi siinä olet epäilemättä onnistunut.
Muistan aikoinaan kun istuimme kahvia juoden kaverini kanssa Kokkolan Killingissä ja puhuimme jostain hirveen innostuneesti... koimme löytävämme sanojen välistä yhteisen ymmärryksen, uskoimme tuntevamme samoin, kuin hurmoksessa. Nousin ylös käydäkseni kusella ja ihan todella, horjuin kuin humalassa. Jotakin kemiallista tapahtui inspiraation yhteydessä. Jokin aineettomuuden tuntu... Kaverini sanoi samaa, ihan kuin olisi juonut pari paukkua. (Mitähän jälkiä aivoihin siitä jäi...)
Totta etten ole kokenut tuota 70-luvun kulttuuria. Kuulostaa pelottavalta tuo juominen.
Niinä aikoina kun teen töitä, en juo alkoholia. Lomalla tulee juotua hiukan, lähinnä olutta, hiukan viiniä silloin tällöin. Kylminä syksyn iltoina on mukava siemailla lasi konjakkia. Itse olin reilu parikymppinen, kun edes maistoin. Juomattomuus oli nuorena muista erottava tekijä. Minulla on varmasti samanlainen aasialainen elimistö kuin Marjatalla: en voi juoda paljon ilman että elimistöni menee huonovointiseksi. Minuakaan ei kiinnosta kunnon känni, mutta olut, kaksi tai kolme hyvässä seurassa on ihan jees. Lähden juhlista siinä vaiheessa, kun alkoholi on saanut otteen porukasta. Kaikki tärkeä on jo tapahtunut siinä vaiheessa, loppu on myötähäpeää.
Tuohon alkuperäiseen: Olin varma, että viimeinen lause kuuluu: "Sille ei pitäisi antaa enää yhtään apurahaa." Sellainen olisi hyvin akateeminen päätelmä.
Taidan olla, tai ainakin ollut, tässä asiassa meistä se rikkinäisin sielu. Jostakin 80-luvun lopusta 2010-luvun alkuun olin alkoholin tasainen ja ihastunut suurkuluttaja. Työterveyslääkärin kanssa kun juttua kelattiin ihmeteltiin aina että se nauttimani viikkomääräni joka ylitti mennen tullen kaikki suositukset, ei näkynyt juuri missään. Ei elimistön arvoissa, ei työpoissaoloissa (keskimäärin vrk per vuosi sairaslomaa flunssasta), ei sosiaalisesti. Määrä ei siis ollut mikään 24 annosta viikko (perinteinen suurkulutuksen raja), vaan paljon isompi. Viiniä meni käytännössä joka ruoalla, ei siis vain mitenkään hyvää viiniä hyvän ruon kanssa-tyyppisesti, vaan se oli mulle kuin vettä tai maitoa. Plus kaikki muut juomat, oluet, siihen päälle. Pystyin helposti juomaan kokonaisen pullon viiniä ennen jotakin tapaamista ja kukaan ei minusta varmasti nähnyt mitään. Olen kysynyt myöhemmin. Yllätyksenä se niille tuli. Vesan kuvaamissa illanistujaisissa join reilummin kuin muut mutta heiluin vähiten humalassa. Luulin varmaan olevani luonnonlahjakkuus, etanoli tuntui sopivan elimistölleni täydellisesti. Käytin alkoholia kaikkialla tasaisesti. Kapakoissa, retkillä, matkoilla, kirjastoissa, kotona, yksin, seurassa. Se oli ilman muuta paras ystäväni. Alkoholi toi harvoin mitään ongelmia (paitsi että rahat), en kokenut krapulaa juuri lainkaan, ja Juhan mainitsemat pienet nousut olivat usein todellakin hyviä ja mukavia hetkiä.
Peruskysymys kuitenkin kuuluu, että olinko minä noina alkoholin rauhoittamina vuosina (minulle alko oli nimenomaan rauhoittaja, tasapainoittaja, ei mikään stimulantti) tosiaan minä? Ehkä en kokonaan. Sitten elimistö ratkaisi kuin ratkaisikin tasaisen (ja ehkä jo hieman vielä entisestään noususuuntaisen) kulutukseni käyrän, sain tulehduksen x ja sen jälkeen olen ollut absolutisti kohta puolivuosikymmentä. Voisin alkaa juoda uudelleen milloin tahansa mutta se sisältää pienen riskin. Jota en ota. Otanko sen myöhemmin en tiedä. Koen nyt saaneeni jotain hyvää tilalle, mutta rehellinen ollakseni myös menettäneeni jotain. Varsinkin se vaeltaja-romantikko minussa ikävöi välillä kovasti. Juuri mikään ei voita yksinäistä kaupunkivaeltelua paikasta toiseen sellaisessa pienessä humalatilassa. Tunsin silloin eläväni todella vahvasti. Humala ei siis näkynyt päälle päin, mutta kuljin onnellisena huolia vailla. Toki muutaman kerran vuodessa yliannostelin. Myöhemmin niitä alkoi sitten kasaantuakin, mutta mikä oli syy ja sen seuraus, en tiedä vielä.
Se hämmästyttää miten helposti kykenin jättämään alkon kokonaan absolutisesti pois vaikka kaikkien materiaalien ja asiantuntijoiden mukaan päivittäisen käytön elämäntavallani plus kulutusmäärilläni sen olisi pitänyt olla todella vaikeaa. Arvaatte että pidän tätä Jumalan puuttumisena elämääni. Jumala tai kristinusko ei vaadi sitä, mutta minut palautettiin aikuisena miehenä tietyssä määrin siksi pojaksi mikä olin raittiina 17-vuotiaana. Ihmeellistä miten samoja tuntemuksia nyt tunnenkin. Kiitän Jumalaa. Olla viisikymppisenä kuin uudelleen matkalle lähdössä, on kai lahja. Lisäksi motiivini jatkaa absolutismia ovat ne kaksi ihmistä joiden kanssa elän. Ja koska elämäntilannekin on ahdinkoinen, en katso voivani alkaa juhlistaa vaellustani maan päällä hakemalla muutaman pullon italiaista viiniä, esimerkiksi Orvietoa tai Soavea, vaikka tiedän kyllä mitä (hyvää?pahaa?) siitä seuraisi yhdessä kirjahyllystä nappaamani Danten kanssa. (Elinan suomennos on muuten paljon parempi kuin Eikan. Teos pitäisi ehdottomasti jonkun uudelleen suomentaa. Onkohan mitään toivoa?)
(pistän tämän ilman nimimerkkiäkin sillä algoritmit nappaavat netistä vaikka mitä ja näiden alkojuttujen kanssa voi tulla tunnustuksellisuus jossakin myös vasten kasvoja, vaikka olisit raivoraitistinut, kas sellaisia ovat ihmiset.)
marjatta. tismalleen sama alkoholiton ja tupakaton historia minullakin. amerikan paikalla vain englanti. siellä kyllä pubikulttuurin ihanuus teki juomisesta ihan toisenlaista kuin suomessa. kaikki kaverini olivat suuria olut-asiantuntijoita ja en tiennyt mitään ihanampaa kuin viettää aikaa huumorintajuisten ja älykkäitten ihmisten kanssa omassa kantapubissa.
minusta ehdottomasti jokainen saa juoda ja humaltua. niin kieltolaki kuin yleinen elämänkokemuskin osoittavat, että pakkokeinoilla ei missään yhteiskunnissa ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
70-luku tosiaankin oli aika erilaista juomisen suhteen. kavereitten kanssa kampesimme aika monta ystävää katkaisuhoitoon. muutama lähti omatoimisesti katkolle todettuaan, että viinan vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. kännit eivät enää päihdyttäneet, mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
yksi heistä kirjoitti omakustanteen viinasta. hänellä oli hyvä huumorin ja ironian taju, jonka jalostumiselle tuolloinen taistolaisaika loi tietysti mitä hedelmällisimmän kasvupohjan. hän onnistuikin tekemään viina-aiheesta harvinaisen lukunautinnon.
alkoholistin tyttärenä olen huomannut, että puhuessaan juomisesta, suomalaiset puhuvat lähes yksinomaan humalasta. kännikertomuksissa humala on selkeä kynnys, jonka ylittämisestä kuuluu raportoida tarkkaan.
olen vähän väsynyt noihin yksin juotuihin kalsarikänneihin ja siksi olikin kiva lukea noita juhan ja vesan aidompia l. filosofisempia ja spontaanimpia humaltumisia.
Tähän haluan vielä lisätä että totta kai oli aikoja jolloin oli juotava vähän tai ei ollenkaan. Klaarasin ne kaikki, opinnot, rankemmat ajat töissä, perheen asiat jne. Mutta aina palasin siihen tasaiseen "välimerelliseen käyttöön", mikä on muuten ihan typerällä tavalla meillä hyväksytty muka hieno juttu. Alkoholikuolleisuus Ranskassa on suurta.
Matkan varrella monta kertaa myös halusin vähentää paljonkin (en kylläkään lopettaa) ja ihmettelin miksi en saanut Jumalta apua asiaan, vaikka olin silloin jo kristinuskossa. No, sitten muutos tulikin, noin 15 vuotta myöhemmin, mutta olikin sitten 100 prosentinen. Toki siis tiesin ettei tuollainen käyttö ollut asia joka olisi ollut kunnossa tai jolla voisi ylpeillä. Mutta koska elimistöni ei juurikaan protestoinut erehdyin toisin luulemaan.
Itse ajattelen ja ajattelin silloin, että kännääminen, ryyppääminen jne. eivät oikeastaan ole alkoholinkäyttöä lainkaan. Ne on taitamattomien käyttäjien hankkimia myrkytystiloja. Toisaalta sellainen lasi hyvää viiniä hyvän ruoan kanssa ei ole sekään mitään alkoholin oikeaa käyttöä, ajattelen leikkisästi. Mutta se nostava, kaunistava ja rauhoittava vaikutus, minkä olut tai viini sai aikaan jossakin itselle pirullisessa ajassa tai tilassa, se tuntui petollisen hyvältä, ja sitä se varmasti olikin. Ongelmia syntyy vasta sitten kun sen huomaamattoman kemiallisen pehmennyksen hermosoluilleen haluaa varmistaa päivittäin.
Saarikoskihan sanoi että huumeita käyttävät ne joille tämä maailma ei riitä, alkoholia ne joille tämäkin maailma on liikaa. Tyhmästi siltä varmasti sanottu, mutta tuon jälkimmäisen olen kyllä kokenut ruumiillisesti lukemattomia kertoja. Ei stimulantiksi tai bensaksi vaan tilanteiden ja ihmisten kaunistajaksi....
jope. kiitos noista sanoista. tunnistan tuon maailman isäni kautta. luulen olevani jollakin tavalla käänteisesti alkoholisti itsekin. olen nähnyt viinan kurjuudet perhepiirissä, enkä siksi uskolla juoda. ja on siinä sekin juttu, että haluan olla kokoa tietoinen, napit auki maailman tuuliin.
hyvää kansainvälistä filosofiapäivää kaikille! monty pythonien philosophers song sopii tähän alkoholi-teemaan loistavasti. you tubesta löytyy erik idlen trubaduuritulkinta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=QLodkaDHn4g
meri
*
immanuel kant was a real pissant who was very rarely stable heidegger, heidegger was a boozy beggar who could think you under the table
david hume could out-consume schopenhauer and hegel and wittgenstein was a beery swine who was just as sloshed as schlegel
there's nothing nietzche couldn't teach ya 'bout the raising of the wrist socrates, himself, was permanently pissed
john stuart mill, of his own free will on half a pint of shandy was particularly ill plato, they say, could stick it away half a crate of whiskey every day
aristotle, aristotle was a bugger for the bottle hobbes was fond of his dram and rene descartes was a drunken fart "i drink, therefore i am"
yes, socrates, himself, is particularly missed a lovely little thinker but a bugger when he's pissed
Minullakin on lapsuudenperheessäni hyvin lähelle Merin tilannetta tuleva tilanne: alkoholia ei ole perheessäni käytetty periaatteellisista, mutta pohjimmiltaan traumaperäisistä syistä. Äidin isä kuoli käytännössä alkoholin vuoksi ja sama tragedia jatkui eri astein perheen miespuolisten henkilöiden kohdalla. Äidin lapsuus loppui hänen isänsä kuolemaan.
Isäni puolelta perustelut alkoholista pidättäytymiseen ovat olleet enemmän uskonnollisia (pidättäytyminen päihdyttävistä aineista). Näen myös niin, että isäni on yhtä lailla tahtonut suojella äidilleni trauman aiheuttanutta tilannetta muistuttavilta asioilta. Ehkä taustalla on isän puolella tietoisuus jostakin geneettisestäkin vaarasta: alkoholi tuhosi käytännössä isän isoveljen elämän. Syitä löytyy toki juojastakin, ei ainoastaan aineesta, mutta addiktioherkkyys suvussa on ilmeisen suuri koskapa valtaosa isäni sisaruksista on katsonut parhaaksi pidättäytyä alkoholista.
Lapsuudenkodissani suhde alkoholiin oli siis traumatisoituneen kielteinen. Se oli itselleni onnenpotku: ei tullut juotua ennen aikuisikää. Oma suhteeni alkoholiin ei perustu millekään traumalle. Alkoholi on yksi juttu muiden joukossa, ja suhtaudun siihen hieman samaan tapaan kuin sokeriin: kummankin kanssa pitää olla tarkkana, jos aikoo elää, kumpikin on nautintoaine, josta koituu omat hyvät puolensa mutta myös haittansa. Katson myös suhteellisen tarkkaan seuran, jossa ylipäänsä juon, mutta voin juoda myös erinäisissä tilaisuuksissa vanhempieni aikana, jos tilanteen etiketti sen muutoin mahdollistaa.
J... erittäin hyvä päätös minkä olet tehnyt / käännös mihin olet elämässäsi tullut. Olet varmasti nähnyt kyllin hyvin tuon toisen puolen ja nyt näet tämän toisen puolen, kannattaa pysyä tässä nykyisessä. Terveydellä ei ole leikkimistä, vaikka huvittaakin hiukan asenne "hyväkuntoisena taivaaseen"...
Näin on, ja todella aion pysyä. Se ei ole edes vaikeaa. Mutta mulla se toinen puoli oli siitä jännä, että määrät olivat isoja, mutta se ei käytännössä vaikuttanut mitenkään sillä perinteisellä tavalla rappeuttavasti. Kunto ja terveys pysyi, työssä ei mitään ongelmaa, pidin itsestäni huolta jne. Ensimmäiset ongelmat tulivat sitten velkaantumisen myötä ja sitten sain onneksi tuon tulehduksen, vaikka sitä ennen kaikki arvot ja mies itse freessejä. Pahin oli se että itse jäi itseltä kohtaamatta monien vuosien aikana, kun pääsin aina sellaiseen kauniiseen elokuvasumuun. Muuten: tämä poleemikko minussa on syntynyt vasta nyt raittiuden myötä. Sitä ennen oli paljon enemmän mulle-ainakin-käy -ihminen ja ei-oo-multa-pois - tyyppi. Olin siis ihan "suvakki" viinitettyinä vuosinani. Paljon kivempi tyyppi siis :) Ainoa missä erosin oli tuon kristinuskon tuottamat toiset näkökulmat, jotka asemoivat osan omista ajatukseni pois valtavirrasta jo silloin.
Hassu sattuma tämä alkokeskustelu sillä luen parhaillaan Martti Anhavan Mellerin elämäkertaa Romua rakkauden valtatiellä. Hienoa aikalaiskuvausta, vaikka Artsin runot eivät olekaan mun makuun. Tapasin yhdellä kierroksellani kerran Mellerin. Keskustelusta ei hänen kanssaan tullut sattuneesta syystä mitään, mutta Nadjan kanssa juteltiin vanhoista Suomi-filmeistä, joita meilläkin katsottiin lapsuudessani aina. Jos Juha käyt joku kerran Helsingissä niin menet Eliteen, Taunon kantapaikkaan ja tilaat Tauno Palon sipulipihvin. Tauno Palo oli muuten mitä reiluin tyyppi. Ei mikään hamesankari. Vaimo antoi sille viikkorahaa kun se tarjosi kavereilleen aina kaiken. Kaivannon tekemä Palon "patsas" on hienointa veistotaidetta mitä on. Kaksi kiveä päällekkäin Helsinginkadun syrjäisessä puistossa. Muistaakseni siitä ei löydy edes sen nimeä. No, nyt vähän liikkui aihe, mutta jääköön.....
vesa. alkoholi ei havaintojeni mukaan avaa kovinkaan kaksista sisäisen etsinnän porttia. viinattu mieli turtuu, lamaantuu eikä pysty orientoitumaan oikein mihinkään. siksi minun on vaikea käsittää, miksei alkoholin mieltä kyseenalaisteta. edes oma viiteryhmäni - systeeminvastaiset anarkistit, antikapitalistit ja kasvissyöjät - ei absolutismin määreellä voi kehua, päinvastoin.
tänä päivänä ihmisten elämää hallitsee pitkälti kapakkakäyttäytyminen kaikkine lieveilmiöineen. kaikenlainen kaveriporukoissa hengailu perustuu yhdessä juodulle alkoholille. itse en mitenkään osaa luottaa dialogiin, joka on koostettu ja muokattu kännissä, tilassa jossa ihminen ei ole oma normaali itsensä, vaan keinotekoisesti tuotetussa tilassa.
olen taluttanut liian monta kertaa isäni kapakasta kotiin tietääkseni viinan kaikki ääliöasteet. tämä on mulle mysteeri: miksi kukaan haluaa olla ääliö, kun on sitä jo suurimman osan ajasta muutenkin.
biologinen isäni oli psykiatri ja kulttuurivaikuttaja, ja hän todella uskoi puhuvansa merkityksellisiä asioita humalassa. olen kai aika kyyninen sanoessani, että ei merkittäviin ajatuksiin todellakaan tarvita ryypiskelyä ja jos muka tarvitaan, ihminen tarvitsee tällöin apua ihan jostain muulta taholta kuin alkoholista.
kaikkea siunattua teille, ystäväni, nauttikaa elämästä.
Meri, esimerkiksi ajatteluun ja kirjoittamiseen en ole ikinä saanut apua alkoholista, en myöskään ystävyyteen, keskusteluun tai seksiin. Luonnossa alkoholia ei tarvitse, ja kun tekee rankkaa fyysistä työtä, sitä ei kaipaa. Jossain juhlavissa hetkissä se toimii ja sopii antamaan nyansseja tietyille ruokalajeille. Takkatulen tuijottelu ja joku todella hyvä IPA-olut voivat luoda hienon ja meditatiivisen hetken, kun rajat liukenevat joka puolella. Mutta puhtaampi kokemus voi olla vain se tuijottelu. Minä yhdistän omien kokemusteni perustalta alkoholin ja ihmisten valheellisen käytöksen. Voi olla toisinkin. Monta hyvää lomaa ja muuta on pilattu viimeistä edellisenä iltana sillä, että ihminen jonka olisi pitänyt jättää korkkaamatta onkin korkannut ja antanut kaiken henkisen paskansa valua toisten päälle niin, että on ollut parasta poistua saman tien. In vino veritas voi tarkoittaa monia asioita, täysin ihmisestä riippuen.
juha, osaan monty pythonit ulkoa niin, että voisin tenttiä ne koska tahansa. mun suurin rakkaus on michael palin, jonka kanssa mun piti mennä nuorempana naimisiinkin, mutta jotakin tuli väliin.
pythonit ovat maailman parasta terapiaa meille oman napaseutumme kanssa pyslaileville. me olemme niin liikuttavia ja idioottimaisia luullessmme että elämässä olisi jokin suunta, että siinä olisi käänteitä, jotka johtuvat mistään vähänkään järkevästä, ja että elämällä olisi päämäärä, jolla olisi tarkoitus. ei ole. elämän tarkoitus on viettää se hyvin: olla kiva ihmisille, lukea silloin tällöin hyvä kirja, välttää liikaa hedonismia ja edistää lajikumppanien välistä harmoniaa.
Mutta nyt aion puolustaa päihtymystä aitona asiana. Tämä alkoholikeskustelu alkaa virittää minussa ajatuksia aidon ja epäaidon suhteesta. Ja ei vähemmästä kuin läsnäolon metafysiikasta; luonnollisuuden ideasta ja siitä, miten luonnollisuuden ja alkuperän ajatukseen liittyy alkoholin yhteydessä väistämättä se huono, minkä se on mentaalihistoriaamme syövyttänyt. Jälkien historia... ehkä päihtymystä on vaikea mieltää minään aitona tästä syystä. Ikään kuin hyvästä ateriasta nauttiminen olisi epäaitoa lihavien ihmisten vuoksi.
Miksi ilon ja kemian yhdistäminen on niin ongelmallista? Miksi juuri kemia tekee siitä epäaitoa? Ei oikeastaan mikään muu keinotekousuus?
juha. voi itku, toivoisin todella, että mussa olis sellainen avoin ja salliva aspekti tätä aihetta kohtaan. toivoisin sitä jo ihan teidän muiden takia, koska te olette niin viisaasti auki tälle asialle.
tämä kai on tätä alkoholistiperheen lapsen syndroomaa: lasillisen ottaminen ei ahdista, mutta humalaisten seurassa on vähän vaikeaa olla. olen herkkä huomaamaan, jos joku juo enemmän kuin ennen. pohdin, että miksi hän juo noin. onko hänellä kaikki hyvin? koen, että humalahakuiselle juomiselle on aina joku syy.
meillä on kyllä lievästi omalaatuinen alkoholikulttuuri, jonka omalaatuisin ominaispiirre ei suinkaan ole se, että täällä tykätään kännätä. kaikkialla maailmassa tykätään kännätä, koska se on kivaa. minkään tilaston mukaan emme ole poikkeuksellisen viinaanmenevä kansa. meillä vain on se logiikka, että jos yhden kaljan jälkeen on hauskaa, kymmenen kaljan jälkeen täytyy olla äärettömän hauskaa.
meillä tuntuu olevan oletus, että alkoholin näkeminen, maistaminen, juominen, juomisesta nauttiminen ja sen iloistavan vaikutuksen myöntäminen johtaa automaattisesti ojaan ja ennenaikaiseen hautaan.
ja tämän takia kai meikäläinen alkoholipolitiikka keskittyy juoppouden estämiseen sen sijaan, että yritettäisiin luoda jonkinlainen normaali alkoholikulttuuri.
neuvoja jakavat juuri mun kaltaiset ihmiset, jotka eivät itse käytä alkoholia. argumentteina me käytämme sitten niitä meidän tunnepohjaisia, henkilökohtaisia tarinoita.
yhdestä asiasta olen kuitenkin saletti: alkoholismi muuttaa keskushermostoa peruuttamattomasti ja sen verran kierosti, että sivistyneet viininlipittäjäiset ja harmittomat nousukännit ovat kadotettuja paratiiseja, ikävä kyllä. isäni ei sitä tietenkään suostunut uskomaan elätellessään illuusiota kohtuukäytöstä – viimeistään ensi kuussa.....
eli en mä näköjään kykene avartumaan tämän teeman kanssa. olen silti sataprosenttisesti sitä mieltä, että ilon ja kemian yhdistäminen ei missään tapauksessa ole ongelmallista. ilo viinan kanssa ei siis aina ole teeskentelyä. tämä ihan vilpittömästi sanottuna, sillä osa mun rakkaimmista ystävistä kuuluu esim. tähän seitinohuen iltapäiväkännin koulukuntaan.
Ja asian vierestä: Mellerin ja hänen perheensä tunsin tietenkin, koska Arto oli Lappajärven Itäkylästä kotoisin. Ja asuttiin naapuripitäjässä. Vuosi sitten lokakuussa sain tuon Anhavan kirjan Arton I vaimolta, joka sattui asumaan naapurissa, olin sen kuun Hesassa. Kirjassa on paljon ihmisiä jotka tunsin.
Kaijan kanssa puhuttiin sitten kaikista niistä vaiheista. Kyllä kai takana oli esimerkiksi Arton lapsuudenkodin särkyminen ja äidin skitsofrenia vai mikä nyt sitten on ollut. Lapsuudella on iso merkitys.
Minä olen kyllä juonut paljonkin joskus, 1960-luvulla, mutta ei siitä tullut ongelmaa. Juominen vain omia aikojaan sitten lakkasi, en ehtinyt sairastua enkä mitään. Luulen että kyse on ollut siitä että pääsi vapaaksi omasta lapsuudenkodistaan.
Mutta sitten on eri asia, jos on perhejuhlia ja semmoisia, koska niissä ei tarvita rauhoittavia. Syödään ja juodaan ja keskustellaan. Eipä niitä enää juuri ole, mutta oli vielä kun oma perhe oli aika nuori. Vähän sellaista tsehovilaista menoa. Nyt suuri osa niistä ihmisistä on jo kuollut.
Vanhempani olivat absolutisteja. Samoin isovanhemmat, niin että mallia ei ole lähellä ollut lainkaan.
"neuvoja jakavat juuri mun kaltaiset ihmiset, jotka eivät itse käytä alkoholia. argumentteina me käytämme sitten niitä meidän tunnepohjaisia, henkilökohtaisia tarinoita."
hume sanoisi, että tässä luodaan syy-seuraussuhteita liikaa mielikuvituksen perusteella.
raittiuden an sich ajatus on mulle jotenkin näppylöitä nostattava. se on paljon monitahoisempi juttu, kuin sen käyttäjät halausivat itse uskoa. pragmaattisena asenteena se on hyvä.
"raittiuden an sich ajatus on mulle jotenkin näppylöitä nostattava."
sama juttu. tässäkin taas se perussääntö, että jos jonkun jutun voi itseensä sovittaa, hyvä. jos ei, ihan yhtä hyvä.
sitä jään miettimään, että kuinka munatonta raittiuden edistäminen oikein nykyään on. tai edes kohtuuden. sehän on vaativa taitolaji asketismin ja hedonismin välillä.
raittius ankarasti tulkittuna tuntuu liian kovalta haasteelta ihmisille, jotka haluavat elää monipuolisesti. minusta parempi sana on elämäntapa. se on hyvä sana, sopii ehdottomana meille vajaalle 10 prosentille suomalaisista.
ei mun absolutismini siitä vähene, että joku ei ole. omastakin kodista löytyy laadukas olut- ja viskivalikoima, koska ystävät harrastavat niitä.
Muistaakseni Jaakko Hämeen-Anttila puhui addiktioista todella mielenkiintoisesti siinä(kin) yhteydessä, kun hän puhui islamista, siis kulttuurihistoriallisesti. Islam ei hyväksy alkoholia, mutta kyllä muslimit juovat. Kielto ei jollain tavalla ole aukoton, oliko se nyt niin, että viiniä ei saanut juoda, niin sitten voi juoda kovaa viinaa, vai toisinpäin?
Sitten hän sanoi että toinen kiertotie on suosia pilven polttamista tai oopium-piipun polttelua. En ole koskaan ollut Lähi-Idän maissa, saati sillä suunnalla ollenkaan niin en tiedä.
Henkilökohtaisesti kyllä suosittelisin pilven polttamista alkoholin sijaan, koska siihen ei liity niin hirveästi tunneryöppyjä eikä hallitsematonta käytöstä muutenkaan. Mutta en suosittele, koska kannabis on laitonta.
Sekä alkoholia että kannabista käyttäneenä olen tullut tuohon tulokseen: kannabis tuottaa vähemmän sosiaalisia ongelmia, käsittääkseni myös vähemmän terveysongelmia. Tämä siis yhteiskuntapoliittisena ajatuksena. Mutta olen erittäin tyytyväinen siitä, että pääsin tupakinpoltosta eroon. Sillä ON huonoja vaikutuksia terveyteen.
Muistaakseni Hämeen-Anttila puhui islamista ja addiktioista radiossa. Mutta hän EI ihmetellyt sitä, miksi siinä kulttuurissa naisten on peitettävä päänsä oli ilma sitten millainen tahansa. Jäin ihmettelemään sitä, polttelivatko naiset kotioloissa pilveä.
Tämähän nyt taas ryöpsähti; nyt alkokeskusteluun. Mutta mikäs siinä, kiva lukea fiksujen ihmisten kommentteja.
Alkoholistin lapsi olen minäkin. Mutta se ei leimannut luullakseni käyttöäni vaikka näin kaikki mahdolliset negatiiviset puolet. Annoin isälleni anteeksi sillä näin hänen elävän sellaista elämää, mitä hän ei ollut lainkaan toivonut. Alkoholilla sai hän jotain siitä elämänjanosta, mitä arki ei pienessä duunarielämässämme tyydyttänyt. Takana hänellä monta traumaa, joista sota varmasti se kovin. Lisäksi ensimmäisen avioliiton hajoaminen vaimon kuolemaan. Täysin hajalla, ei välineitä käsitellä elämänpettymystään. Näin silmissäni kuinka olut ja kapakoiden lämpimät taskut (Matti Pulkkisen ilmaisu) humauttivat hänet ikionnelliseksi, kemialliseen onneen ehkä, mutta kuitenkin. Hiihtäminen teki hänet myös onnelliseksi, mutta kaipa ihminen tarvitsee myös seuraa. Ihminen voi olla myös toiselle lääkettä. Ja missä muualla raavaat miehet tapaisivat kuin kapakassa? Kahvillako? Ei se ainakaan ennen niin mennyt. Nyt ehkä jo.
Muistatteko muuten vielä kapakkailtojen jälkeisen villapaidan tuoksun seuraavana aamuna? Sekoitus tupakkaa, ilmassa leijailleita hajuvesiä, ehkä vähän hikeä, viininläillä...jne. Sehän on (oli) huummaavin tuoksu mitä voi olla. Nuoren elämän tuoksu. Eikä sellaisena vastakohta tervaisen palavan puun tuoksulle mistä tuolla toisaalla puhuttiin. No, tuo tuoksu (taitaa) olla mulle loppuiäksi mennyt, ja niin kai kuuluukin olla. Mutta muistikuva on vahva.
Huumeiden suhteen olen totaalinen tiukkis. Vaikka olisi mitä mustaa valkoisella että kannabis sitä ja tätä, en halua hyväksyä enkä sallia sen käyttöä kuin korkeintaan parantumattomasti sairaiden lääkkeenä. Kantani voi olla täysin ei-rationaalinen, mutta sehän on vain inhimillistä. Liitän huumeet sellaiseen löysyyteen, imelään hei-me-tässä-ollaan-reloja- meininkiin että en voi ola suvaitsevainen asian suhteen. Minusta ihmisten pitäisi olla hereillä, olla aisteillaan valppaita ja tarkkoja ja reagoida eikä vetäytyä. Huumeet yhdistän suoraan myös rikollisuuteen, ja siksi en ole halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä vaikka toki olen niiden käyttöä sivusta joissakin tilanteissa nähnyt.
Jope, ihmisten kannattaa kaikin tavoin olla hereillä, kyllä. Fyysisesti käsittääkseni voidaan kuvata aivoissa erilaisten aineiden vaikutus niillä pet-skannereilla vai mikä niiden nimi on. Että mikä osasto valaistuu ja mikä ei.
Alkoholi sumentaa aivoja, mutta kannabis saa ne räiskymään. En muista missä luin siitä eka kerran, mutta oma kokemukseni on kyllä sama. Hallusinogeenit eivät myöskään aiheuta fyysistä suoraa riippuvuutta niin kuin alkoholi tekee. Psyykkisesti ihminen voi varmaan olla riippuvainen vaikka näkkileivästä.
Tällä hetkellä olen kyllä sitä mieltä että ihminen ei välttämättä tarvitse minkäänlaisia lisäaineita. Sokeri on seuraava, josta pitää päästä eroon. Joulu vain on niin kiva juhla sen takia, että suklaata on kaikissa ihanissa muodoissa, eikä siitä saa ikinä tarpeekseen...
Meille 1940-luvulla syntyneille ei muuten pitäisi olla hirveän vaikeata luopua sokerista, koska sitä ei ollut kun oltiin pieniä. No, mitä nyt Ameriikan paketeista saatiin joskus.
Jatkuva kannabiksen poltto on haitallista ainakin jos on taipumusta masennukseen. Se voi myös passivottaa runsaasti käytettynä. Tämän myöntävät käyttäjätkin. Eräs tutkimus myös väittää, että pitkäaikainen jatkuva käyttö laskee älykkyyttä. Tuo tieto on kuitenkin ihan otsikkotason infoa että siis suhtautukaa varauksella...
Toisaalta tyypit, jotka raivoavat kirkkaita viinoja juotuaan, ovat vaihtaneet kannabikseen ja rauhoittuneet. Kannabiksen polttajat kysyivät joskus vuosia sitten, uskonko porttiteoriaan (luulivat tietävänsä virkamiehen vastauksen). Sanoin että uskon sosiaaliseen porttiteoriaan. Kannabiksen kautta joutuu tekemisiin arveluttavien porukoiden kanssa ja kynnys kokeilla kovempia aineita laskee kun moinen alaulttuuri ei enää tunnu oudolta. No. Jos ihan tarkkoja ollaan, kotikasvatuksen myötä tuo vastaukseni ei enää oikeastaan päde.
Se, pitäisikö kannabis laillistaa, on sitten toinen juttu. Laittomuus varmasti usein pidättelee kokeilunhalua "kilttien oppilaiden" kohdalla ja siten myös estää haittojen yhteiskunnallista lisääntymistä. Samaa on ehkä ajateltu siinä, kun käyttö on rangaistavaa. Nyt minulla ei siihen ole kuitenkaan selkeää mielipidettä. Pitää vielä miettiä.
Tätä kuitenkin olen tarpeeksi miettinyt: Miksi kannabis voi olla alkoholia haitallisempaa? Koska sen tapakäyttö on helpompaa ja huomaamattomampaa ja vaikutukset siksi kavalammin muodostuvia. Joka päivä tupakan tavoin polttaminen ei ole sosiaalisesti eristävää. Eli yhteisö ei niin selkeästi toimi kontrollina kun kyttö ei välittömästi häiritse muita ja vaikutukset voivat jatkua kenenkään häiritsemättä ja keskeytyksettä ja lopulta tuhoisasti. Mutta joku voi pitää tuonkin jutun hallinnassa ja selvitä ilman haittoja.
Kaikilla muilla on siis taustassa alkoholismia paitsi Ripsalla ja minulla. Minun kotiympäristössäni Pohjois-Satakunnan maaseudulla ei alkoholilla ollut mitään roolia. Ihan kuin sellaista tuotetta ei olisi maailmassa ollutkaan. Perheessä puhuttiin hyväntahtoisen huvittuneina eräästä vanhasta isännästä, joka nuukan vaimonsa kuoltua rälläsi taksilla ja kävi hakemassa konjakkia, "hassaa rahansa ko pääsi vapaaks, sitä se liias komennos pitäminen teettää". Minusta tämä pappa kuulosti silloin joltain vekkulilta Vaahteramäen Eemeliltä, myöhemmin olen ymmärtänyt, että hän oli seudun harvoja alkoholisteja. Meillä ei koskaan varoiteltu alkoholista eikä muustakaan. Minä pidin sekä juomista että tupakointia (sitäkään ei ollut perheessä) vanhojen miesten juttuna, en nuorten ihmisten ja varsinkaan tyttöjen. Siksi olin yllättynyt opiskelijamaailman "juhlimistyylistä". Yritin olla siinä mukana, mutta pienikin alkoholimäärä (vastentahtoisesti maisteltuna) alkoi vain nukuttaa. Olin paljon eloisampi ilman alkoholia. Kait minulta puuttuu se tietty entsymi, kuten puolella japanilaisista. Sama isälläni. Mieheni vei joskus hänelle konjakkipullon; siellä se oli avaamattomana, kun menimme seuraavan kerran käymään. Jos hän tarjosi sitä kahvipöydässä, hän irvisti tosi pahan näköisenä, kun siemaisi oman miniannoksensa.
Ripsa, ei minusta sokerissa (ja voissakaan) ole mitään pahaa kohtuullisesti käytettynä. Olen huomannut, että kun ottaa aina sitä, mitä tekee mieli, niin voi hyvin ja tulee syödyksi hyvin. Joskus tekee mieli suklaata, mutta sitten voi taas mennä viikkoja, ettei tee mieli. Ei joka päivä tarvitse syödä "oikein". Vasta kun alkaa kiinnittää huomiota syömiseensä, niin asiasta tulee ongelma, itsetarkkailu, tyytymättömyys ja syyllisyys saa vallan. Minullahan oli nuorena, lähes lapsena anoreksia ja sen jälkeen pitkään ankaraa itseni vahtimista. Nykyään olen onnellinen siitä, että ruoka maittaa. Nyt lähden katsomaan uutisia ja perjantaita ja otan iltateen ja suklaatia päälle, jos siltä tuntuu.
Perjantain aihe sama kun meillä. Jussi Ahde jupsiee vanhoja hölmöyksiä siitä, miten päihdekoukku johtuu AINA pahasta olosta. En minä nauti päihtymyksestä tai hyvästä musiikista tai jättipekonihampurilaisesta siksi, että minulla on paha olo. Tässä taas yksi esimerkki siitä, kuinka päihteistä on mahdotonta puhua ilman kärsimyksen eetosta. Raitistuneita päihdeongelmaisia ei pitäisi päästää selittämään miksi jeppe juo. Maailma nähdään täysin oman kokemuksen kautta.
Ajattelen Juha täsmälleen samalla lailla alkoholittomuuden todistajista. Sitä paitsi juominen voi olla niin yksityinen asia ettei sen motiivit ole aina verrattavissa toisten motiiveihin lainkaan. Joillekin syy juoda alkoholia ovat yksinkertaisesti alkoholin tuottamat positiivisiksi koetut vaikutukset. Sekin pitää hyväksyä. Ihan samaa tapaan kuin tuolla iltakävelylläni tulee vastaan jonoittain itsensä juoksemalla tikku-ukoiksi rääkänneitä miehiä. Seitsemänä päivänä sitä kuntohuumetta on saatava, muuten menee kuulemma hermot. Kai niillä syynsä on, mutta minun ei tee mieli mennä siihen juoksujonoon trikoissa mukaan.
Omaa absolutismiani voin kyllä suositella, aikaa on jotenkin enemmän, mutta voisin siitä myös varoitella, sillä yksinäistä välillä on, kun voisi milloin tahansa piipahtaa johonkin valaistuun ravintolaan ja kohdata vaikka ihmisiä. Se onnistui multa helposti ennen ensimmäistäkään lasillista. Jos keskustelu jatkui muutaman tuopin verran, sitä mukavampaa. Itse en jämähtänyt kapakoihin juuri koskaan pitkää iltaa istumaan, sillä olen sen verran nopea liikkeissäni että jatkoin siitä sitten jo matkaa. Mutta niistä sattuman eteen heittämistä lyhyistä kohtaamisista pidin paljon.
Jos olisi olemassa seurakunta tms. jossa voisi tarvittaessa puhua kaikesta ilman suodattamia ja turvalauseita samaan tapaan kuin parhaissa kapakkakeskusteluissa (tai usein täällä!) niin suunnistaisin sinne ilman muuta. Mutta kirkon nykyinen korrekti poliittisuus on niin syvää etten osaa sinne lähteä kokemaan tai matkimaan mitään modernin kristityn mallielämää. Kapakoissa tosiaan oli paljon avoimempi ilmapiiri. Mutta ei sitäkään pidä romantisoida. Siksi en sinne lähdekään. Mutta ei se lähtemättömyys ole mikään tae uudesta tasapainoisemmasta elämästä. Siksi olisin voinut minäkin suhtautua skeptisesti perjantain elämäntapamuutos-aplodeihin. Lunta tulee tupaan jokaiselle ison muutospäätöksen tehneelle. Suurin osa lopettaneista alkoholisteista palaa juomaan. Mutta ei sekään tietty tee heistä luusereita. Meillä kaikilla ihmisillä on varmaan aika paljon taisteltavaa tässä elämässä. Paljon hyvää, mutta on meillä se omamme, tämämme, joka on useimmiten niin yksityinen kamppailu sittenkin. Jos on elämässä kaikki ok, niin viininsä voi varmasti juoda ilolla. Tai olla ilolla ilman jos se on itselle parempi.
Katsoin sen saman perjantain. On hyvä jos nuoriso (!?) osaa noin rauhallisesti suhtautua riippuvuuksiin.
Kieltolait eivät ole tietenkään kauhean hyvä vaihtoehto. Ja mitä tulee masennuksiin ja semmoisiin, niin muistan lukeneeni, että usein on silloin ollut kysymys liian nuorista ihmisistä. Ja ehkä taipumuksesta. Pilven laillistaminen voisi kyllä rauhoittaa perjantai- ja lauantai-iltoja, koska väkivalta jää pois.
Tietenkin olen samaa mieltä kuin vanhempani: jos kaikki on OK, ei varmaan tarvitse käyttää minkäännäköisiä stimulantteja. Jos osaa mennä ulos kävelylle ja mitata ittensä sensuuruisena, kuin mitä ilma ja tuuli minut ohittaessaan näyttää. Jos ilman näkisi aaltoina ja tuulen. Se "minä" olisi ihmisennäköinen aukko ja epäskarppi koska on liikkeessä. Ja ilma myös.
Tarpeeksi tulee elämässä eteen ongelmia joita on yritettävä ratkoa. Tuo on vaikka Jopelle, joka on iltakävelyllä.
Marjatta: joo, kohtuullisesti voita ja sokeria. Mutta varsinkin pimeän aikaan suklaanhimo voi tulla auttamattoman hirveän kohtuuttomaksi. (Ei minulla ole liikakiloja, mutta sen sijaan anoreksia, mikä tekee elämästä joskus hankalan ja sokeribalanssi voi olla mitä sattuu - onneksi nyt ei ole päivästä päivään tappelua tällä erää...)
Kyllä kai sen on niin kuin Jope sanoi tuosta jokaisen ikiomasta "tämästä". Sen sijaan (riippuvuuksia tai ei) jos ei osaa suhtautua intohimoisesti siihen mitä tekee, rupeaa muistuttamaan taatusti zombieta!
Ai niin piti vielä sanoa Juhalle siitä että kannabista käytetään huomaamatta: kyllä se eniten johtuu siitä, ettei se ajoittaisena käytettynä haittaa olemista oikeastaan yhtään. Ruokahalu siitä aikoinaan parani. Nyt kun on kieltolaki en tietenkään polta.
Minusta tuntuu, että Juha puhuu eri asiasta kuin esim. nuo Perjantai-ohjelman koukkuun jääneet. Hifistely ja koukku ovat eri asioita. Ne joilla ei ole taipumusta koukkuuntua voivat hifistellä ilman ongelmaa. Ne joilla on addiktoitumisen vaara ja addiktiotausta, joutuvat tarkkailemaan itseään ja tekemään päätöksiä, kuten Jope.
Ripsa, myötätuntoni sinne. Minulla alkoi anoreksia vähän päälle 10 vanhana huolestumisesta. Olin painontarkkailija pitkälle keski-ikään, siis tavalla, jota nykyään pidetään täysin normaalina, liian tietoinen ulkonäöstä, ajoittain herkutteluun heittäytyvä ja siitä morkkiksia kärsivä, yllättynyt kun paino ei noussutkaan yksittäisestä herkkuhetkestä, innokas sovittelemaan vaatteita ja ihmeissäni sovituskopissa, kun näytin hyvältä (väärä kropankuva päässä). Sitten aloin uskoa, ettei se paino mihinkään muutu ja rauhoituin. Aloin uskoa niitä, jotka sanoivat, että olen ok. En ole enää pariinkymmeneen vuoteen kärsinyt noista pakkomielteistä; syön kuin eläin, kun on nälkä ja mikä milloinkin maistuu. Vaaka on jossain, mutta en tarvitse sitä. Elimistö tietää, kun ei komentele sitä. Väitän, että nykyään lähes kaikki länsimaiset ihmiset kärsivät jonkinasteisesta syyllisyydestä syömisasioissa. Liiallinen kuntoilu liittyy monella tähän.
Ymmärrän syömähäiriöhistoriani kautta, millaista vaappumista päihteistä kärsivän ihmisen elämä on.
Minusta Perjantai-ohjelman toinen henkilö, se entinen urheilija, oli kauhean hermostunut, ja Jussi Ahde oli surullinen. Jäi myös epäselväksi, miten hän oikein elää. Köyhäilee - muuodikkaasti - mutta elääkö putkikassinsa kanssa vanhempien varoilla vai mitä? Pelkään hänen puolestaan, toipuminen näytti olevan aivan alussa.
Tämä on hieno tekstinpätkä Jopelta: "Meillä kaikilla ihmisillä on varmaan aika paljon taisteltavaa tässä elämässä. Paljon hyvää, mutta on meillä se omamme, tämämme, joka on useimmiten niin yksityinen kamppailu sittenkin. Jos on elämässä kaikki ok, niin viininsä voi varmasti juoda ilolla. Tai olla ilolla ilman jos se on itselle parempi."
Ja tämä siihen jatkoksi Ripsalta: "Kyllä kai sen on niin kuin Jope sanoi tuosta jokaisen ikiomasta "tämästä". Sen sijaan (riippuvuuksia tai ei) jos ei osaa suhtautua intohimoisesti siihen mitä tekee, rupeaa muistuttamaan taatusti zombieta!"
Intohimoisuus on tärkeää. Se yhdistää meitä kaikkia täällä keskustelevia. Kiitos teille, olette - olemme - ihania ihmisiä!
On paljon ihmisiä, joita ei kiinnosta mikään. Ja sitten taas niitä, joille ei aika riitä kaikkeen ihmeelliseen. Ajatellaan vaikka eläkeläisiä. Meissä tämä näkyy ehkä parhaiten, kun emme ole minkään instituution alaisina, kuten tähän asti elämässä. Jotkut asettuvat eläkkeelle jäätyään sohvan nurkkaan odottamaan kuolemaa ja jotkut vasta oikein alkavat elää, minkä iän väistämättä mukanaan tuomilta sairauksilta pystyvät. Toiselle uhka, toiselle mahdollisuus, yleensä molempia sekaisin, niinhän se on koko elämäkin, painottuen milloin mitenkin.
Ripsa: Tuosta kannabiksesta. Olet oikeassa tuosta hallitusta käytöstä. Minä ajattelen lähinnä niitä ihmisiä, jotka passivoituvat huomaamatta ja polttavat säännöllisesti. Vaara on siinä, että voi harrastaa käyttöä sosiaalisesta kontrollista piittaamatta mutta tosiaan, tämäkin koskee vain osaa käyttäjiä. Sitä, millä tavoin huonossa tapauksessa kannabista voi käyttää itseltään salaa kun toiset eivä siihen niin helposti reagoi. Ja mikä tässä on huomattava on se, että minun puheeseeni liukenee työelmäni kokemusta, eli sitä että päihde on osa muuta syrjäytymistä,. Siksi kommentini pitää lukea aina vähän varoen. Uskon että Ripsan boheemi tausta luo erilaisen maiseman ja tavan käyttää kannabista. Päihde oliona itsessään jää meidän mailmojemme väliin.
Marjatta: tarkoitin Ahtea, Ahteeta (miten tuo muuten taipuu?) kommentoidessani, että pahan olon ja yhteiskunnan vinoumat päihdeongelman kategorisena määrittelijänä ovat huonoa ajattelua, oman kokemuksen karkeaa yleistystä. Sama kuin rikosten selittämisessä. Siitäkin on kyse, ahdistuksen vaimentamisesta. Sitä ei kukaan kiellä. Mutta noin suoraviivaisella ajattelulla eläisimme vielä kivikaudella. Se mtä Ahde puhui huumeiden laittomuudesta, oli hyvällä tavalla haastavaa.
Olenkos minä kertonut tästä? No. Toiston uhallakin kun sopii teemaan.
Olin joskun alle parikymppisenä addiktoitunut kuntoilija, anorektinenkin kun piti juosta pois jokainen viineri. Olin siis varmasti tässä edellä aikaani... (heh, jopea lainatakseni).
Lenkkeily alkoi viattomasti serkun kanssa sen jälkeen kun olin laihduttanut yhdessä kesässä joskus 15-vuotiaana kaiken poikamaisen pyöreyteni pois. Opettajakin ihmetteli syksyllä että mitä olet itsellesi tehnyt kun olet laihtunut noin paljon noin lyhyessä ajassa... yhdessä kesässä. Kysyi että liikunnallako niin vastasin että ei kun ankaralla kieltäymyksellä. Olin siis nuorena täynnä räjähtävää tahtoa. Joo. Serkun kanssa aloimme sitten lenkkeilemään ja voimistelemaan ja lopulta olin todella hoikka hyvällä ja jänteväla tavalla ja ah, niiin hyvännäköinen. Peili oli paras kaverini. Nautin itsestäni tyttöjen seurassa, siitä miltä näytin ja itselleni ja muille tunnuin. Sydämen lepopulssi oli 42. Tavoite oli 40 kun Virénillä oli jossain vaiheessa se.
Juoksin muutaman vuoden ja lopulta pakkomielteisesti ja kaksi kertaa päivässä ja vielä naruhyppely päälle, tunnin yhtäjaksoisesi ja jos minuuttia ennen ajan täyttymistä sotkeennuin naruun, aika alkoi alusta. En enää saanut nukuttua jos en juossut. Välipäivät aiheuttivat itkukohtauksia ja ahdistusta. Muistan aina viimeisen lenkkin eli raitistumiseni. Se oli noin 200 metriä pitkä. Lähdin pakonomaisesti lenkille ja itkin koko matkan. Pysähdyin jonkinlaisen itsevihan vallassa ja kävelin takaisin kotiin. Sen jälkeen en ole harrastanut liikuntaa. Ikään kuin olisin suorittanut pikakelauksella tämän aikakauden yhden pakkomielteen.
MUTTA: tämä oli vain minun ongemani, joka alkoi halusta näyttää hyvältä ja nauttia siitä miltä näytti, halusta tulla tyttöjen katseden kohteeksi ja heidän haluamakseen. Ja sitä halua en paheksu yhäkään. Se oli ja on yhä hieno tunne. Halu tulla nähdyksi ja halutuksi. Minä vain äärimmäyydessäni en hallinnut tuon halun voimaa. Mutta mikään ei siis alkanut mistään kielteisestä tunteesta.
(Toivon muuten että joskus koittaisi aika, jolloin naiset voisivat nauttia halusta tulla nähdyksi ja halutuksi ilman hegeliläisen orjan identiteettiä. Haen siis sitä, että halutuksi tulemiseen liittyy naisille liian helposti ulkoista herraa, jota kuuluu vastustaa ja sitten samalla kieltää oman halunsa. (Ks. juttuni Hengen fenomenologiaa väärin kehutusta kauneudesta. Jos tuo orja-ajatus aiheuttaa teissä ärtymystä, niin myönnän että muuan hegelistä väitellytkin ehdotti minulle rengin käsitettä tuon orjan sijasta kun luki juttuni, on niin kärjekäs tuo orja vaikka ei siis vältämättä väärä, mutta halusin tässä naisten kokemuksen kohdalla säilyttää tämän kouraisevan js ehkä naisissa raivoakin herättävän orjan, näin hänelle (ja teille) valintani perustelin.
Vielä tuli yks orjajuttu mieleen tässä samalla. Ei aineeseen vaan henkeen liittyvä. Oletteko nähneet sen mainoksen jossa jotakin bonusta mainotetaan kun siinä on se tyhmä lapsekas mies jonka tyhmyyksiä lapsudesta nykyisyteen kuvataan (nyt valutaa kynttilää terapeutin pöudälle ja tunkee steariinia nenäänsä) ja sen vaimo terapiassa ja terapeutti kysyy vaimolta että mistä miestäsi kiittäisit niin vaimo kiittää että (jotain) bonusta olet ymmärtänyt käyttää.
Sallinette tästä hegeliläisen tulkinnan: Mainos on mainio mutta tahaton tiivistys herran ja orjan dialektisesta asetelmasta. Nimittäin mainoksen naiskatsoja mielestäni hyväksyy orjan identiteettinsä, mikäli pitää miehen naurettavuutta luonnollisena ja ongelmattomana ilmiönä. Miehenä miehen naurettavuus ei minua mitenkään uhkaa, mutta tämän dialektiikan se minussa virittää. Sitten taas herran alentuvuuden minussa herättäisi se, jos nainen kuvattaisiin tyhmäksi ja mies viisaaksi. Silloin vaivaantuisin vaistomaisesti mainoksen tekijöiden puolesta eli minusa hetäisi halu suohella heikompaani. Eli miehen lapselliseksi tekeminen yhä pitää yllä naisorjan identiteettiä ja vieläpä niin, että orja sen täysin tiedostamatta sisäistää. Ja kyllä miehen herruuskin niin toimii tuossa suojelevuudessaan. Tätä ei kukaan tee tahallaan enkä ketään syytä. Tämä vain on meissä.
Marjatta: Ei minulla ollut mitään ruumiinkuvaa. Kyse oli perhetilanteesta ja sen luisumisesta kohti hajoamisesta, jonka tajusin 10-11-vuotiaana ja lopetin syömisen. En ole koskaan elänyt sillä lailla ruumiillisesti, kehonkuvallisesti, niin kuin moni luokkakaverikin eli. Kaikki mainittava tapahtui päässäni.
Muistan kyllä painottomuuden huimana juttuna, kun juoksin pitkin harjunrinteitä niin että jaloissa oli silmät. Tai hiihdin pitkin lumikiteitä talvisin: aistit toivat oikeita kuvia, mutta siinä suht. lähellä olemattomuutta, 35-kiloisena ja 168-senttisenä tunsin kyllä olevani maailman huipulla, ehdottomasti. Tietoista itsemurhaa siinä ei ollut myöskään.
Minulla on tunne tämänhetken nuorten naisten olemisesta hyvin paljon säälinsekainen. Jostain on heille levinnyt sellainen käsitys että kun jossain FB:ssa lauma ihmisiä sanoo prinsessakuvasta että "Olet kaunis" niin siinä vaaleanpunaisessa minäkäsityksessä vaanii oikea vaara.
Ongelma on se, että mainonnan maailma, yhtenä sellaisena, kannustaa stereotypioihin. Sitten ei omia juttujaan tule tehneeksi koskaan, ellei herää siitä tuhatvuotisesta unesta.
Toinen voi hyvin olla perhemalli, siis tekijä tuohon suohon joutumiseen. Perheiden sisäisiin asioihin ei pääse väliin.
Yritän uskoa sen, että naiset eivät meikkaa, pukeudu tai pidä vartalostaan huolta miesten vuoksi vaan itsensä tai omien muiden syidensä vuoksi, mutta mitä on miesten kanssa juteltu niin jokainen mies etsii ainakin siinä piirissä elämäniloista naista, joka osaa ja uskaltaa nauttia eikä niuhottaa, laskea kaloreja, järjestellä aikatauluja tai kontrolloida itseään. Jos naisessa on naisenruumista sitä parempi. Naiset eivät pitäne, näin on sanottu, lihaskimpuista sen enempää kuin rääkätyistä miesoravista. Sama se on toisinkin päin.
Olen tämän sanonut ennenkin mutta sellaisen kristillisen nutturapuritaanin tilalle on tullut ruokaa, ekologiaa, oikeaa asennetta, ruumistaan ja statustaan vahtaava viherpunaporvari-puritaani, jolle kaiken tekeminen ja sanominen "oikein" on elämän ja kuoleman kysymys. Ja tuollainen pitää usein itseään vielä liberaalina, kaikkea muuta. No, kukin kulkee omaa polkuaan, mutta sanon tähän loppuun camphenkisen sovinistisesti etteivät terveet miehet etsi vierelleen kävelemään kituvaa idunsiementä vaan lämmintä verta, ihmistä.
Jope. Kyl se taitaa olla niin, että niin mies kuin nainen haluaa olla aistikas muiden vuoksi, miesten tai nasten, lopulta. Jos nyt saisin toivoa päivän toisessa todellisuudessa, se olisi todellisuus, jossa lisäännytään neitseellisesti. Miltä ihmiset näyttäisivät, kuuluu kysymys? Uskon että erilaisilta. En oikein ymmärrä, miksi jonkun katseelle olemiseen liittyy aina vain niin hirveän ideologinen ja ongelmaa ruokkiva lataus? Tai no, tietenkin ideologisesta historiasta kumpuava automaatio, eräänlainen dialektinen reaktiivisuus, tekee aistikkuuden nutraloinnista sitkeästi elävän mallin. Kyllä minä naisten takia haluan näyttää niin hyvältä kuin mahdollysta. Mehillä ei mitään väliä.
juha, jope. kirjoitin tänään unkuriin pari riviä omasta ruumiinkuvastani. aihe kiinnostaisi ilman muuta pitempäänkin analyysiin.
katsoin vastikään dokkarin, jossa aviomiehet toivat vaimojaan kauneuskirurgin restauroitaviksi. he halusivat poistaa naistensa kasvoilta rypyt jotka tekivät ilmeestä väsyneen, pahantuulisen tai tyytymättömän. kirurgialla siis säädeltiin kasvojen tunneilmaisua, jonka toimenpiteen vaimot tuntuivat hyväksyvän.
en silittäisi kasvoja, nostattaisi peppua tai muuttaisi nenää. haluan pitää ilmeeni ja tunnistettavat piirteeni. samasta syystä en värjää harmaata kiharaa tukkaani, sillä haluan tietää missä mennään.
nuorena opiskelijana tein empiiristä tutkimusta naisista.saatoin valita jonkun baarin, jonka naistenvessassa istuin useampana iltana avaamisajasta valomerkkiin, ja kirjasin vihkoseeni havaintojani ja naisten puheita selvittääkseni oikean naisen mysteerin.
kokemus oli hiukan masentava, koska oikealta naiselta vaadittiin niihin aikoihin varsin paljon. eipä siis ihme, että vessoissa naiset murehtivat omaa epäonnistumistaan ja vääränlaisuuttaan ja alituisesti tavoittelevat oikeanlaista vaikutelmaa. valtavista peileistä tuijotettiin omaa kuvajaista, töpötettiin lisää puuteria ja kohennettiin kampausta. oman takamuksen kokoa surtiin ja toisten hyvännäköisyyttä kehuttiin.
koeta siinä sitten viettää rentoa juhlailtaa, kun arvostelijoita riitti joka kulmalla ja vessaan oli paettava piiloon aina, kun joku mies tulkitsi kotona itsevarmuuden puuskassa valitun avonaisen paidan viestiksi miesseuran etsimisestä.
Juha, ymmärsin sen oikein. En minäkään pitänyt siitä, että Ahde syytti yhteiskuntaa addiktoitumisissa. Kyllä niissä on syynä eniten geeniperimä ja omat valinnat, luonne, temperamentti yms. Sinun urheiluaddiktiosi kuvaus on hyvä. Anoreksia alkaa joillakin juuri noin.
Minun anoreksiani alkoi huolista, Ripsa, kuten sinullakin ja samassa iässä. Silloin 60-luvun alussa ei edes ollut vielä termiä anoreksia, kunnanlääkäri puhui jotain näivettymisestä ja määräsi kalanmaksaöljyä. Se kehonkuvan tarkkailu tuli sitten myöhemmin. Muistan miten katselin ihmeissäni pikkuisen pullukoita opiskelijatyttöjä, että miten he ovat onnellisia, vaikka ovat ylipainoisia. Itse en pystynyt olemaan, kun luulin, että painoa pitää vahtia. Siitä se sitten hiipui pois, niin että jossain vaiheessa vain huomasin, että olin unohtanut tarkkailla itseäni. Olin kyllä vielä synnytysten jälkeenkin liian tietoinen siitä, että olin heti entisissä mitoissani, minkä ymmärsin turhamaiseksi. Tärkeintähän oli, että en ollut pialnnut syömättömyydellä kohtuani ja pystyin synnyttämään. Vapautus tuli mieheni rakkauden ansiosta, voin sanoa sen. Muiden miesten ihailu on ollut myös mannaa. Olen vasta vanhana ymmärtänyt, että olin kaunis silloin kun en epätoivoltani sitä uskonut. Ja mikä parasta tunnen nyt, että olen yhä hurmaava, yksirintaisena, kyhmysormisena, jo vähän lytistyneenä. Minusta flirttailu on ihanaa, siis kepeä, kupliva sellainen. Monet nuoret naiset ovat niin puritaanisia ja sekoittavat molemminpuolisen flirttailun ja naisten alistamisen. Tässä asiassa on menty taaksepäin. Pitää olla koko ajan varovainen ja selitellä ihan tavallisia puheita.
Ja tästä pääsenkin kiittelemään Jopea. Ihana kommentti tuossa edellä. Ja tosi! Kyllä minä laittelen itseäni aina kun lähden kotiovesta ulos, ja huomaan, jos joku ihailee minua käppänää. Käytän kotona parfyymejä mieheni iloksi - kun ei niitä nykyään voi ihmisten allergisuuden vuoksi muualla käyttää.
Merin kommentti putkahti, kun kirjoitin tuota edellä olevaa. Kauheita alieneita nuo leikellyt naiset, toistensa klooneja, kaikilla vesinokkaeläimen huulet, ihan kuin olisi saanut turpaan. Menen katsomaan Unkuriin!
Oletteko lukeneet Ira levinin romaanin Stepfordin naiset tai nähneet siitä tehdyn tieteisleffan? Miehet haluavat siinä kotirouvistaan robotteja. Tuollaista on ollut USA:sssa joskus, ja on tietty joissain piireissä edelleen. Oliko Meri tuo dokkari USA:sta, vai Etelä-Amerikasta?
Juha luin tuon juttusi. Siellä oli osuva luonnehdinta miehistä, joiden osana on "hämmentynyt herruus". Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin sukupuolten välillä tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa. Toivon vain, että naiset eivät olisi niin tosikkoja ja säikäyttäisi miehiä täysin impotenteiksi, herrasta koiraksi. Orja-herra -asetelmassa on myös juuri peräänkuuluttamaani viehkeää flirttiä. Lapsekas mies ja pikku tyhmeliini -nainen ovat usein kivaa leikkiä stereotypioilla. En muista kuvaamaasi mainosta, mutta ysmmärtäisin sen näin.
marjatta. the stepford wifes on todella hupaisa satiiri. leffan vanhempi versio on ehdottomasti tätä nicole kidman -juttua parempi. naisen alistaminen nöyräksi kotiorjaksi ei nimittäin herätä aiheen uudessa versiossa lainkaan yhtä voimakkaita tunnereaktioita kuin henkistä vapautta vaativan taiteilijattaren musertaminen vanhassa tulkinnassa. eli jos voi valita, niin kannattaa katsoa nimeomaan tämä bryan forbesin harkitun eteerinen teos.
se katsomani dokkari oli englantilainen. jos sinulla on mahdollisuus katsoa bbc iplayeria eli sikäläistä yle areenaa, niin se löytyy sieltä. siinä käsiteltiin naisten asemaa sadan vuoden aikana.
dokkarin kuvavirrassa oli mm. kuva hunnutetuista naisista arabikaupungin kadulla sekä livepornokohtaus jonkun performanssin yhteydessä. huomasin tunteen ja järjen ristiriidan, kun nikottelin enemmän peittelemättömien panokohtausten edessä. asianhan tulisi olla toisin päin feministis-poliittisesti ajateltuna. tv-sisaren genitaalit edestä ja takaa paljastava sänkytaide ei kuitenkaan synnytä minussa muuta kuin apeaa alakuloa ja vaivautuneisuutta.
Olen lukenut romaanin ja katsonut tämän uudemman leffan. Romaani on kauhea, oikea tieteistrilleri ja ilmeisesti vanhempi leffa on sille uskollinen. Kyllä uudempikin tuo sanoman perille ja on hyvä omassa lajissaan.
Ahaa, tuo dokkari olikin pitemmältä ajalta. Kuvauksesi kauneuskirurgiaan menosta toi mieleeni vanhat usalaiset tai eteläamerikkalaiset pohatat, myös venäjällä on näitä, jotka kustantavat naistensa nuorenapysymisprojekteja. Nämä ovat kuitenkin marginaaliryhmien puuhia.
Minusta tuollaisessa pornoilussa ei ole mitään järkeä. Mitä sillä on kenellekään annettavaa?
Hups, sanoin tuolla edellä ruumiinkuvasta ihan eri tavalla kuin piti: JOS uskoo sitä vaaleanpunaista prinsessakuvaa, joita (usein naispuoliset) tutut syöttävät että olet kaunis kun olen niin vaaleanpunainen, niin se kyllä kostautuu. Stereotypioilla voi leikkiä, mutta todellisessa elämässä voi käydä huonosti. Nuoremmissa sukupolvissa on tuommoista amerikkalaistyyppistä käyttäytymistä, myös Suomessa.
Tuo Merin sosiaalipoliittinen tutkielma naisten vessassa on hyvä. Minä muistan semmoisen legendaarisesta naisten vessasta Helsingin Vanhan ylioppilastalon kuppilasta 1970-luvulla, siis seinäkirjoitus: "Leo Lindsten on hyvä sängyssä!" ja sitten siihen alla vastaus: "Miten Leo Lindsten pääsi tänne?".
Selityksenä nuoremmille että Leo Lindsten oli kirjailija ja kulttuurijournalisti ja hengasi Vanhalla. Hän oli hyvä kaverini jo 60-luvulla eikä ollenkaan mitenkään huomionarvoisesti naistenmies. Sen lisäksi naistenvessaan piti kävellä sen portsarikerberoksen ohi ja se oli useimmiten se häijy tyyppi.
Tällä anekdootilla halusin vain sanoa, että noita ruumiinkielijuttuja on osattu aina myös kiertää ja niille on osattu nauraa. Suojattomia ovat aivan nuoret ihmiset, varmaan sekä pojat että tytöt.
"Tällä anekdootilla halusin vain sanoa, että noita ruumiinkielijuttuja on osattu aina myös kiertää ja niille on osattu nauraa. Suojattomia ovat aivan nuoret ihmiset, varmaan sekä pojat että tytöt."
Aivan.
Vaikeinta on "kasvattaa" ihmistä kriittisyyteen mutta samalla muistuttaa häntä siitä, ettei kadota myönteisyyttään ja ajattelun ilmavuutta. Siksikin omistin tuon juttuni Väärin kehutusta kauneudesta tyttärilleni. (Siitä olin iloinen, että Ilkka-lehden versiosta sain hyvää palautetta juuri naisilta.)
Juha: hyvä että omistit tuon jutun tyttärillesi! Enkä ihmettele yhtään että olet saanut palautetta. Juuri tuontapaista tarkoitin niihin vaaleanpunaisiin pilvihepeneisiin pukeutuneista nuorista naisista puhuessani, siis tuo prinsessa-syndrooma, jonka omaksumisesta ei kyllä hyvä seuraa.
Tulin ajatelleeksi tässä myös yhtä tuttua psykologia, joka Pohjanmaasta puhuessaan kertoi tavanneensa ihmisiä, jotka eläkeiän kynnyksellä huomaavat puolisonsa ja ihmettelevät että kenen kanssa ovat eläneet puoli vuosisataa, melkein. Ja millaisia nuo lapsetkin ovat!
Siinä syndroomassa oli weberiläinen dilemma: on tehtävä niin tuhottomasti töitä ja avioliittokin on solmittava työihmisen kanssa, että ihmisen luonto typistyy ja sitten ei tiedetä enää missä ja varsinkin mistä syystä ollaan. Siis tuo työetiiikka, vaikka se ei kuulemma tarkoita meikäläistä ev.lut.kirkkoa, protestantit ehkä sitten ovat enemmän niitä kalvinisteja.
Olisipa kasvatus edes sitten sitä, ettei kasvateta omaisuuden kartuttajiksi vaan mieluummin edes sitten tiedon. Joku julkisuudessa arvoista puhunut tyyppi (sori, en muista kuka, kuulin radiosta) pyysikin, että jos luovuttaisiin edes semmoisesta arkipäivän kuluttajanelämästä.
Tuon prinsessasyndrooman poaradoksihan on siinä, että sen omaaja ei nouse kantamaan sitä luovalla anarkialla ( mistä tuossa tytöille omistamassani kirjoituksessa oikeastaan juuri puhun). Voisin kuvitella tyttöyhteisön, eräänlaisen Prinsessa Riotin, jossa prinsessaidentiteettiä kannetaan herran ylpeydellä eikä orjan nöyrällä kaunaisuudella. Se tekisi asusta reflektoivan tietoisuuden osan, ei absoluuttisen ja saumattomasti sisäistetyn tietoisuuden osaa. Porukka omisi tyylin itselleen ja murtaisi alentavan dialektiikan. Tuolloin se joutuisi epäilemättä puolustautumaan myös niitä naisia vastaan, jotka haluaisivat suojella tyttöjä väärää idntiteettiä vastaan ja vahvistaa huomaamatta näin heidän orjan identiteettiään edelleen. Tuosta saisi muuten hyvän näytelmän.
Tuo työn ja rakastamisen ontologia on kiinnostavaa. Missä kulkee yhdessä tehtävän mielekkään työn ja kulutuksen raja?
Juha, se olisi semmoinen näytelmä jossa olisivat mukana myös yhteiskuntaluokat ja se olisi hyvin brechtiläinen, mutta ei semmoisessa julistavassa hengessä, vaan etenisi vähän arvoituksin, niin että ihmiset eivät ensin tietäisi mitä pitäisi ajatella.
Semmoinen identiteetti-juttu on A. Mellerin tyttären Sarin kirjoittama ja ohjaama näytelmä, joka sai viime viikolla ensi-iltansa. En ole sitä nähnyt, mutta lukenut Hesarista arvion. Ja kuullut kun likka puhui näytelmästä radiossa.
Voisi sallia uuteen brechtiläiseen näytelmään paljon enemmän metaforia ja muita nyansseja, jotka saavat katsomon mietteliääksi. Paljon tavaraa joka riitelee juonen/juonien kanssa. Tässä mietin sitä, että lavastus sisältää Mellerin sisälmykset, eli runoilijan lihallisena otuksena. Kai se voi olla hyvinkin kliininen juttu, koska kyse voi olla ruumiinavauksesta.
Tulin tässä ajatelleeksi että keskenään riitautuvien väittämien välttäminen voi olla juuri se asia, joka saa haukottelemaan toteutusta. Draamaan pitäisi kuulua teesi ja antiteesi aina.
Toivon nyt sitten vain että telkkari näyttäisi tuon näytelmän. Se voi olla liikaa toivottu, koska telkkarin tehtävä ei ole enää ainesten antaminen maailmankatsomuksen luomiseksi vaan se, että saa ihmiset laiskasti nyökyttelemään.
Unohdin tuosta työihmisten välisen avioliiton miettimisestä pois tykkänään kuluttamisen autuuden! Kamala virhe! Olen käsittänyt asian jotenkin niin, että kun mitään ei saa mukaansa kuolemansa jälkeen minne ikinänsä ihminen meneekin, niin silloin esimerkiksi taivaaseen uskova saa kerätä mammonaa ihan niin paljon kuin haluaa. Sitä ei voida kieltää, jos pariskunta tekee uutterasti työtä.
On oltava palkinto! Uurastaminen ihan vain työn iloksi ei ihan riitä. Eivätkä ihmiset ole aina iloisia.
juha. tuo parilauseinen tarina voisi olla eräänlainen rorschach-testi. kerro mitä tarinasta tulee mieleen, niin kerron millainen olet.
VastaaPoistaminulle tulee mieleen tämä: humalan aikana voi tapahtua mitä tahansa. voi saada valtavia oivalluksia, käydä elämänsä parhaan keskustelun ja tutustua uskomattoman mielenkiintoisiin tyyppeihin. voi nauraa, laulaa ja iloita. voi myös kaatua, oksentaa ja itkeä. seuraavalla kerralla nostetaan uusi malja ja syöksytään pää edellä uuteen nousuhumalaan. jossakin vaiheessa sukelletaan syvälle, niin syvälle, että ei enää tiedetä missä on pinta ja missä pohja.
aiheutin nuorempana hirveää hämminkiä absolutismillani. minua maaniteltiin ottamaan edes yksi olut. toistin ystävilleni kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen, että en halua juoda. minusta tuli outo lintu, erakko. oli vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut tehdä jotakin muuta kuin istua oluella.
maailma on niiden hiekkalaatikko, jotka juovat maljansa iloiten. standardista poikkeaminen tulkitaan patologiseksi vakavamielisyydeksi. bileet väliin jättävästä tuntuu siltä, että jää jostakin paitsi ja putoaa kelkasta.
oikeasti maailma on kokonainen virta suurenmoisia asioita, jotka kulkevat ohi sillä välin, kun juoja kimpoilee naurettavan pienen kuplan sisällä humalassa. juodessa unohtuu, että nämä lyhyen elämämme päivät ovat ainutlaatuisia. niitä ei koskaan saa takaisin.
meri
Meri, täällä samis, nuorisokielellä. En ole juonut enkä tupakoinut ikinä. Minulle molemmat tuotteet haisevat pahalta eikä ole ollut rahaa silloin nuorena eikä muutakaan kiinnostusta.
PoistaSuomessa 70-luvulla pidettiin outona, USA:n vuosi oli upeaa aikaa minulle, olin kuten muutkin. Viihdyin porukoissa, kun kukaan ei soperrellut ja sammunut. Jotkut vetelivät marihuanaa. Kun se kulki ketjussa jossain luentosalissa, minä annoin mennä ohi.
Kun aikuisena olen maistanut alkoholia, se on maistunut lähinnä lääkkeeltä. Joskus olen saanut kermavaahdolla kuorrutetun drinkin, jota olen voinut vähän maistella, mutta parempaa sekin olisi ollut ilman sitä pientä määrää alkoholia, koska senhän maistaa heti ja se on yök. Olen muutoinkin makutarkka.
Tiedän ihmisiä, ihan tavallisia ei alkoholisteja, jotka ovat yllättyneet joutuesssan jostain syystä kuvauttamaan aivonsa ja heiltä on kysytt, paljonko lolet juonut ja oletko useinkin sammunut, 70-luvun romantisoidun juopottelun jäljet näkyvät aivokuvassa.
Itse olen ollut nuoruudessani useimmiten kuskina kavereille ja juonut kahvia. Se ei herättänyt koskaan mitään kummastusta. Sain humalan insprioivista keskusteluista. Mutta pidän nousuhumalan tuottamasta euforiasta. Se on yksi elämän iloa tuottavia juttuja. Olen myös huomannut että ihmiset jotka eivät seurassa ota alkoholia, itse vetäytyvät tunnelmasta. Olen aina inspiroitunut keskusteluista nousuhumalan aikana myös vaikka olen itse selvänä. Sitten kun menee muilla yli, alan katsella kelloa. Mutta hyviä ideoita saa myös humalassa.
PoistaTuo juttuni on vähän niin kuin nihilistisen filosofian parodiaa. Elämän pitää olla jotenkin arveluttavaa että voi olla uskottava. Filosofien juhlissa viinan haitat ovat siis käänteisiä. (soppenhauerin arttukin muuttuu ihan kummalliseksi...)
Ehdin vieläkin kirjoitella, ystäväni lento on ollut myöhässä ja tapaamme vasta tunnin päästä.
PoistaJuha, mutta kun se kiva aika alkoholia käyttävien kanssa oli silloin ennen niin lyhyt (ja nykyään joissain pikkujouluissa). Minun luultiin ottaneen alkoholia jo etukäteen, koska olin vilkas ja iloinen jo siinä vaiheessa, kun toiset vasta odottivat alkoholin vaikutusta. Mutta oli kyllä usein sitäkin, että syrjittiin, jos huomattiin, että ei ottanut samalla tavalla kuin muut. Ja kun toiset alkavat hohottaa ihan tyhjästä ja mongerrella, niin miten siinä viihdyt.
Sinä olet sen verran nuorempi, että et ole kokenut niitä pahimpia opiskelija-ajan juopotteluvuosia. Monella 70-luvun humalahakuinen juominen johtui varmaan epävarmuudesta, ensimmäisen polven opiskelijoita, maalaismöllyköitä kaupungissa. Siinä mielessä minunkin olisi pitänyt juoda, mutta "aasialainen" elimistöni esti sen. Juominen oli myös muodikasta silloin. Jos halusi vaikuttaa taiteilijalta tai älyköltä tai valveutuneelta ihmiseltä, niin oli suotavaa juoda. Saarikoski ja Jomppa Ojaharju näyttivät mallia.
Nyt aikuisena asia ei ole ongelma. Kaikki ystäväpiirissä hallitsevat alkoholin käytön ja on ihan sama, mitä kullakin on lasissa.
Eräällä joukosta on noita täpliä aivoissa.
Tiedän, mitä tarkoitat tuolla nousuhumalaeuforialla. Monesti pallottelemme ystävien kanssa ajatuksilla, toinen sanoo jotain, toinen panee paremmaksi. Minä olen siinä täysillä mukana, vaikka lasissani olisi vettä tai koko illan se sama viini, jonka mies siemaisee jossain vaiheessa.
Luulen että se on hirveesti luonteesta kiinni miten noihin joukkoihin pääsee sisään selväpäisyydestä huolimatta. Sinäkin raikkaudessasi siinä olet epäilemättä onnistunut.
PoistaMuistan aikoinaan kun istuimme kahvia juoden kaverini kanssa Kokkolan Killingissä ja puhuimme jostain hirveen innostuneesti... koimme löytävämme sanojen välistä yhteisen ymmärryksen, uskoimme tuntevamme samoin, kuin hurmoksessa. Nousin ylös käydäkseni kusella ja ihan todella, horjuin kuin humalassa. Jotakin kemiallista tapahtui inspiraation yhteydessä. Jokin aineettomuuden tuntu... Kaverini sanoi samaa, ihan kuin olisi juonut pari paukkua. (Mitähän jälkiä aivoihin siitä jäi...)
Totta etten ole kokenut tuota 70-luvun kulttuuria. Kuulostaa pelottavalta tuo juominen.
Niinä aikoina kun teen töitä, en juo alkoholia. Lomalla tulee juotua hiukan, lähinnä olutta, hiukan viiniä silloin tällöin. Kylminä syksyn iltoina on mukava siemailla lasi konjakkia. Itse olin reilu parikymppinen, kun edes maistoin. Juomattomuus oli nuorena muista erottava tekijä. Minulla on varmasti samanlainen aasialainen elimistö kuin Marjatalla: en voi juoda paljon ilman että elimistöni menee huonovointiseksi. Minuakaan ei kiinnosta kunnon känni, mutta olut, kaksi tai kolme hyvässä seurassa on ihan jees. Lähden juhlista siinä vaiheessa, kun alkoholi on saanut otteen porukasta. Kaikki tärkeä on jo tapahtunut siinä vaiheessa, loppu on myötähäpeää.
VastaaPoistaTuohon alkuperäiseen: Olin varma, että viimeinen lause kuuluu: "Sille ei pitäisi antaa enää yhtään apurahaa." Sellainen olisi hyvin akateeminen päätelmä.
VastaaPoistaTaidan olla, tai ainakin ollut, tässä asiassa meistä se rikkinäisin sielu. Jostakin 80-luvun lopusta 2010-luvun alkuun olin alkoholin tasainen ja ihastunut suurkuluttaja. Työterveyslääkärin kanssa kun juttua kelattiin ihmeteltiin aina että se nauttimani viikkomääräni joka ylitti mennen tullen kaikki suositukset, ei näkynyt juuri missään. Ei elimistön arvoissa, ei työpoissaoloissa (keskimäärin vrk per vuosi sairaslomaa flunssasta), ei sosiaalisesti.
VastaaPoistaMäärä ei siis ollut mikään 24 annosta viikko (perinteinen suurkulutuksen raja), vaan paljon isompi. Viiniä meni käytännössä joka ruoalla, ei siis vain mitenkään hyvää viiniä hyvän ruon kanssa-tyyppisesti, vaan se oli mulle kuin vettä tai maitoa. Plus kaikki muut juomat, oluet, siihen päälle. Pystyin helposti juomaan kokonaisen pullon viiniä ennen jotakin tapaamista ja kukaan ei minusta varmasti nähnyt mitään. Olen kysynyt myöhemmin. Yllätyksenä se niille tuli. Vesan kuvaamissa illanistujaisissa join reilummin kuin muut mutta heiluin vähiten humalassa. Luulin varmaan olevani luonnonlahjakkuus, etanoli tuntui sopivan elimistölleni täydellisesti.
Käytin alkoholia kaikkialla tasaisesti. Kapakoissa, retkillä, matkoilla, kirjastoissa, kotona, yksin, seurassa.
Se oli ilman muuta paras ystäväni. Alkoholi toi harvoin mitään ongelmia (paitsi että rahat), en kokenut krapulaa juuri lainkaan, ja Juhan mainitsemat pienet nousut olivat usein todellakin hyviä ja mukavia hetkiä.
Peruskysymys kuitenkin kuuluu, että olinko minä noina alkoholin rauhoittamina vuosina (minulle alko oli nimenomaan rauhoittaja, tasapainoittaja, ei mikään stimulantti) tosiaan minä?
Ehkä en kokonaan.
Sitten elimistö ratkaisi kuin ratkaisikin tasaisen (ja ehkä jo hieman vielä entisestään noususuuntaisen) kulutukseni käyrän, sain tulehduksen x ja sen jälkeen olen ollut absolutisti kohta puolivuosikymmentä. Voisin alkaa juoda uudelleen milloin tahansa mutta se sisältää pienen riskin. Jota en ota. Otanko sen myöhemmin en tiedä. Koen nyt saaneeni jotain hyvää tilalle, mutta rehellinen ollakseni myös menettäneeni jotain. Varsinkin se vaeltaja-romantikko minussa ikävöi välillä kovasti. Juuri mikään ei voita yksinäistä kaupunkivaeltelua paikasta toiseen sellaisessa pienessä humalatilassa. Tunsin silloin eläväni todella vahvasti. Humala ei siis näkynyt päälle päin, mutta kuljin onnellisena huolia vailla. Toki muutaman kerran vuodessa yliannostelin. Myöhemmin niitä alkoi sitten kasaantuakin, mutta mikä oli syy ja sen seuraus, en tiedä vielä.
Se hämmästyttää miten helposti kykenin jättämään alkon kokonaan absolutisesti pois vaikka kaikkien materiaalien ja asiantuntijoiden mukaan päivittäisen käytön elämäntavallani plus kulutusmäärilläni sen olisi pitänyt olla todella vaikeaa. Arvaatte että pidän tätä Jumalan puuttumisena elämääni. Jumala tai kristinusko ei vaadi sitä, mutta minut palautettiin aikuisena miehenä tietyssä määrin siksi pojaksi mikä olin raittiina 17-vuotiaana. Ihmeellistä miten samoja tuntemuksia nyt tunnenkin. Kiitän Jumalaa. Olla viisikymppisenä kuin uudelleen matkalle lähdössä, on kai lahja.
Lisäksi motiivini jatkaa absolutismia ovat ne kaksi ihmistä joiden kanssa elän. Ja koska elämäntilannekin on ahdinkoinen, en katso voivani alkaa juhlistaa vaellustani maan päällä hakemalla muutaman pullon italiaista viiniä, esimerkiksi Orvietoa tai Soavea, vaikka tiedän kyllä mitä (hyvää?pahaa?) siitä seuraisi yhdessä kirjahyllystä nappaamani Danten kanssa.
(Elinan suomennos on muuten paljon parempi kuin Eikan. Teos pitäisi ehdottomasti jonkun uudelleen suomentaa. Onkohan mitään toivoa?)
(pistän tämän ilman nimimerkkiäkin sillä algoritmit nappaavat netistä vaikka mitä ja näiden alkojuttujen kanssa voi tulla tunnustuksellisuus jossakin myös vasten kasvoja, vaikka olisit raivoraitistinut, kas sellaisia ovat ihmiset.)
marjatta. tismalleen sama alkoholiton ja tupakaton historia minullakin. amerikan paikalla vain englanti. siellä kyllä pubikulttuurin ihanuus teki juomisesta ihan toisenlaista kuin suomessa. kaikki kaverini olivat suuria olut-asiantuntijoita ja en tiennyt mitään ihanampaa kuin viettää aikaa huumorintajuisten ja älykkäitten ihmisten kanssa omassa kantapubissa.
Poistaminusta ehdottomasti jokainen saa juoda ja humaltua. niin kieltolaki kuin yleinen elämänkokemuskin osoittavat, että pakkokeinoilla ei missään yhteiskunnissa ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
70-luku tosiaankin oli aika erilaista juomisen suhteen. kavereitten kanssa kampesimme aika monta ystävää katkaisuhoitoon. muutama lähti omatoimisesti katkolle todettuaan, että viinan vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. kännit eivät enää päihdyttäneet, mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
yksi heistä kirjoitti omakustanteen viinasta. hänellä oli hyvä huumorin ja ironian taju, jonka jalostumiselle tuolloinen taistolaisaika loi tietysti mitä hedelmällisimmän kasvupohjan. hän onnistuikin tekemään viina-aiheesta harvinaisen lukunautinnon.
alkoholistin tyttärenä olen huomannut, että puhuessaan juomisesta, suomalaiset puhuvat lähes yksinomaan humalasta. kännikertomuksissa humala on selkeä kynnys, jonka ylittämisestä kuuluu raportoida tarkkaan.
olen vähän väsynyt noihin yksin juotuihin kalsarikänneihin ja siksi olikin kiva lukea noita juhan ja vesan aidompia l. filosofisempia ja spontaanimpia humaltumisia.
meri
Tähän haluan vielä lisätä että totta kai oli aikoja jolloin oli juotava vähän tai ei ollenkaan. Klaarasin ne kaikki, opinnot, rankemmat ajat töissä, perheen asiat jne. Mutta aina palasin siihen tasaiseen "välimerelliseen käyttöön", mikä on muuten ihan typerällä tavalla meillä hyväksytty muka hieno juttu. Alkoholikuolleisuus Ranskassa on suurta.
PoistaMatkan varrella monta kertaa myös halusin vähentää paljonkin (en kylläkään lopettaa) ja ihmettelin miksi en saanut Jumalta apua asiaan, vaikka olin silloin jo kristinuskossa. No, sitten muutos tulikin, noin 15 vuotta myöhemmin, mutta olikin sitten 100 prosentinen. Toki siis tiesin ettei tuollainen käyttö ollut asia joka olisi ollut kunnossa tai jolla voisi ylpeillä. Mutta koska elimistöni ei juurikaan protestoinut erehdyin toisin luulemaan.
Itse ajattelen ja ajattelin silloin, että kännääminen, ryyppääminen jne. eivät oikeastaan ole alkoholinkäyttöä lainkaan. Ne on taitamattomien käyttäjien hankkimia myrkytystiloja.
PoistaToisaalta sellainen lasi hyvää viiniä hyvän ruoan kanssa ei ole sekään mitään alkoholin oikeaa käyttöä, ajattelen leikkisästi.
Mutta se nostava, kaunistava ja rauhoittava vaikutus, minkä olut tai viini sai aikaan jossakin itselle pirullisessa ajassa tai tilassa, se tuntui petollisen hyvältä, ja sitä se varmasti olikin. Ongelmia syntyy vasta sitten kun sen huomaamattoman kemiallisen pehmennyksen hermosoluilleen haluaa varmistaa päivittäin.
Saarikoskihan sanoi että huumeita käyttävät ne joille tämä maailma ei riitä, alkoholia ne joille tämäkin maailma on liikaa.
Tyhmästi siltä varmasti sanottu, mutta tuon jälkimmäisen olen kyllä kokenut ruumiillisesti lukemattomia kertoja.
Ei stimulantiksi tai bensaksi vaan tilanteiden ja ihmisten kaunistajaksi....
jope. kiitos noista sanoista. tunnistan tuon maailman isäni kautta. luulen olevani jollakin tavalla käänteisesti alkoholisti itsekin. olen nähnyt viinan kurjuudet perhepiirissä, enkä siksi uskolla juoda. ja on siinä sekin juttu, että haluan olla kokoa tietoinen, napit auki maailman tuuliin.
VastaaPoistameri
Kiitos meri sanoistasi.
VastaaPoistaSitten kuitenkin Mr. Hyde- puoliskoltani pieni pastissi viit. aiempaan aiheeseen. Tapahtuu loppuillasta.
VastaaPoista"Tiesitkö että Arttukin lukee salaa sitä nettilehteä?"
"S i t ä?"
"Just sitä!"
"Ja kehtaa nostaa apurahaa sitten taas...."
"Tää on just tällästä, jengi lukee mitä sattuu."
"Mä olen ainaki sanoutunu irti tuollasesta."
"Mäkin."
"Mehän ei lueta."
"Ei varmasti. Edes salaa. "
"Mitä ei voi lukea, siitä tulee vaieta. "
"Hah ha ha...."
jope
Poista"Mitä ei voi lukea, siitä tulee vaieta."
:0)
hyvää kansainvälistä filosofiapäivää kaikille! monty pythonien philosophers song sopii tähän alkoholi-teemaan loistavasti. you tubesta löytyy erik idlen trubaduuritulkinta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=QLodkaDHn4g
VastaaPoistameri
*
immanuel kant was a real pissant
who was very rarely stable
heidegger, heidegger was a boozy beggar
who could think you under the table
david hume could out-consume
schopenhauer and hegel
and wittgenstein was a beery swine
who was just as sloshed as schlegel
there's nothing nietzche couldn't teach ya
'bout the raising of the wrist
socrates, himself, was permanently pissed
john stuart mill, of his own free will
on half a pint of shandy was particularly ill
plato, they say, could stick it away
half a crate of whiskey every day
aristotle, aristotle was a bugger for the bottle
hobbes was fond of his dram
and rene descartes was a drunken fart
"i drink, therefore i am"
yes, socrates, himself, is particularly missed
a lovely little thinker
but a bugger when he's pissed
Kiitos meri! Oletkos nähnyt sen pythonien filosofien jalkapallo-ottelun?
PoistaEnpäs ole tuommoisesta päivästä tähän päivään mennessä kuullut. Tulipa siis sopiva postaus tähän saumaan!
PoistaMP:n laulussa erittäin hienot sanat. Juuri sellaista suhtautumista filosofiaan kuin pitää ollakin: inhimillistä, peräti inhimillistä...
PoistaMinullakin on lapsuudenperheessäni hyvin lähelle Merin tilannetta tuleva tilanne: alkoholia ei ole perheessäni käytetty periaatteellisista, mutta pohjimmiltaan traumaperäisistä syistä. Äidin isä kuoli käytännössä alkoholin vuoksi ja sama tragedia jatkui eri astein perheen miespuolisten henkilöiden kohdalla. Äidin lapsuus loppui hänen isänsä kuolemaan.
VastaaPoistaIsäni puolelta perustelut alkoholista pidättäytymiseen ovat olleet enemmän uskonnollisia (pidättäytyminen päihdyttävistä aineista). Näen myös niin, että isäni on yhtä lailla tahtonut suojella äidilleni trauman aiheuttanutta tilannetta muistuttavilta asioilta. Ehkä taustalla on isän puolella tietoisuus jostakin geneettisestäkin vaarasta: alkoholi tuhosi käytännössä isän isoveljen elämän. Syitä löytyy toki juojastakin, ei ainoastaan aineesta, mutta addiktioherkkyys suvussa on ilmeisen suuri koskapa valtaosa isäni sisaruksista on katsonut parhaaksi pidättäytyä alkoholista.
Lapsuudenkodissani suhde alkoholiin oli siis traumatisoituneen kielteinen. Se oli itselleni onnenpotku: ei tullut juotua ennen aikuisikää. Oma suhteeni alkoholiin ei perustu millekään traumalle. Alkoholi on yksi juttu muiden joukossa, ja suhtaudun siihen hieman samaan tapaan kuin sokeriin: kummankin kanssa pitää olla tarkkana, jos aikoo elää, kumpikin on nautintoaine, josta koituu omat hyvät puolensa mutta myös haittansa. Katson myös suhteellisen tarkkaan seuran, jossa ylipäänsä juon, mutta voin juoda myös erinäisissä tilaisuuksissa vanhempieni aikana, jos tilanteen etiketti sen muutoin mahdollistaa.
J... erittäin hyvä päätös minkä olet tehnyt / käännös mihin olet elämässäsi tullut. Olet varmasti nähnyt kyllin hyvin tuon toisen puolen ja nyt näet tämän toisen puolen, kannattaa pysyä tässä nykyisessä. Terveydellä ei ole leikkimistä, vaikka huvittaakin hiukan asenne "hyväkuntoisena taivaaseen"...
VastaaPoistaNäin on, ja todella aion pysyä. Se ei ole edes vaikeaa. Mutta mulla se toinen puoli oli siitä jännä, että määrät olivat isoja, mutta se ei käytännössä vaikuttanut mitenkään sillä perinteisellä tavalla rappeuttavasti. Kunto ja terveys pysyi, työssä ei mitään ongelmaa, pidin itsestäni huolta jne. Ensimmäiset ongelmat tulivat sitten velkaantumisen myötä ja sitten sain onneksi tuon tulehduksen, vaikka sitä ennen kaikki arvot ja mies itse freessejä. Pahin oli se että itse jäi itseltä kohtaamatta monien vuosien aikana, kun pääsin aina sellaiseen kauniiseen elokuvasumuun. Muuten: tämä poleemikko minussa on syntynyt vasta nyt raittiuden myötä. Sitä ennen oli paljon enemmän mulle-ainakin-käy -ihminen ja ei-oo-multa-pois - tyyppi.
PoistaOlin siis ihan "suvakki" viinitettyinä vuosinani. Paljon kivempi tyyppi siis :)
Ainoa missä erosin oli tuon kristinuskon tuottamat toiset näkökulmat, jotka asemoivat osan omista ajatukseni pois valtavirrasta jo silloin.
Hassu sattuma tämä alkokeskustelu sillä luen parhaillaan Martti Anhavan Mellerin elämäkertaa Romua rakkauden valtatiellä. Hienoa aikalaiskuvausta, vaikka Artsin runot eivät olekaan mun makuun. Tapasin yhdellä kierroksellani kerran Mellerin. Keskustelusta ei hänen kanssaan tullut sattuneesta syystä mitään, mutta Nadjan kanssa juteltiin vanhoista Suomi-filmeistä, joita meilläkin katsottiin lapsuudessani aina. Jos Juha käyt joku kerran Helsingissä niin menet Eliteen, Taunon kantapaikkaan ja tilaat Tauno Palon sipulipihvin. Tauno Palo oli muuten mitä reiluin tyyppi. Ei mikään hamesankari. Vaimo antoi sille viikkorahaa kun se tarjosi kavereilleen aina kaiken. Kaivannon tekemä Palon "patsas" on hienointa veistotaidetta mitä on. Kaksi kiveä päällekkäin Helsinginkadun syrjäisessä puistossa. Muistaakseni siitä ei löydy edes sen nimeä.
No, nyt vähän liikkui aihe, mutta jääköön.....
vesa. alkoholi ei havaintojeni mukaan avaa kovinkaan kaksista sisäisen etsinnän porttia. viinattu mieli turtuu, lamaantuu eikä pysty orientoitumaan oikein mihinkään. siksi minun on vaikea käsittää, miksei alkoholin mieltä kyseenalaisteta. edes oma viiteryhmäni - systeeminvastaiset anarkistit, antikapitalistit ja kasvissyöjät - ei absolutismin määreellä voi kehua, päinvastoin.
VastaaPoistatänä päivänä ihmisten elämää hallitsee pitkälti kapakkakäyttäytyminen kaikkine lieveilmiöineen. kaikenlainen kaveriporukoissa hengailu perustuu yhdessä juodulle alkoholille. itse en mitenkään osaa luottaa dialogiin, joka on koostettu ja muokattu kännissä, tilassa jossa ihminen ei ole oma normaali itsensä, vaan keinotekoisesti tuotetussa tilassa.
olen taluttanut liian monta kertaa isäni kapakasta kotiin tietääkseni viinan kaikki ääliöasteet. tämä on mulle mysteeri: miksi kukaan haluaa olla ääliö, kun on sitä jo suurimman osan ajasta muutenkin.
biologinen isäni oli psykiatri ja kulttuurivaikuttaja, ja hän todella uskoi puhuvansa merkityksellisiä asioita humalassa. olen kai aika kyyninen sanoessani, että ei merkittäviin ajatuksiin todellakaan tarvita ryypiskelyä ja jos muka tarvitaan, ihminen tarvitsee tällöin apua ihan jostain muulta taholta kuin alkoholista.
kaikkea siunattua teille, ystäväni, nauttikaa elämästä.
meri
Meri, esimerkiksi ajatteluun ja kirjoittamiseen en ole ikinä saanut apua alkoholista, en myöskään ystävyyteen, keskusteluun tai seksiin. Luonnossa alkoholia ei tarvitse, ja kun tekee rankkaa fyysistä työtä, sitä ei kaipaa. Jossain juhlavissa hetkissä se toimii ja sopii antamaan nyansseja tietyille ruokalajeille. Takkatulen tuijottelu ja joku todella hyvä IPA-olut voivat luoda hienon ja meditatiivisen hetken, kun rajat liukenevat joka puolella. Mutta puhtaampi kokemus voi olla vain se tuijottelu. Minä yhdistän omien kokemusteni perustalta alkoholin ja ihmisten valheellisen käytöksen. Voi olla toisinkin. Monta hyvää lomaa ja muuta on pilattu viimeistä edellisenä iltana sillä, että ihminen jonka olisi pitänyt jättää korkkaamatta onkin korkannut ja antanut kaiken henkisen paskansa valua toisten päälle niin, että on ollut parasta poistua saman tien. In vino veritas voi tarkoittaa monia asioita, täysin ihmisestä riippuen.
Poistajuha, osaan monty pythonit ulkoa niin, että voisin tenttiä ne koska tahansa. mun suurin rakkaus on michael palin, jonka kanssa mun piti mennä nuorempana naimisiinkin, mutta jotakin tuli väliin.
VastaaPoistapythonit ovat maailman parasta terapiaa meille oman napaseutumme kanssa pyslaileville. me olemme niin liikuttavia ja idioottimaisia luullessmme että elämässä olisi jokin suunta, että siinä olisi käänteitä, jotka johtuvat mistään vähänkään järkevästä, ja että elämällä olisi päämäärä, jolla olisi tarkoitus. ei ole. elämän tarkoitus on viettää se hyvin: olla kiva ihmisille, lukea silloin tällöin hyvä kirja, välttää liikaa hedonismia ja edistää lajikumppanien välistä harmoniaa.
meri
Meri. Just noin.
VastaaPoistaMutta nyt aion puolustaa päihtymystä aitona asiana. Tämä alkoholikeskustelu alkaa virittää minussa ajatuksia aidon ja epäaidon suhteesta. Ja ei vähemmästä kuin läsnäolon metafysiikasta; luonnollisuuden ideasta ja siitä, miten luonnollisuuden ja alkuperän ajatukseen liittyy alkoholin yhteydessä väistämättä se huono, minkä se on mentaalihistoriaamme syövyttänyt. Jälkien historia... ehkä päihtymystä on vaikea mieltää minään aitona tästä syystä. Ikään kuin hyvästä ateriasta nauttiminen olisi epäaitoa lihavien ihmisten vuoksi.
Miksi ilon ja kemian yhdistäminen on niin ongelmallista? Miksi juuri kemia tekee siitä epäaitoa? Ei oikeastaan mikään muu keinotekousuus?
juha. voi itku, toivoisin todella, että mussa olis sellainen avoin ja salliva aspekti tätä aihetta kohtaan. toivoisin sitä jo ihan teidän muiden takia, koska te olette niin viisaasti auki tälle asialle.
VastaaPoistatämä kai on tätä alkoholistiperheen lapsen syndroomaa: lasillisen ottaminen ei ahdista, mutta humalaisten seurassa on vähän vaikeaa olla. olen herkkä huomaamaan, jos joku juo enemmän kuin ennen. pohdin, että miksi hän juo noin. onko hänellä kaikki hyvin? koen, että humalahakuiselle juomiselle on aina joku syy.
meillä on kyllä lievästi omalaatuinen alkoholikulttuuri, jonka omalaatuisin ominaispiirre ei suinkaan ole se, että täällä tykätään kännätä. kaikkialla maailmassa tykätään kännätä, koska se on kivaa. minkään tilaston mukaan emme ole poikkeuksellisen viinaanmenevä kansa. meillä vain on se logiikka, että jos yhden kaljan jälkeen on hauskaa, kymmenen kaljan jälkeen täytyy olla äärettömän hauskaa.
meillä tuntuu olevan oletus, että alkoholin näkeminen, maistaminen, juominen, juomisesta nauttiminen ja sen iloistavan vaikutuksen myöntäminen johtaa automaattisesti ojaan ja ennenaikaiseen hautaan.
ja tämän takia kai meikäläinen alkoholipolitiikka keskittyy juoppouden estämiseen sen sijaan, että yritettäisiin luoda jonkinlainen normaali alkoholikulttuuri.
neuvoja jakavat juuri mun kaltaiset ihmiset, jotka eivät itse käytä alkoholia. argumentteina me käytämme sitten niitä meidän tunnepohjaisia, henkilökohtaisia tarinoita.
yhdestä asiasta olen kuitenkin saletti: alkoholismi muuttaa keskushermostoa peruuttamattomasti ja sen verran kierosti, että sivistyneet viininlipittäjäiset ja harmittomat nousukännit ovat kadotettuja paratiiseja, ikävä kyllä. isäni ei sitä tietenkään suostunut uskomaan elätellessään illuusiota kohtuukäytöstä – viimeistään ensi kuussa.....
eli en mä näköjään kykene avartumaan tämän teeman kanssa. olen silti sataprosenttisesti sitä mieltä, että ilon ja kemian yhdistäminen ei missään tapauksessa ole ongelmallista. ilo viinan kanssa ei siis aina ole teeskentelyä. tämä ihan vilpittömästi sanottuna, sillä osa mun rakkaimmista ystävistä kuuluu esim. tähän seitinohuen iltapäiväkännin koulukuntaan.
meri
Ja asian vierestä: Mellerin ja hänen perheensä tunsin tietenkin, koska Arto oli Lappajärven Itäkylästä kotoisin. Ja asuttiin naapuripitäjässä. Vuosi sitten lokakuussa sain tuon Anhavan kirjan Arton I vaimolta, joka sattui asumaan naapurissa, olin sen kuun Hesassa. Kirjassa on paljon ihmisiä jotka tunsin.
VastaaPoistaKaijan kanssa puhuttiin sitten kaikista niistä vaiheista. Kyllä kai takana oli esimerkiksi Arton lapsuudenkodin särkyminen ja äidin skitsofrenia vai mikä nyt sitten on ollut. Lapsuudella on iso merkitys.
Minä olen kyllä juonut paljonkin joskus, 1960-luvulla, mutta ei siitä tullut ongelmaa. Juominen vain omia aikojaan sitten lakkasi, en ehtinyt sairastua enkä mitään. Luulen että kyse on ollut siitä että pääsi vapaaksi omasta lapsuudenkodistaan.
Mutta sitten on eri asia, jos on perhejuhlia ja semmoisia, koska niissä ei tarvita rauhoittavia. Syödään ja juodaan ja keskustellaan. Eipä niitä enää juuri ole, mutta oli vielä kun oma perhe oli aika nuori. Vähän sellaista tsehovilaista menoa. Nyt suuri osa niistä ihmisistä on jo kuollut.
Vanhempani olivat absolutisteja. Samoin isovanhemmat, niin että mallia ei ole lähellä ollut lainkaan.
Meri. Olen itsekin alkoholistin poika.
VastaaPoista"neuvoja jakavat juuri mun kaltaiset ihmiset, jotka eivät itse käytä alkoholia. argumentteina me käytämme sitten niitä meidän tunnepohjaisia, henkilökohtaisia tarinoita."
Poistahume sanoisi, että tässä luodaan syy-seuraussuhteita liikaa mielikuvituksen perusteella.
raittiuden an sich ajatus on mulle jotenkin näppylöitä nostattava. se on paljon monitahoisempi juttu, kuin sen käyttäjät halausivat itse uskoa. pragmaattisena asenteena se on hyvä.
"raittiuden an sich ajatus on mulle jotenkin näppylöitä nostattava."
Poistasama juttu. tässäkin taas se perussääntö, että jos jonkun jutun voi itseensä sovittaa, hyvä. jos ei, ihan yhtä hyvä.
sitä jään miettimään, että kuinka munatonta raittiuden edistäminen oikein nykyään on. tai edes kohtuuden. sehän on vaativa taitolaji asketismin ja hedonismin välillä.
raittius ankarasti tulkittuna tuntuu liian kovalta haasteelta ihmisille, jotka haluavat elää monipuolisesti. minusta parempi sana on elämäntapa. se on hyvä sana, sopii ehdottomana meille vajaalle 10 prosentille suomalaisista.
ei mun absolutismini siitä vähene, että joku ei ole. omastakin kodista löytyy laadukas olut- ja viskivalikoima, koska ystävät harrastavat niitä.
meri
Muistaakseni Jaakko Hämeen-Anttila puhui addiktioista todella mielenkiintoisesti siinä(kin) yhteydessä, kun hän puhui islamista, siis kulttuurihistoriallisesti. Islam ei hyväksy alkoholia, mutta kyllä muslimit juovat. Kielto ei jollain tavalla ole aukoton, oliko se nyt niin, että viiniä ei saanut juoda, niin sitten voi juoda kovaa viinaa, vai toisinpäin?
VastaaPoistaSitten hän sanoi että toinen kiertotie on suosia pilven polttamista tai oopium-piipun polttelua. En ole koskaan ollut Lähi-Idän maissa, saati sillä suunnalla ollenkaan niin en tiedä.
Henkilökohtaisesti kyllä suosittelisin pilven polttamista alkoholin sijaan, koska siihen ei liity niin hirveästi tunneryöppyjä eikä hallitsematonta käytöstä muutenkaan. Mutta en suosittele, koska kannabis on laitonta.
Sekä alkoholia että kannabista käyttäneenä olen tullut tuohon tulokseen: kannabis tuottaa vähemmän sosiaalisia ongelmia, käsittääkseni myös vähemmän terveysongelmia. Tämä siis yhteiskuntapoliittisena ajatuksena. Mutta olen erittäin tyytyväinen siitä, että pääsin tupakinpoltosta eroon. Sillä ON huonoja vaikutuksia terveyteen.
Muistaakseni Hämeen-Anttila puhui islamista ja addiktioista radiossa. Mutta hän EI ihmetellyt sitä, miksi siinä kulttuurissa naisten on peitettävä päänsä oli ilma sitten millainen tahansa. Jäin ihmettelemään sitä, polttelivatko naiset kotioloissa pilveä.
Tämähän nyt taas ryöpsähti; nyt alkokeskusteluun. Mutta mikäs siinä, kiva lukea fiksujen ihmisten kommentteja.
VastaaPoistaAlkoholistin lapsi olen minäkin. Mutta se ei leimannut luullakseni käyttöäni vaikka näin kaikki mahdolliset negatiiviset puolet. Annoin isälleni anteeksi sillä näin hänen elävän sellaista elämää, mitä hän ei ollut lainkaan toivonut. Alkoholilla sai hän jotain siitä elämänjanosta, mitä arki ei pienessä duunarielämässämme tyydyttänyt. Takana hänellä monta traumaa, joista sota varmasti se kovin. Lisäksi ensimmäisen avioliiton hajoaminen vaimon kuolemaan. Täysin hajalla, ei välineitä käsitellä elämänpettymystään. Näin silmissäni kuinka olut ja kapakoiden lämpimät taskut (Matti Pulkkisen ilmaisu) humauttivat hänet ikionnelliseksi, kemialliseen onneen ehkä, mutta kuitenkin. Hiihtäminen teki hänet myös onnelliseksi, mutta kaipa ihminen tarvitsee myös seuraa. Ihminen voi olla myös toiselle lääkettä. Ja missä muualla raavaat miehet tapaisivat kuin kapakassa? Kahvillako? Ei se ainakaan ennen niin mennyt. Nyt ehkä jo.
Muistatteko muuten vielä kapakkailtojen jälkeisen villapaidan tuoksun seuraavana aamuna? Sekoitus tupakkaa, ilmassa leijailleita hajuvesiä, ehkä vähän hikeä, viininläillä...jne. Sehän on (oli) huummaavin tuoksu mitä voi olla. Nuoren elämän tuoksu. Eikä sellaisena vastakohta tervaisen palavan puun tuoksulle mistä tuolla toisaalla puhuttiin. No, tuo tuoksu (taitaa) olla mulle loppuiäksi mennyt, ja niin kai kuuluukin olla. Mutta muistikuva on vahva.
Huumeiden suhteen olen totaalinen tiukkis. Vaikka olisi mitä mustaa valkoisella että kannabis sitä ja tätä, en halua hyväksyä enkä sallia sen käyttöä kuin korkeintaan parantumattomasti sairaiden lääkkeenä. Kantani voi olla täysin ei-rationaalinen, mutta sehän on vain inhimillistä. Liitän huumeet sellaiseen löysyyteen, imelään hei-me-tässä-ollaan-reloja- meininkiin että en voi ola suvaitsevainen asian suhteen. Minusta ihmisten pitäisi olla hereillä, olla aisteillaan valppaita ja tarkkoja ja reagoida eikä vetäytyä.
Huumeet yhdistän suoraan myös rikollisuuteen, ja siksi en ole halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä vaikka toki olen niiden käyttöä sivusta joissakin tilanteissa nähnyt.
jope
Jope, ihmisten kannattaa kaikin tavoin olla hereillä, kyllä. Fyysisesti käsittääkseni voidaan kuvata aivoissa erilaisten aineiden vaikutus niillä pet-skannereilla vai mikä niiden nimi on. Että mikä osasto valaistuu ja mikä ei.
VastaaPoistaAlkoholi sumentaa aivoja, mutta kannabis saa ne räiskymään. En muista missä luin siitä eka kerran, mutta oma kokemukseni on kyllä sama. Hallusinogeenit eivät myöskään aiheuta fyysistä suoraa riippuvuutta niin kuin alkoholi tekee. Psyykkisesti ihminen voi varmaan olla riippuvainen vaikka näkkileivästä.
Tällä hetkellä olen kyllä sitä mieltä että ihminen ei välttämättä tarvitse minkäänlaisia lisäaineita. Sokeri on seuraava, josta pitää päästä eroon. Joulu vain on niin kiva juhla sen takia, että suklaata on kaikissa ihanissa muodoissa, eikä siitä saa ikinä tarpeekseen...
Meille 1940-luvulla syntyneille ei muuten pitäisi olla hirveän vaikeata luopua sokerista, koska sitä ei ollut kun oltiin pieniä. No, mitä nyt Ameriikan paketeista saatiin joskus.
Jatkuva kannabiksen poltto on haitallista ainakin jos on taipumusta masennukseen. Se voi myös passivottaa runsaasti käytettynä. Tämän myöntävät käyttäjätkin. Eräs tutkimus myös väittää, että pitkäaikainen jatkuva käyttö laskee älykkyyttä. Tuo tieto on kuitenkin ihan otsikkotason infoa että siis suhtautukaa varauksella...
PoistaToisaalta tyypit, jotka raivoavat kirkkaita viinoja juotuaan, ovat vaihtaneet kannabikseen ja rauhoittuneet. Kannabiksen polttajat kysyivät joskus vuosia sitten, uskonko porttiteoriaan (luulivat tietävänsä virkamiehen vastauksen). Sanoin että uskon sosiaaliseen porttiteoriaan. Kannabiksen kautta joutuu tekemisiin arveluttavien porukoiden kanssa ja kynnys kokeilla kovempia aineita laskee kun moinen alaulttuuri ei enää tunnu oudolta. No. Jos ihan tarkkoja ollaan, kotikasvatuksen myötä tuo vastaukseni ei enää oikeastaan päde.
Se, pitäisikö kannabis laillistaa, on sitten toinen juttu. Laittomuus varmasti usein pidättelee kokeilunhalua "kilttien oppilaiden" kohdalla ja siten myös estää haittojen yhteiskunnallista lisääntymistä. Samaa on ehkä ajateltu siinä, kun käyttö on rangaistavaa. Nyt minulla ei siihen ole kuitenkaan selkeää mielipidettä. Pitää vielä miettiä.
Tätä kuitenkin olen tarpeeksi miettinyt: Miksi kannabis voi olla alkoholia haitallisempaa? Koska sen tapakäyttö on helpompaa ja huomaamattomampaa ja vaikutukset siksi kavalammin muodostuvia. Joka päivä tupakan tavoin polttaminen ei ole sosiaalisesti eristävää. Eli yhteisö ei niin selkeästi toimi kontrollina kun kyttö ei välittömästi häiritse muita ja vaikutukset voivat jatkua kenenkään häiritsemättä ja keskeytyksettä ja lopulta tuhoisasti. Mutta joku voi pitää tuonkin jutun hallinnassa ja selvitä ilman haittoja.
Kaikilla muilla on siis taustassa alkoholismia paitsi Ripsalla ja minulla.
VastaaPoistaMinun kotiympäristössäni Pohjois-Satakunnan maaseudulla ei alkoholilla ollut mitään roolia. Ihan kuin sellaista tuotetta ei olisi maailmassa ollutkaan. Perheessä puhuttiin hyväntahtoisen huvittuneina eräästä vanhasta isännästä, joka nuukan vaimonsa kuoltua rälläsi taksilla ja kävi hakemassa konjakkia, "hassaa rahansa ko pääsi vapaaks, sitä se liias komennos pitäminen teettää". Minusta tämä pappa kuulosti silloin joltain vekkulilta Vaahteramäen Eemeliltä, myöhemmin olen ymmärtänyt, että hän oli seudun harvoja alkoholisteja.
Meillä ei koskaan varoiteltu alkoholista eikä muustakaan.
Minä pidin sekä juomista että tupakointia (sitäkään ei ollut perheessä) vanhojen miesten juttuna, en nuorten ihmisten ja varsinkaan tyttöjen. Siksi olin yllättynyt opiskelijamaailman "juhlimistyylistä". Yritin olla siinä mukana, mutta pienikin alkoholimäärä (vastentahtoisesti maisteltuna) alkoi vain nukuttaa. Olin paljon eloisampi ilman alkoholia. Kait minulta puuttuu se tietty entsymi, kuten puolella japanilaisista. Sama isälläni. Mieheni vei joskus hänelle konjakkipullon; siellä se oli avaamattomana, kun menimme seuraavan kerran käymään. Jos hän tarjosi sitä kahvipöydässä, hän irvisti tosi pahan näköisenä, kun siemaisi oman miniannoksensa.
Ripsa, ei minusta sokerissa (ja voissakaan) ole mitään pahaa kohtuullisesti käytettynä.
Olen huomannut, että kun ottaa aina sitä, mitä tekee mieli, niin voi hyvin ja tulee syödyksi hyvin. Joskus tekee mieli suklaata, mutta sitten voi taas mennä viikkoja, ettei tee mieli. Ei joka päivä tarvitse syödä "oikein". Vasta kun alkaa kiinnittää huomiota syömiseensä, niin asiasta tulee ongelma, itsetarkkailu, tyytymättömyys ja syyllisyys saa vallan. Minullahan oli nuorena, lähes lapsena anoreksia ja sen jälkeen pitkään ankaraa itseni vahtimista. Nykyään olen onnellinen siitä, että ruoka maittaa.
Nyt lähden katsomaan uutisia ja perjantaita ja otan iltateen ja suklaatia päälle, jos siltä tuntuu.
Perjantain aihe sama kun meillä. Jussi Ahde jupsiee vanhoja hölmöyksiä siitä, miten päihdekoukku johtuu AINA pahasta olosta. En minä nauti päihtymyksestä tai hyvästä musiikista tai jättipekonihampurilaisesta siksi, että minulla on paha olo. Tässä taas yksi esimerkki siitä, kuinka päihteistä on mahdotonta puhua ilman kärsimyksen eetosta. Raitistuneita päihdeongelmaisia ei pitäisi päästää selittämään miksi jeppe juo. Maailma nähdään täysin oman kokemuksen kautta.
PoistaKeskustelu laillistamisesta oli hyvä.
Ajattelen Juha täsmälleen samalla lailla alkoholittomuuden todistajista. Sitä paitsi juominen voi olla niin yksityinen asia ettei sen motiivit ole aina verrattavissa toisten motiiveihin lainkaan. Joillekin syy juoda alkoholia ovat yksinkertaisesti alkoholin tuottamat positiivisiksi koetut vaikutukset. Sekin pitää hyväksyä.
PoistaIhan samaa tapaan kuin tuolla iltakävelylläni tulee vastaan jonoittain itsensä juoksemalla tikku-ukoiksi rääkänneitä miehiä. Seitsemänä päivänä sitä kuntohuumetta on saatava, muuten menee kuulemma hermot. Kai niillä syynsä on, mutta minun ei tee mieli mennä siihen juoksujonoon trikoissa mukaan.
Omaa absolutismiani voin kyllä suositella, aikaa on jotenkin enemmän, mutta voisin siitä myös varoitella, sillä yksinäistä välillä on, kun voisi milloin tahansa piipahtaa johonkin valaistuun ravintolaan ja kohdata vaikka ihmisiä. Se onnistui multa helposti ennen ensimmäistäkään lasillista. Jos keskustelu jatkui muutaman tuopin verran, sitä mukavampaa. Itse en jämähtänyt kapakoihin juuri koskaan pitkää iltaa istumaan, sillä olen sen verran nopea liikkeissäni että jatkoin siitä sitten jo matkaa. Mutta niistä sattuman eteen heittämistä lyhyistä kohtaamisista pidin paljon.
Jos olisi olemassa seurakunta tms. jossa voisi tarvittaessa puhua kaikesta ilman suodattamia ja turvalauseita samaan tapaan kuin parhaissa kapakkakeskusteluissa (tai usein täällä!) niin suunnistaisin sinne ilman muuta.
Mutta kirkon nykyinen korrekti poliittisuus on niin syvää etten osaa sinne lähteä kokemaan tai matkimaan mitään modernin kristityn mallielämää. Kapakoissa tosiaan oli paljon avoimempi ilmapiiri. Mutta ei sitäkään pidä romantisoida. Siksi en sinne lähdekään. Mutta ei se lähtemättömyys ole mikään tae uudesta tasapainoisemmasta elämästä. Siksi olisin voinut minäkin suhtautua skeptisesti perjantain elämäntapamuutos-aplodeihin. Lunta tulee tupaan jokaiselle ison muutospäätöksen tehneelle. Suurin osa lopettaneista alkoholisteista palaa juomaan. Mutta ei sekään tietty tee heistä luusereita.
Meillä kaikilla ihmisillä on varmaan aika paljon taisteltavaa tässä elämässä. Paljon hyvää, mutta on meillä se omamme, tämämme, joka on useimmiten niin yksityinen kamppailu sittenkin. Jos on elämässä kaikki ok, niin viininsä voi varmasti juoda ilolla. Tai olla ilolla ilman jos se on itselle parempi.
jope
Katsoin sen saman perjantain. On hyvä jos nuoriso (!?) osaa noin rauhallisesti suhtautua riippuvuuksiin.
PoistaKieltolait eivät ole tietenkään kauhean hyvä vaihtoehto. Ja mitä tulee masennuksiin ja semmoisiin, niin muistan lukeneeni, että usein on silloin ollut kysymys liian nuorista ihmisistä. Ja ehkä taipumuksesta. Pilven laillistaminen voisi kyllä rauhoittaa perjantai- ja lauantai-iltoja, koska väkivalta jää pois.
Tietenkin olen samaa mieltä kuin vanhempani: jos kaikki on OK, ei varmaan tarvitse käyttää minkäännäköisiä stimulantteja. Jos osaa mennä ulos kävelylle ja mitata ittensä sensuuruisena, kuin mitä ilma ja tuuli minut ohittaessaan näyttää. Jos ilman näkisi aaltoina ja tuulen. Se "minä" olisi ihmisennäköinen aukko ja epäskarppi koska on liikkeessä. Ja ilma myös.
Tarpeeksi tulee elämässä eteen ongelmia joita on yritettävä ratkoa. Tuo on vaikka Jopelle, joka on iltakävelyllä.
Marjatta: joo, kohtuullisesti voita ja sokeria. Mutta varsinkin pimeän aikaan suklaanhimo voi tulla auttamattoman hirveän kohtuuttomaksi. (Ei minulla ole liikakiloja, mutta sen sijaan anoreksia, mikä tekee elämästä joskus hankalan ja sokeribalanssi voi olla mitä sattuu - onneksi nyt ei ole päivästä päivään tappelua tällä erää...)
Kyllä kai sen on niin kuin Jope sanoi tuosta jokaisen ikiomasta "tämästä". Sen sijaan (riippuvuuksia tai ei) jos ei osaa suhtautua intohimoisesti siihen mitä tekee, rupeaa muistuttamaan taatusti zombieta!
Ai niin piti vielä sanoa Juhalle siitä että kannabista käytetään huomaamatta: kyllä se eniten johtuu siitä, ettei se ajoittaisena käytettynä haittaa olemista oikeastaan yhtään. Ruokahalu siitä aikoinaan parani. Nyt kun on kieltolaki en tietenkään polta.
Huomenta te kaikki!
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että Juha puhuu eri asiasta kuin esim. nuo Perjantai-ohjelman koukkuun jääneet. Hifistely ja koukku ovat eri asioita.
Ne joilla ei ole taipumusta koukkuuntua voivat hifistellä ilman ongelmaa. Ne joilla on addiktoitumisen vaara ja addiktiotausta, joutuvat tarkkailemaan itseään ja tekemään päätöksiä, kuten Jope.
Ripsa, myötätuntoni sinne. Minulla alkoi anoreksia vähän päälle 10 vanhana huolestumisesta. Olin painontarkkailija pitkälle keski-ikään, siis tavalla, jota nykyään pidetään täysin normaalina, liian tietoinen ulkonäöstä, ajoittain herkutteluun heittäytyvä ja siitä morkkiksia kärsivä, yllättynyt kun paino ei noussutkaan yksittäisestä herkkuhetkestä, innokas sovittelemaan vaatteita ja ihmeissäni sovituskopissa, kun näytin hyvältä (väärä kropankuva päässä). Sitten aloin uskoa, ettei se paino mihinkään muutu ja rauhoituin. Aloin uskoa niitä, jotka sanoivat, että olen ok.
En ole enää pariinkymmeneen vuoteen kärsinyt noista pakkomielteistä; syön kuin eläin, kun on nälkä ja mikä milloinkin maistuu. Vaaka on jossain, mutta en tarvitse sitä.
Elimistö tietää, kun ei komentele sitä. Väitän, että nykyään lähes kaikki länsimaiset ihmiset kärsivät jonkinasteisesta syyllisyydestä syömisasioissa. Liiallinen kuntoilu liittyy monella tähän.
Ymmärrän syömähäiriöhistoriani kautta, millaista vaappumista päihteistä kärsivän ihmisen elämä on.
Minusta Perjantai-ohjelman toinen henkilö, se entinen urheilija, oli kauhean hermostunut, ja Jussi Ahde oli surullinen. Jäi myös epäselväksi, miten hän oikein elää. Köyhäilee - muuodikkaasti - mutta elääkö putkikassinsa kanssa vanhempien varoilla vai mitä? Pelkään hänen puolestaan, toipuminen näytti olevan aivan alussa.
Tämä on hieno tekstinpätkä Jopelta:
VastaaPoista"Meillä kaikilla ihmisillä on varmaan aika paljon taisteltavaa tässä elämässä. Paljon hyvää, mutta on meillä se omamme, tämämme, joka on useimmiten niin yksityinen kamppailu sittenkin. Jos on elämässä kaikki ok, niin viininsä voi varmasti juoda ilolla. Tai olla ilolla ilman jos se on itselle parempi."
Ja tämä siihen jatkoksi Ripsalta:
"Kyllä kai sen on niin kuin Jope sanoi tuosta jokaisen ikiomasta "tämästä". Sen sijaan (riippuvuuksia tai ei) jos ei osaa suhtautua intohimoisesti siihen mitä tekee, rupeaa muistuttamaan taatusti zombieta!"
Intohimoisuus on tärkeää. Se yhdistää meitä kaikkia täällä keskustelevia. Kiitos teille, olette - olemme - ihania ihmisiä!
On paljon ihmisiä, joita ei kiinnosta mikään. Ja sitten taas niitä, joille ei aika riitä kaikkeen ihmeelliseen. Ajatellaan vaikka eläkeläisiä. Meissä tämä näkyy ehkä parhaiten, kun emme ole minkään instituution alaisina, kuten tähän asti elämässä. Jotkut asettuvat eläkkeelle jäätyään sohvan nurkkaan odottamaan kuolemaa ja jotkut vasta oikein alkavat elää, minkä iän väistämättä mukanaan tuomilta sairauksilta pystyvät. Toiselle uhka, toiselle mahdollisuus, yleensä molempia sekaisin, niinhän se on koko elämäkin, painottuen milloin mitenkin.
Ripsa: Tuosta kannabiksesta. Olet oikeassa tuosta hallitusta käytöstä. Minä ajattelen lähinnä niitä ihmisiä, jotka passivoituvat huomaamatta ja polttavat säännöllisesti. Vaara on siinä, että voi harrastaa käyttöä sosiaalisesta kontrollista piittaamatta mutta tosiaan, tämäkin koskee vain osaa käyttäjiä. Sitä, millä tavoin huonossa tapauksessa kannabista voi käyttää itseltään salaa kun toiset eivä siihen niin helposti reagoi. Ja mikä tässä on huomattava on se, että minun puheeseeni liukenee työelmäni kokemusta, eli sitä että päihde on osa muuta syrjäytymistä,. Siksi kommentini pitää lukea aina vähän varoen. Uskon että Ripsan boheemi tausta luo erilaisen maiseman ja tavan käyttää kannabista. Päihde oliona itsessään jää meidän mailmojemme väliin.
PoistaMarjatta: tarkoitin Ahtea, Ahteeta (miten tuo muuten taipuu?) kommentoidessani, että pahan olon ja yhteiskunnan vinoumat päihdeongelman kategorisena määrittelijänä ovat huonoa ajattelua, oman kokemuksen karkeaa yleistystä. Sama kuin rikosten selittämisessä. Siitäkin on kyse, ahdistuksen vaimentamisesta. Sitä ei kukaan kiellä. Mutta noin suoraviivaisella ajattelulla eläisimme vielä kivikaudella. Se mtä Ahde puhui huumeiden laittomuudesta, oli hyvällä tavalla haastavaa.
Olenkos minä kertonut tästä? No. Toiston uhallakin kun sopii teemaan.
PoistaOlin joskun alle parikymppisenä addiktoitunut kuntoilija, anorektinenkin kun piti juosta pois jokainen viineri. Olin siis varmasti tässä edellä aikaani... (heh, jopea lainatakseni).
Lenkkeily alkoi viattomasti serkun kanssa sen jälkeen kun olin laihduttanut yhdessä kesässä joskus 15-vuotiaana kaiken poikamaisen pyöreyteni pois. Opettajakin ihmetteli syksyllä että mitä olet itsellesi tehnyt kun olet laihtunut noin paljon noin lyhyessä ajassa... yhdessä kesässä. Kysyi että liikunnallako niin vastasin että ei kun ankaralla kieltäymyksellä. Olin siis nuorena täynnä räjähtävää tahtoa. Joo. Serkun kanssa aloimme sitten lenkkeilemään ja voimistelemaan ja lopulta olin todella hoikka hyvällä ja jänteväla tavalla ja ah, niiin hyvännäköinen. Peili oli paras kaverini. Nautin itsestäni tyttöjen seurassa, siitä miltä näytin ja itselleni ja muille tunnuin. Sydämen lepopulssi oli 42. Tavoite oli 40 kun Virénillä oli jossain vaiheessa se.
Juoksin muutaman vuoden ja lopulta pakkomielteisesti ja kaksi kertaa päivässä ja vielä naruhyppely päälle, tunnin yhtäjaksoisesi ja jos minuuttia ennen ajan täyttymistä sotkeennuin naruun, aika alkoi alusta. En enää saanut nukuttua jos en juossut. Välipäivät aiheuttivat itkukohtauksia ja ahdistusta. Muistan aina viimeisen lenkkin eli raitistumiseni. Se oli noin 200 metriä pitkä. Lähdin pakonomaisesti lenkille ja itkin koko matkan. Pysähdyin jonkinlaisen itsevihan vallassa ja kävelin takaisin kotiin. Sen jälkeen en ole harrastanut liikuntaa. Ikään kuin olisin suorittanut pikakelauksella tämän aikakauden yhden pakkomielteen.
MUTTA: tämä oli vain minun ongemani, joka alkoi halusta näyttää hyvältä ja nauttia siitä miltä näytti, halusta tulla tyttöjen katseden kohteeksi ja heidän haluamakseen. Ja sitä halua en paheksu yhäkään. Se oli ja on yhä hieno tunne. Halu tulla nähdyksi ja halutuksi. Minä vain äärimmäyydessäni en hallinnut tuon halun voimaa. Mutta mikään ei siis alkanut mistään kielteisestä tunteesta.
(Toivon muuten että joskus koittaisi aika, jolloin naiset voisivat nauttia halusta tulla nähdyksi ja halutuksi ilman hegeliläisen orjan identiteettiä. Haen siis sitä, että halutuksi tulemiseen liittyy naisille liian helposti ulkoista herraa, jota kuuluu vastustaa ja sitten samalla kieltää oman halunsa. (Ks. juttuni Hengen fenomenologiaa väärin kehutusta kauneudesta. Jos tuo orja-ajatus aiheuttaa teissä ärtymystä, niin myönnän että muuan hegelistä väitellytkin ehdotti minulle rengin käsitettä tuon orjan sijasta kun luki juttuni, on niin kärjekäs tuo orja vaikka ei siis vältämättä väärä, mutta halusin tässä naisten kokemuksen kohdalla säilyttää tämän kouraisevan js ehkä naisissa raivoakin herättävän orjan, näin hänelle (ja teille) valintani perustelin.
PoistaVielä tuli yks orjajuttu mieleen tässä samalla. Ei aineeseen vaan henkeen liittyvä. Oletteko nähneet sen mainoksen jossa jotakin bonusta mainotetaan kun siinä on se tyhmä lapsekas mies jonka tyhmyyksiä lapsudesta nykyisyteen kuvataan (nyt valutaa kynttilää terapeutin pöudälle ja tunkee steariinia nenäänsä) ja sen vaimo terapiassa ja terapeutti kysyy vaimolta että mistä miestäsi kiittäisit niin vaimo kiittää että (jotain) bonusta olet ymmärtänyt käyttää.
Sallinette tästä hegeliläisen tulkinnan: Mainos on mainio mutta tahaton tiivistys herran ja orjan dialektisesta asetelmasta. Nimittäin mainoksen naiskatsoja mielestäni hyväksyy orjan identiteettinsä, mikäli pitää miehen naurettavuutta luonnollisena ja ongelmattomana ilmiönä. Miehenä miehen naurettavuus ei minua mitenkään uhkaa, mutta tämän dialektiikan se minussa virittää. Sitten taas herran alentuvuuden minussa herättäisi se, jos nainen kuvattaisiin tyhmäksi ja mies viisaaksi. Silloin vaivaantuisin vaistomaisesti mainoksen tekijöiden puolesta eli minusa hetäisi halu suohella heikompaani. Eli miehen lapselliseksi tekeminen yhä pitää yllä naisorjan identiteettiä ja vieläpä niin, että orja sen täysin tiedostamatta sisäistää. Ja kyllä miehen herruuskin niin toimii tuossa suojelevuudessaan. Tätä ei kukaan tee tahallaan enkä ketään syytä. Tämä vain on meissä.
Marjatta: Ei minulla ollut mitään ruumiinkuvaa. Kyse oli perhetilanteesta ja sen luisumisesta kohti hajoamisesta, jonka tajusin 10-11-vuotiaana ja lopetin syömisen. En ole koskaan elänyt sillä lailla ruumiillisesti, kehonkuvallisesti, niin kuin moni luokkakaverikin eli. Kaikki mainittava tapahtui päässäni.
PoistaMuistan kyllä painottomuuden huimana juttuna, kun juoksin pitkin harjunrinteitä niin että jaloissa oli silmät. Tai hiihdin pitkin lumikiteitä talvisin: aistit toivat oikeita kuvia, mutta siinä suht. lähellä olemattomuutta, 35-kiloisena ja 168-senttisenä tunsin kyllä olevani maailman huipulla, ehdottomasti. Tietoista itsemurhaa siinä ei ollut myöskään.
Minulla on tunne tämänhetken nuorten naisten olemisesta hyvin paljon säälinsekainen. Jostain on heille levinnyt sellainen käsitys että kun jossain FB:ssa lauma ihmisiä sanoo prinsessakuvasta että "Olet kaunis" niin siinä vaaleanpunaisessa minäkäsityksessä vaanii oikea vaara.
Ongelma on se, että mainonnan maailma, yhtenä sellaisena, kannustaa stereotypioihin. Sitten ei omia juttujaan tule tehneeksi koskaan, ellei herää siitä tuhatvuotisesta unesta.
Toinen voi hyvin olla perhemalli, siis tekijä tuohon suohon joutumiseen. Perheiden sisäisiin asioihin ei pääse väliin.
Yritän uskoa sen, että naiset eivät meikkaa, pukeudu tai pidä vartalostaan huolta miesten vuoksi vaan itsensä tai omien muiden syidensä vuoksi, mutta mitä on miesten kanssa juteltu niin jokainen mies etsii ainakin siinä piirissä elämäniloista naista, joka osaa ja uskaltaa nauttia eikä niuhottaa, laskea kaloreja, järjestellä aikatauluja tai kontrolloida itseään. Jos naisessa on naisenruumista sitä parempi. Naiset eivät pitäne, näin on sanottu, lihaskimpuista sen enempää kuin rääkätyistä miesoravista. Sama se on toisinkin päin.
VastaaPoistaOlen tämän sanonut ennenkin mutta sellaisen kristillisen nutturapuritaanin tilalle on tullut ruokaa, ekologiaa, oikeaa asennetta, ruumistaan ja statustaan vahtaava
viherpunaporvari-puritaani, jolle kaiken tekeminen ja sanominen "oikein" on elämän ja kuoleman kysymys. Ja tuollainen pitää usein itseään vielä liberaalina, kaikkea muuta.
No, kukin kulkee omaa polkuaan, mutta sanon tähän loppuun camphenkisen sovinistisesti etteivät terveet miehet etsi vierelleen kävelemään kituvaa idunsiementä vaan lämmintä verta, ihmistä.
jope
Jope. Kyl se taitaa olla niin, että niin mies kuin nainen haluaa olla aistikas muiden vuoksi, miesten tai nasten, lopulta. Jos nyt saisin toivoa päivän toisessa todellisuudessa, se olisi todellisuus, jossa lisäännytään neitseellisesti. Miltä ihmiset näyttäisivät, kuuluu kysymys? Uskon että erilaisilta. En oikein ymmärrä, miksi jonkun katseelle olemiseen liittyy aina vain niin hirveän ideologinen ja ongelmaa ruokkiva lataus? Tai no, tietenkin ideologisesta historiasta kumpuava automaatio, eräänlainen dialektinen reaktiivisuus, tekee aistikkuuden nutraloinnista sitkeästi elävän mallin. Kyllä minä naisten takia haluan näyttää niin hyvältä kuin mahdollysta. Mehillä ei mitään väliä.
Poistajuha, jope. kirjoitin tänään unkuriin pari riviä omasta ruumiinkuvastani. aihe kiinnostaisi ilman muuta pitempäänkin analyysiin.
VastaaPoistakatsoin vastikään dokkarin, jossa aviomiehet toivat vaimojaan kauneuskirurgin restauroitaviksi. he halusivat poistaa naistensa kasvoilta rypyt jotka tekivät ilmeestä väsyneen, pahantuulisen tai tyytymättömän. kirurgialla siis säädeltiin kasvojen tunneilmaisua, jonka toimenpiteen vaimot tuntuivat hyväksyvän.
en silittäisi kasvoja, nostattaisi peppua tai muuttaisi nenää. haluan pitää ilmeeni ja tunnistettavat piirteeni. samasta syystä en värjää harmaata kiharaa tukkaani, sillä haluan tietää missä mennään.
nuorena opiskelijana tein empiiristä tutkimusta naisista.saatoin valita jonkun baarin, jonka naistenvessassa istuin useampana iltana avaamisajasta valomerkkiin, ja kirjasin vihkoseeni havaintojani ja naisten puheita selvittääkseni oikean naisen mysteerin.
kokemus oli hiukan masentava, koska oikealta naiselta vaadittiin niihin aikoihin varsin paljon. eipä siis ihme, että vessoissa naiset murehtivat omaa epäonnistumistaan ja vääränlaisuuttaan ja alituisesti tavoittelevat oikeanlaista vaikutelmaa. valtavista peileistä tuijotettiin omaa kuvajaista, töpötettiin lisää puuteria ja kohennettiin kampausta. oman takamuksen kokoa surtiin ja toisten hyvännäköisyyttä kehuttiin.
koeta siinä sitten viettää rentoa juhlailtaa, kun arvostelijoita riitti joka kulmalla ja vessaan oli paettava piiloon aina, kun joku mies tulkitsi kotona itsevarmuuden puuskassa valitun avonaisen paidan viestiksi miesseuran etsimisestä.
meri
Juha, ymmärsin sen oikein. En minäkään pitänyt siitä, että Ahde syytti yhteiskuntaa addiktoitumisissa. Kyllä niissä on syynä eniten geeniperimä ja omat valinnat, luonne, temperamentti yms.
VastaaPoistaSinun urheiluaddiktiosi kuvaus on hyvä. Anoreksia alkaa joillakin juuri noin.
Minun anoreksiani alkoi huolista, Ripsa, kuten sinullakin ja samassa iässä. Silloin 60-luvun alussa ei edes ollut vielä termiä anoreksia, kunnanlääkäri puhui jotain näivettymisestä ja määräsi kalanmaksaöljyä.
Se kehonkuvan tarkkailu tuli sitten myöhemmin. Muistan miten katselin ihmeissäni pikkuisen pullukoita opiskelijatyttöjä, että miten he ovat onnellisia, vaikka ovat ylipainoisia. Itse en pystynyt olemaan, kun luulin, että painoa pitää vahtia. Siitä se sitten hiipui pois, niin että jossain vaiheessa vain huomasin, että olin unohtanut tarkkailla itseäni. Olin kyllä vielä synnytysten jälkeenkin liian tietoinen siitä, että olin heti entisissä mitoissani, minkä ymmärsin turhamaiseksi. Tärkeintähän oli, että en ollut pialnnut syömättömyydellä kohtuani ja pystyin synnyttämään.
Vapautus tuli mieheni rakkauden ansiosta, voin sanoa sen. Muiden miesten ihailu on ollut myös mannaa. Olen vasta vanhana ymmärtänyt, että olin kaunis silloin kun en epätoivoltani sitä uskonut. Ja mikä parasta tunnen nyt, että olen yhä hurmaava, yksirintaisena, kyhmysormisena, jo vähän lytistyneenä. Minusta flirttailu on ihanaa, siis kepeä, kupliva sellainen. Monet nuoret naiset ovat niin puritaanisia ja sekoittavat molemminpuolisen flirttailun ja naisten alistamisen. Tässä asiassa on menty taaksepäin. Pitää olla koko ajan varovainen ja selitellä ihan tavallisia puheita.
Ja tästä pääsenkin kiittelemään Jopea. Ihana kommentti tuossa edellä. Ja tosi!
Kyllä minä laittelen itseäni aina kun lähden kotiovesta ulos, ja huomaan, jos joku ihailee minua käppänää. Käytän kotona parfyymejä mieheni iloksi - kun ei niitä nykyään voi ihmisten allergisuuden vuoksi muualla käyttää.
Merin kommentti putkahti, kun kirjoitin tuota edellä olevaa. Kauheita alieneita nuo leikellyt naiset, toistensa klooneja, kaikilla vesinokkaeläimen huulet, ihan kuin olisi saanut turpaan.
VastaaPoistaMenen katsomaan Unkuriin!
Oletteko lukeneet Ira levinin romaanin Stepfordin naiset tai nähneet siitä tehdyn tieteisleffan? Miehet haluavat siinä kotirouvistaan robotteja. Tuollaista on ollut USA:sssa joskus, ja on tietty joissain piireissä edelleen. Oliko Meri tuo dokkari USA:sta, vai Etelä-Amerikasta?
PoistaJuha luin tuon juttusi. Siellä oli osuva luonnehdinta miehistä, joiden osana on "hämmentynyt herruus".
VastaaPoistaYlilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin sukupuolten välillä tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa. Toivon vain, että naiset eivät olisi niin tosikkoja ja säikäyttäisi miehiä täysin impotenteiksi, herrasta koiraksi.
Orja-herra -asetelmassa on myös juuri peräänkuuluttamaani viehkeää flirttiä. Lapsekas mies ja pikku tyhmeliini -nainen ovat usein kivaa leikkiä stereotypioilla. En muista kuvaamaasi mainosta, mutta ysmmärtäisin sen näin.
marjatta. the stepford wifes on todella hupaisa satiiri. leffan vanhempi versio on ehdottomasti tätä nicole kidman -juttua parempi. naisen alistaminen nöyräksi kotiorjaksi ei nimittäin herätä aiheen uudessa versiossa lainkaan yhtä voimakkaita tunnereaktioita kuin henkistä vapautta vaativan taiteilijattaren musertaminen vanhassa tulkinnassa. eli jos voi valita, niin kannattaa katsoa nimeomaan tämä bryan forbesin harkitun eteerinen teos.
VastaaPoistase katsomani dokkari oli englantilainen. jos sinulla on mahdollisuus katsoa bbc iplayeria eli sikäläistä yle areenaa, niin se löytyy sieltä. siinä käsiteltiin naisten asemaa sadan vuoden aikana.
dokkarin kuvavirrassa oli mm. kuva hunnutetuista naisista arabikaupungin kadulla sekä livepornokohtaus jonkun performanssin yhteydessä. huomasin tunteen ja järjen ristiriidan, kun nikottelin enemmän peittelemättömien panokohtausten edessä. asianhan tulisi olla toisin päin feministis-poliittisesti ajateltuna. tv-sisaren genitaalit edestä ja takaa paljastava sänkytaide ei kuitenkaan synnytä minussa muuta kuin apeaa alakuloa ja vaivautuneisuutta.
meri
Olen lukenut romaanin ja katsonut tämän uudemman leffan. Romaani on kauhea, oikea tieteistrilleri ja ilmeisesti vanhempi leffa on sille uskollinen. Kyllä uudempikin tuo sanoman perille ja on hyvä omassa lajissaan.
PoistaAhaa, tuo dokkari olikin pitemmältä ajalta. Kuvauksesi kauneuskirurgiaan menosta toi mieleeni vanhat usalaiset tai eteläamerikkalaiset pohatat, myös venäjällä on näitä, jotka kustantavat naistensa nuorenapysymisprojekteja. Nämä ovat kuitenkin marginaaliryhmien puuhia.
Minusta tuollaisessa pornoilussa ei ole mitään järkeä. Mitä sillä on kenellekään annettavaa?
Hups, sanoin tuolla edellä ruumiinkuvasta ihan eri tavalla kuin piti: JOS uskoo sitä vaaleanpunaista prinsessakuvaa, joita (usein naispuoliset) tutut syöttävät että olet kaunis kun olen niin vaaleanpunainen, niin se kyllä kostautuu. Stereotypioilla voi leikkiä, mutta todellisessa elämässä voi käydä huonosti. Nuoremmissa sukupolvissa on tuommoista amerikkalaistyyppistä käyttäytymistä, myös Suomessa.
VastaaPoistaTuo Merin sosiaalipoliittinen tutkielma naisten vessassa on hyvä. Minä muistan semmoisen legendaarisesta naisten vessasta Helsingin Vanhan ylioppilastalon kuppilasta 1970-luvulla, siis seinäkirjoitus: "Leo Lindsten on hyvä sängyssä!" ja sitten siihen alla vastaus: "Miten Leo Lindsten pääsi tänne?".
Selityksenä nuoremmille että Leo Lindsten oli kirjailija ja kulttuurijournalisti ja hengasi Vanhalla. Hän oli hyvä kaverini jo 60-luvulla eikä ollenkaan mitenkään huomionarvoisesti naistenmies. Sen lisäksi naistenvessaan piti kävellä sen portsarikerberoksen ohi ja se oli useimmiten se häijy tyyppi.
Tällä anekdootilla halusin vain sanoa, että noita ruumiinkielijuttuja on osattu aina myös kiertää ja niille on osattu nauraa. Suojattomia ovat aivan nuoret ihmiset, varmaan sekä pojat että tytöt.
"Tällä anekdootilla halusin vain sanoa, että noita ruumiinkielijuttuja on osattu aina myös kiertää ja niille on osattu nauraa. Suojattomia ovat aivan nuoret ihmiset, varmaan sekä pojat että tytöt."
PoistaAivan.
Vaikeinta on "kasvattaa" ihmistä kriittisyyteen mutta samalla muistuttaa häntä siitä, ettei kadota myönteisyyttään ja ajattelun ilmavuutta. Siksikin omistin tuon juttuni Väärin kehutusta kauneudesta tyttärilleni. (Siitä olin iloinen, että Ilkka-lehden versiosta sain hyvää palautetta juuri naisilta.)
Juha: hyvä että omistit tuon jutun tyttärillesi! Enkä ihmettele yhtään että olet saanut palautetta. Juuri tuontapaista tarkoitin niihin vaaleanpunaisiin pilvihepeneisiin pukeutuneista nuorista naisista puhuessani, siis tuo prinsessa-syndrooma, jonka omaksumisesta ei kyllä hyvä seuraa.
VastaaPoistaTulin ajatelleeksi tässä myös yhtä tuttua psykologia, joka Pohjanmaasta puhuessaan kertoi tavanneensa ihmisiä, jotka eläkeiän kynnyksellä huomaavat puolisonsa ja ihmettelevät että kenen kanssa ovat eläneet puoli vuosisataa, melkein. Ja millaisia nuo lapsetkin ovat!
Siinä syndroomassa oli weberiläinen dilemma: on tehtävä niin tuhottomasti töitä ja avioliittokin on solmittava työihmisen kanssa, että ihmisen luonto typistyy ja sitten ei tiedetä enää missä ja varsinkin mistä syystä ollaan. Siis tuo työetiiikka, vaikka se ei kuulemma tarkoita meikäläistä ev.lut.kirkkoa, protestantit ehkä sitten ovat enemmän niitä kalvinisteja.
Olisipa kasvatus edes sitten sitä, ettei kasvateta omaisuuden kartuttajiksi vaan mieluummin edes sitten tiedon. Joku julkisuudessa arvoista puhunut tyyppi (sori, en muista kuka, kuulin radiosta) pyysikin, että jos luovuttaisiin edes semmoisesta arkipäivän kuluttajanelämästä.
Tuon prinsessasyndrooman poaradoksihan on siinä, että sen omaaja ei nouse kantamaan sitä luovalla anarkialla ( mistä tuossa tytöille omistamassani kirjoituksessa oikeastaan juuri puhun). Voisin kuvitella tyttöyhteisön, eräänlaisen Prinsessa Riotin, jossa prinsessaidentiteettiä kannetaan herran ylpeydellä eikä orjan nöyrällä kaunaisuudella. Se tekisi asusta reflektoivan tietoisuuden osan, ei absoluuttisen ja saumattomasti sisäistetyn tietoisuuden osaa. Porukka omisi tyylin itselleen ja murtaisi alentavan dialektiikan. Tuolloin se joutuisi epäilemättä puolustautumaan myös niitä naisia vastaan, jotka haluaisivat suojella tyttöjä väärää idntiteettiä vastaan ja vahvistaa huomaamatta näin heidän orjan identiteettiään edelleen. Tuosta saisi muuten hyvän näytelmän.
PoistaTuo työn ja rakastamisen ontologia on kiinnostavaa. Missä kulkee yhdessä tehtävän mielekkään työn ja kulutuksen raja?
Juha, se olisi semmoinen näytelmä jossa olisivat mukana myös yhteiskuntaluokat ja se olisi hyvin brechtiläinen, mutta ei semmoisessa julistavassa hengessä, vaan etenisi vähän arvoituksin, niin että ihmiset eivät ensin tietäisi mitä pitäisi ajatella.
VastaaPoistaSemmoinen identiteetti-juttu on A. Mellerin tyttären Sarin kirjoittama ja ohjaama näytelmä, joka sai viime viikolla ensi-iltansa. En ole sitä nähnyt, mutta lukenut Hesarista arvion. Ja kuullut kun likka puhui näytelmästä radiossa.
Voisi sallia uuteen brechtiläiseen näytelmään paljon enemmän metaforia ja muita nyansseja, jotka saavat katsomon mietteliääksi. Paljon tavaraa joka riitelee juonen/juonien kanssa. Tässä mietin sitä, että lavastus sisältää Mellerin sisälmykset, eli runoilijan lihallisena otuksena. Kai se voi olla hyvinkin kliininen juttu, koska kyse voi olla ruumiinavauksesta.
Tulin tässä ajatelleeksi että keskenään riitautuvien väittämien välttäminen voi olla juuri se asia, joka saa haukottelemaan toteutusta. Draamaan pitäisi kuulua teesi ja antiteesi aina.
Toivon nyt sitten vain että telkkari näyttäisi tuon näytelmän. Se voi olla liikaa toivottu, koska telkkarin tehtävä ei ole enää ainesten antaminen maailmankatsomuksen luomiseksi vaan se, että saa ihmiset laiskasti nyökyttelemään.
Unohdin tuosta työihmisten välisen avioliiton miettimisestä pois tykkänään kuluttamisen autuuden! Kamala virhe! Olen käsittänyt asian jotenkin niin, että kun mitään ei saa mukaansa kuolemansa jälkeen minne ikinänsä ihminen meneekin, niin silloin esimerkiksi taivaaseen uskova saa kerätä mammonaa ihan niin paljon kuin haluaa. Sitä ei voida kieltää, jos pariskunta tekee uutterasti työtä.
On oltava palkinto! Uurastaminen ihan vain työn iloksi ei ihan riitä. Eivätkä ihmiset ole aina iloisia.