1
"Mitä mieltä sää oot eutanasiasta?"
"En tiiä... se on vähän semmonen juttu että vastaan minä ny sulle ihan miten tahansa, vastaan aina väärin. Tää on niin yhtäältä ja toisaalta juttu..."
"Eiku nyt ihan totta vastaat ekkä tolla lailla kiertele!"
"No... no jos oikeen vaikee paikka ihimiselle tulee ni kyllä mää autanasiaa."
2
MUTTA MINULLA EI OLISI RAKKAUTA: ehdotus kamarinäytelmäksi tai elokuvaksi
Puoliso pyytää toiselta kuolinapua, mutta tämä ei suostu. Ehkä syy kieltäytymiseen on se, että hän haluaa säilyttää puhtaana sen mihin uskoo. Rakastetun ruumillisuus häviää arvojen puhtaudelle. Tai sitten hän ei vain pysty toteuttamaan puolisonsa toivetta.
Mitä tässä tilanteessa tapahtuu rakkaudelle? Tuleeko kummastakin jonkinlainen puhtaan idean edustaja, toistensa ratkaisematon vastakohta? Ketä on rakastettava ja kenen ehdoilla? Mikä rakastavaisille tapahtuu?
Aiheen ja henkilöiden käsittelytavan on tässä tarinassa oltava ehdottoman neutraali. Kaikki näkökulmat esitetään ilman tekijän tarjoamaa patologisointia, psykologisointia tai ideologisointia.(Varoittavana esimerkkinä tekijän tarjoamasta patologisoinnista toimikoon Juha Jokelan Fundamentalisti, jossa häiritsevät ontologiset kysymykset pehmitetään psykologialla: fundamentalisti on epävakaa.)
3
Toivon ettei minun koskaan tarvitse pyytää kuolinapua ystävältä eikä omaiselta eikä johdattaa ketään laittomuuteen asian tähden. Siinä perusteeni sille, miksi kannatan kansalaisaloitetta eutanasian laillistamiseksi. Keskustelu kivunlievityksestä ja kuolemansairaan olon helpottamisesta kiertää perustavimmat kysymykset. Ne ovat muotoiluja, joilla ne sivuutetaan tahdikkaasti.
Kun eutanasian yhteydessä puhutaan kivusta, annetaan sellainen vaikutelma, kuin se olisi ongelman perustavin nimittäjä vaikka juuri se on se yksityiskohta, johon periaatteessa on löydettävissä käytännöllinen ratkaisu ilman, että se vielä ratkaisee mitään. Kuolemassa olevan olon helpottamisessa ihan sama juttu. Kipua ja kuolemanpelkoa voi lievittää lääkkeillä tai kokonaan poistaa nukuttamalla. Ja sitten kun tämä on sanottu, keskustelu yleensä oletetaan tärkeimmiltä osin käydyksi, vaikka siinä ei ole päästy vielä edes alkuun.
Neliraajahalvaantunut voi elää ajattomassa ja - mikä tässä tärkeintä - kivuttomassa olemisessaan "ikuisuuden". Hän saattaa kokea elvänsä tilassa jota ei "laillisesti hallitse", koska ei hallitse ruumistaan. Hän ei myöskään ehkä koe hallitsevansa suhdettaan kieleen samasta syystä. Toisin sanoen elämän ja kuoleman merkityksen määrittely on Toisen hallinnassa. Hän on pahimmassa tapauksessa jopa arvoja ja aatteita uhkaava ja olemattomuuteen katoavaksi toivottu. Dalton Trumbon Sotilaspojan Johnnyn tilanne on tästä hyvä mallinnus (ja Kafkan Muodonmuutos käsittelee tätä myös). Tässä ote Sotilaspoika-jutustani Maailma vailla mitään (ks. tunniste eutanasia):
"Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista ja ontologista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta."*
Kun keskustelin aiheesta paljon arvostamani Päivi Räsäsen kanssa (hänen avusajansa välityksellä), kipu ja kuolemansairaus tuli siinäkin eutanasian ontologiaa määrittäväksi tekijäksi. No. Olisi vain sanonut suoraan että elämä on pyhää ja sillä siisti, ettei tässä ole keskusteltavaa koska todellisuuskäsityksemme eivät kohtaa. Sitä oikeastaan Räsäseltä odotin ja sen olisin häneltä täysin hyväksynyt.
-
*Eutanasiaa käitellään kirjaimellisesti vain Trumbon itse käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvaversiossa (1971).
Vesa. Tolkun Humessa jatkokommentointia sulle.
VastaaPoistaEläimen kohdalla on itse helppo suostua eutanasiaan (puhutaankin tällöin eutanasiasta?), koska siinä on tarkoitus lopettaa turha kärsimys. Silloinkin kun on kiintynyt eläimeen. Jos kuolema on kovasti kärsivän ihmisen tahto, miksi häntä ei voitaisi auttaa ylittämään raja? En osaa tehdä yleissopimusta tästä asiasta, on niin tapauskohtainen. Mutta toisen auttaminen kuolemaan voi olla parempi kuin itsemurha tai pahimmassa tapauksessa sen epäonnistuminen.
VastaaPoistaSiis puhutaanko eläimen kohdalla eutanasiasta, piti sanoa.
PoistaNyt on vaikea aihe mistä en osaa enkä uskalla (itsenikään) vuoksi sanoa yhtään mitään edes puolivarmaa.
VastaaPoistaMulla on joskus ollut sellainen käyttökäsite kuin osallisuuden etiikka. Tarkoittaa että asiaan itse osalliset tietävät parhaiten mistä on kysymys. (Olen soveltanut tätä mm. maahanmuutto-keskustelussa täällä kun olen tuonut esiin että oikeastaan vain ne suomalaisista jotka asuvat maahanmuuttotaloissa on ainakin hieman enemmän osallisuutta sanomaan asiasta jotakin ja heitä tulisi siksi myös kuulla. Osallisuuden etiikkaa voi soveltaa tietenkin melkein missä tahansa, vaikka se ei toki voi olla yleisen periaatteellsien etiikan ainoa peruste koskaan. )
Itse aihe sitten. Eutanasia. Hiljaiseksi vetää. Kuolemansairaat itse ovat tuoneet esiin näkökulmia puolesta mutta myös vastaan. Jään asiassa siis täysin ymmärtämättömäksi. Ja toivottavasti olen ei-osallinenkin pitkään. Päättäjänä en osaisi päättää asiassa kumpaankaan suuntaan. Eli mä olen just tuon dialogin sisällä. Sietämättömien kipujen ja peruuttamattomasti kuolemansairaan ihmisen kohdalla kyllä ajattelen että kai siihen täytyy olla oikeus, ei ihmisen velvollisuus ole kitua "kunnialla" loppuun. Mutta muuttaako se sitten peruuttamattomasti käsitystämme ihmisen arvosta, johtaako se ajan myötä eutanasiakynnyksen alenemiseen....en tiedä en tiedä.
jope
Minun on helppo sanoa vaimolleni nyt näin: "Jos minä sitten joskus oikein kidun ja olen vaivaksi, lopettakaa vaan kärsimykset mahdollisimman pian." Mutta onko tuollaisen pyynnön toteuttaminen helppoa hänelle. Aivan sama on jos hän pyytää minulta tuollaista. Tiedän, että tulee olemaan vaikeaa. En tiedä, olisiko minusta tekemään todellisuudessa tuota päätöstä. Kärsivän lemmikin lopettaminen on hyvä ratkaisu, se on eettinen teko. Mietin mikä muu kuin tietoisuus erottaa ihmisen eläimestä, mihin kaikkeen kajoan jos lopetan elämän. Toisaalla on myös sanottu "Älä tapa", mutta on myös sanottu "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Jos itse voisit ajatella, että sinun kipusi lopetettaisiin, miksi et voisi suoda toiselle samaa jos hän sitä pyytää... Silti tuo elämään ja kuolemaan kajoaminen hiertää jotenkin niin, ettei siitä voi olla varma näin yleistasolla.
VastaaPoistaLuonto kyllä huijaa meidät helposti aloittamaan uuden elämän, mutta tietoisuus kammoaa jotenkin oman / toisen elämän lopettamista. Vaikka siihen olisi perusteet, kuten kivun torjuminen.
Tämä on vaikea kysymys, koska jokainen tapaus on täysin erilainen.
VastaaPoistaPiipahdin tänne kaiken keskeltä, vaikka lupasin olla poissa sunnuntaihin, koska haluan tehdä lisäyksen tähän Vesan kommentin kohtaan: "Mutta toisen auttaminen kuolemaan voi olla parempi kuin itsemurha tai pahimmassa tapauksessa sen epäonnistuminen."
Joskus vakain aikein suunnitellun itsemurhan epäonnistuminenkin voi olla suuri onni ja ilo epäonnistujalle, uusi mahdollisuus. Tiedän tämän.
Näin varmasti on, Marjatta! Ainakin jos ihminen ei vammaudu niin että on sitten loppuelämänsä toisten käsissä. Tällaista ikävää vaihtoehtoa tarkoitin, jossa pyrkimys vapautua tuskasta ja riippuvuudesta sementoikin sen uudeksi elämäksi. Ymmärrän onnellisemman epäonnistumisen toki myös uuden mahdollisuuden alkuna.
VastaaPoistaLaillistetun eutanasianhan varsinaisesti toteuttaisivat lääkärit, eivät omaiset eikä itse sairaskaan. Monet lääkärit kokevat ongelman juuri tässä. He eivät kaikki halua olla auttamassa ihmisiä kuolemaan, vaikka kaikki edelllä sanottu on myös totta.
VastaaPoistaItse olen ollut ollut päättämässä äitini elvytyskiellosta. Siis kerroin mikä olisi ollut äitini oma tahto, vaikka hän ei tainnut sitä koskaan ilmaista kirjallisesti. Kroonikkojen osastolla sairaanhoitaja kiitti minua järkevyydestä ja kirjattiin ylös ettei elvytetä. En tiedä teinkö oikein ja kenen kannalta. Avasin myös kerran ikkunan äitini vuoteen vieressä kun hän sanoi jo käyneensä "ylhäällä" mutta joutuneensa tulemaan takaisin, kun ei sinne "kelvannut." Näytin että tuosta sitten vaan seuraavalla kerralla ulos ja perille. Samassa huoneessa ollutta toista potilasta taisi kuolemahuumorimme hieman loukata. En tiedä teínkö missään em. kohdassa oikein. Enkä tiedä miten kuolemaan pitäisi suhtautua. Taitaa olla niin yksityinen asia, että jokainen tietää parhaiten itse, jos tietää itsekään. On etsittävä sitä että joku toinen on sitten vierellä. Ihminen vähintään.
Eutanasia on mielestäni ehkä sittenkin eri asia kuin itsemurha. Ihanne olisi tietenkin ettei kukaan joutuisi henkisen kärsimyksen vuoksi täältä omin toimin lähtemään.
Ei käy kateeksi lääkärit eivätkä päättäjät jotka tämän asian ratkaisevat. Papit ja filosofit voivat höristä siinä sivussa mitä huvittaa. Ne on vaan sanoja. Mitä tarkoittaa "elämä on pyhää"? Varmaan tuhatta eri asiaa. Nää on juuri niitä kohtia joss eriasteiset relativismit ei auta, vaan kaikki on oikeasti totta.
jope
intiaanien sanonta toisen mokkasiineissa kävelemisestä pitää omavalintaisen kuoleman kohdalla paikkansa. jos ei vielä tänään ole elänytkään kipuisan läheisen rinnalla, voi tulla eteen päivä, jolloin kysymys kuolemisen tavoista tulee lähelle.
VastaaPoistapuolustan vapaaseen tahtoon perustuvaa valinta elämän ja kuoleman välillä. minun on tietysti helppo puhua, koska minun ei tarvitse pelätä helvettiä - sitä ei ole minulle olemassa. ja jos jumala on olemassa, niin helvetillä pelottelu ja muu kostonhimo on kyllä niin primitiivinen luonteenpiirre, että sitä on mahdotonta yhdistää häneen.
en osaa löytää mitään loogista moraalista syytä, jonka perusteella ihmisen omavalintainen kuolema pitäisi kieltää. armokuolemassa ei ole kysymys raihnaisista vanhuksista, huonoa hoitoa pelkäävistä suomalaisista tai itsekeskeisistä nuorista. kysymys on vain ja ainoastaan yhden ihmisen kuolemasta: minun kuolemastani.
on muuten lievästi ketkua, että armeijassa miehillä on yhä velvollisuus opetella tappamaan ihminen, mutta kaksinaismoralismi nostaa päätään heti kun lähimmäinen pyytää kuolinapua.
pidän kirjailija kaari utrion kuolinpilleri-ideasta. se on hieno sörhäisy ampiaispesään. mutta niinhän ei tietenkään voida toimia tässä tabun alaisessa asiassa, eivätkä lääkärit missään tapauksessa varmasti suostuisikaan moiseen kauhistukseen.
minä ottaisin mielelläni sellaisen pillerin yöpöytäni laatikkoon. vaihtoehto ei kai voi olla vain käveleminen junan alle ja sitä kautta veturinkuljettajan painajaisuniin?
vielä nyt, kun herään uteliaana ja ihmettelen huomista, voin kuitenkin sanoa eutanasialle ei. mutta jos sen aika tulee, en usko että minun 'hyvä kuoleman' kaipuuni sulkee pois kenenkään toisen hyvää saattohoitoa.
meri
Päivitän lisää...
PoistaTai oikeastaan pistin aika paljon uusiks...
PoistaOsallistun pitemmin, kun ehdin. Tämä kännykästä nopeasti.
VastaaPoistaKuulin eräältä lääkäriltä, että itse asiassa eräänlainen eutanasia on käytössä, jos verrataan entisaikoihin, jolloin kuoltiin kivulla ja tietoisina. Nykyään potilas, joka kokisi tukehtumisen, esim. keuhkofibroosiin kuoleva, nukutetaan. Eikö kuolema vahvojen kipulääkkeiden "haalistamana" ole jo eutanasiatyyppinen?
Hyvä tietää että noin toimitaan. Lohdullista. Ja tuo vahvojen lääkkeiden piiloeutanasia, sekin.
Poistajope
Onhan se käytännössä, ja hyvä niin. Mitä mieltä on kovassa kivussa, lähtijälle tai muillekaan?
VastaaPoista"Kun keskustelin aiheesta paljon arvostamani Päivi Räsäsen kanssa (hänen avusajansa välityksellä), kipu ja kuolemansairaus tuli siinäkin eutanasian ontologiaa määrittäväksi tekijäksi. No. Olisi vain sanonut suoraan että elämä on pyhää ja sillä siisti, ettei tässä ole keskusteltavaa koska todellisuuskäsityksemme eivät kohtaa. Sitä oikeastaan Räsäseltä odotin ja sen olisin häneltä täysin hyväksynyt. "
VastaaPoistaJuha, en tietenkään tiedä keskustelustanne muuta kuin tuo minkä kerroit, mutta jos ihmisellä kuten Räsäsellä on kristillinen maailmankuva niin ei se tietenkään mene noin, että uskonnon argumentti jyrää kaiken; kristinuskossa ei ole sellaista hyvän ja pahan dualismia. Uskonto,kristinusko, ei-moderneimmillaankin liittyy todelliseen, varsinkin etiikan kysymyksissä. Terveessa uskonssa ei ole mitään pyhiä todellisuudesta irrallisia pyhyyslauseita ihmiselämän todellisuuden ohi.
Muuten tuon edelleen esiin lääkäreiden näkökulman. Hehän siis sen eutanasian toteuttaisivat. He ovat myös osallisia. Ehkä se menee niin että osa lääkäreistä jotka hyväksyvät eutanasian eeettisesti, keskittyvät sitten kuolinapuun.
Toinen iso kysymys on se mihin jo tuolla aiemmin viittasin: madultavatko eutanasian kriteerit ajan myötä. Iso riski siihenkin kun nyt miettii tätä terveyden palvonta-kulttia mikä meillä nyt jo on. Kaikilla osa-alueilla pitäisi olla terve, aktiinen ja oikeanlainen.
Mielestäni asian ratkaisijat tulisi kerätä, jos sellainen olisi kuvitteellisessa maailmassa mahdollista, yhteen asianosallisten piiristä ja antaa heidän päättää ettei kukaan pääsisi tekemään ideologistista politiikkaa asiassa.
Tosi paljon me demoamme sitä mitä me olemme, ottamalla kantaa puolesta vastaan asioissa, vaikka asia ei ole meidän.
(Toki, saattaahan siitä tulla, piankin)
Viisaiden komitea jossa vakavasti sairaita (heille suurin vaikutusvalta), heidän omaisiaan ja lääketieteen ammattilaisia olisi minusta ideaalein ratkaisemaan tämän. Ei filosofeja, pappeja, poliittisia aktivisteja tähän asiaan.
jope
Jope. Vähän luulen että ne arvot siellä ytimessä hyvin paljon märittelee silti sen, miten asiat näkee. Ja Räsäsen tietäen noin uskon psljolti olevan. Ja minä siis arvostan hänen suoruuttaan yleensä. Samasta syystä, arvojen petimmäisyyden vuoksi, tuo että keitä olisi pohtimassa eutanasiaa, on monimutkainen kysymys. (Tää on sama ikuisuuskysymys että pitäiskö äänestää puoluetta vai yksilöä. Minä rekisteröin ensin puolueet ja sitä kautta sitten yksilöihin; sirpa pietikäinen on hyvä esimerkki kokoomuslaisesta, jota äänestäisin epäröimättä.)
PoistaKyllä tässä pohdinnassa minusta saavat olla niin papit kuin filosofitkin mukana, koska kysymys on lopulta siitä, miten kärsimys suhteutuu arvoihimme. Ja kyllä eutanasia on myös terveiden ja hyvinvoivien eli kaikkien kuolevaisten asia. Ja sitähän voi joutua lähimmäisensä takia pohtimaan...
Mutta miten kommentoitte tuohon halvaantumiskysymykseen? Tekin tunnutte kuin huomaamatta liukuvan tuohon kivunpoistoon, johon on jo ratkaisuja. Minustakaan eutanasiaa ei tarvita, jos kipua lääkitään epäröimättä ja unta annetaan epäröimättä palloon. Mutta reaalisin ydin on noiden kysymysten tuolla puolen... Haastan nyt hieman... ja keskustelunne on ollut hienoa. Teille kyllä kannattaa kirjoittaa ja teitä haastaa.
Kansalaisaloitte jättää kyllä helposti tuon tulokulmani avoimeksi.
Poista(Välihuomautys: Tänään muuten tulee beckettin ja keatonin lyhäri, ei ole koskaan esitetty tvssä enkä ole nähnyt sitä. Sen jälkeen doku siitä. En ole kyllä jaksanut enää keatonista innostua. Aika syönyt ainakin minun makuni suhteen... Kenraalin se osa missä juna liikkuu, kuten filmihullussa uskalsin sanoa, on tosi hyvä. Mutta tuo becketthän nyt kiinnostaa.)
Poista(2. välihuomautus: vesa, selailin uudelleen vasaraa ja hiljaisuutta ja olihan siellä myös wittgensteinin työtä koskevaa pohdintaa...)
Niin, eikä papeillakaan ole mitään yhtä näkökulmaa, vaan monia erilaisia kantoja, saman teologisen perinteenkin sisälläkin. Eli sieltä ei kannata etsiä täsmäselitystä elämän pyhyydelle. Otin esimerkiksi siksi että kun asiasta keskustellaan, niin siellä on aina liperikaula edustamassa "kirkon kantaa."
PoistaTapaus kerrallaan nämä on kai mentävä. Marjatta toi esiin sen, että eutanasia-tyyppisiä ratkaisuja nyt jo tehdään. Voi olla että asia on niin yksityinen ettei yleistä periaatetta voi edes muodostaa.
Haluaisimme, luulen, ettei omalla kohdallamme kukaan toinen tai mikään periaate ratkaisisi asiaa meidän puolestamme noin tiukassa paikassa.
Tämän asian miettiminen on kyllä terveellistä. Me olemme kuolevaisia eikä kenelläkään aikaa ole loputtomasti. Jokaisella teolla ( ja sanalla, viit. aiempiin keskusteluihin) on sittenkin valtava paino.
Itse en osaa enkä kai haluakaan suhtautua kuolemaan "ihmisen luonnollisena osana." Se on tietenkin oman eksistenssimme kannalta valtava katastrofi, jonka kai pitäisi ohjata meitä hyvään ja hyvään elämään, mutta eihän se niin tee, me unohdamme.
jope
Yksi tuttavani sai aivoinfarktin ja sen seurauksena locked in-syndrooman. Hänen oma tahdonlujuutensa ja apu toivat epätoivosta ja kuoleman porteilta jonkinlaiseen elämään. Rajoitettuun mutta jollain tavalla inhimilliseen, jatkokaudelle, mutta käytännössä kuin toisen ihmisen todellisuuteen. Luulen, että olisi ollut myös mahdollisuus luovuttaa...
VastaaPoistaSe tilanne, jota itse huomaan toisinaan ja varsinkin esimerkkitapausten voimasta ajattelevani, on juuri tuo katkos oman ruumiinsa ja samalla kielen välillä. (Sanat siis tehdään tosiksi!) Sotilaspojan ja Muodonmuutoksen lukeminen virittää minyssa pohjattomia kysymyksiä. En tietenkään tiedä, miten sitten reagoisin jos makaisin silmiä räpsytellen jossain muiden armoilla tulevia vuosia miettien, mutta se on peruskysymys jota kysyn ja jonka ratkaisemiseen tietenkin tarvitsisin toista ihmistä, mikä juuri on kauheinta ja kauneinta.
Poista"...mutta miten kommentoitte tuohon halvaantumiskysymykseen? Tekin tunnutte kuin huomaamatta liukuvan tuohon kivunpoistoon, johon on jo ratkaisuja. minustakaan eutanasiaa ei tarvita, jos kipua lääkitään epäröimättä..."
VastaaPoistajuha, päivi räsänen vastustaa eutanasiaa väittämällä, että sitä ei tarvita. saattohoito on järjestetty hyvin, ja kipuja lievitetään tehokkaasti viimeiseen saakka; jokainen saa ihmisarvoisen, arvokkaan lopun. hölynpölyä.
eutanasiaan liittyy rajan vetämisen ongelmia, mutta niinhän kaikkeen liittyy. lääkärit joutuvat tälläkin hetkellä voimavarojen puutteessa priorisoimaan, kenelle annetaan hoitoa ja kenelle ei tai kuka jonottaa puoli vuotta ja kuka pääsee kiireellisenä jonon ohi. sitä ei nimitetä armokuolemaksi, vaikka jonoon kuollaankin. on aikamoinen paradoksi, että ne, jotka haluaisivat kuolla, eivät saa sitä tehdä, ja jotka haluaisivat hoitoa, eivät sitä saa rahan puutteen vuoksi.
perustuuko armokuoleman pelko uskontoon, jonka mukaan kuolema on luojan käsissä? vai pelätäänkö, että ihmisiä alettaisiin kustannussyistä armokuolettaa?
toivon että saan hyvän kuoleman, rauhallisen uneen vajoamisen. tiedän että siihen tarvitaan paljon onnea, rahaa, suhteita, hyviä lääkäreitä ja hoitajia, ja läheisten jatkuvaa aktiivisuutta. ilman niitä minun pahimmat pelkoni voivat toteutua. kuten ne toteutuvat monella muulla.
meri
Minulle hyvä kuolema on sitä, että asiat ovat kunnossa (ainakin suhteellisen hyvin) itseni kanssa ja toisten kanssa ja sitten ei voi jäädä kuin siihen uskoon missä on. Kuolema on tässä mielessä olemisen jatkumista.
VastaaPoistaTotta kai ruumiillisuus on tässä mukana: pelkästään subjektiivisesti ajatellen äkkilähtö olisi paras. Tai sitten Merin kuvaama rauhallinen poistuminen. Mutta luultavasti kumpikaan haave ei toteudu yhtään sen paremmalla prosentilla kuin jokin muu vaihtoehto.
Tavallaan koen, että kaikki mitä esitän kuolemasta / armokuolemasta on toissijaista merkityskysymyksen suhteen eli sen suhteen mitä kuvasin alussa hyväksi kuolemaksi. Käytännöllisinä kysymyksinä pitää ratkaista kivunlievitys jne. mutta se miten meissä elävä henkinen olento olemassaolon jättää on minulle olennaisempi asia. Täytyy sanoa praktisesti: jos läheiseni kituu ja kärsii, suon hänelle mielihyvin siihen liennytyksen. Jos kipu menee yli kaiken muun, sitten käyttöön on otettava järeämmät keinot. Turha asiaa on mitenkään jeesustella. Kuolevan subjektin ongelman kanssa tällä kaikella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä.
"perustuuko armokuoleman pelko uskontoon, jonka mukaan kuolema on luojan käsissä? vai pelätäänkö, että ihmisiä alettaisiin kustannussyistä armokuolettaa?"
VastaaPoistaKysyit fiksusti meri. Luulen että tuo jälkimmäinen on se juttu. Kynnys alenee, perusteet ehkä muuttuvat...
Silti en tarkoita että yksiselittäisesti vastustaisin eutanasiaa. Tapauskohtaista. Ihmistä tulee auttaa, vaikka kuolemaan, ehkä, jos kipu kuolemaa odottaessa on sietämätöntä ja parantumatonta.
Mutta tarkkana tulee olla, ettemme ala ajatella ihmistä kemiallis-biologisena yksikkönä, joka tosta vaan korvautuu kuitenkin uusilla tulevilla.
jope
vesa: "mutta se miten meissä elävä henkinen olento olemassaolon jättää on minulle olennaisempi asia."
Poistatotta. minäkin haluaisin painottaa tuota miten-sanaa. en haluaisi olla rajaa ylittäessäni lääkepöllyssä, vaan kirkas ja tietoinen tapahtumasta (sen lisäksi tietysti anteeksiantanut ja anteeksiannettu poistuja). kivunhoito kehittyy, mutta en tiedä kenen elämänlaatua viime metreillä parantaa olla nukutettuna tai morfiinilla huumattuna.
jope: "mutta tarkkana tulee olla, ettemme ala ajatella ihmistä kemiallis-biologisena yksikkönä, joka tosta vaan korvautuu kuitenkin uusilla tulevilla."
ehdottomasti. ei mitään jack kevorkian -meininkiä tietenkään. tuo itsemurha-aspekti on minusta hirveän mielenkiintoinen juttu. joku kirkkososiologian proffa kävi läpi raamatun itsemurhatapaukset ja sai tulokseksi sen, että uudessa testamentissa on vain juudas iskariotin hirttäytyminen, vanhassa testamentissa alle kymmenen tapausta. simson taas on eräänlainen itsemurhapommittajien esi-isä. vasta augustinus tulkitsi itsarin synniksi. eli jos olen käsittänyt pipliani oikein, ei eutanasiaa voida tuomita synniksi?
meri
Henkilökohtaisesti koen, että varsinaiset syntikysymykset (ero Jumalasta) ratkaistaan tuolla subjektiosastolla. Se että jonkun kituminen lopetetaan ei ole synti, se on normaalia sosiaalista toimintaa, jossa ihmiset osoittavat huolenpitoa toisiaan kohtaan. Mutta en tosiaan ole mikään teologi tai apostoli Paavali. Vesa (google nappasi tuon versoja-tilini nimekseni, hassua!)
PoistaMeri, muistan vuosia sitten yhden Imagen haastattelun, jossa pappi Antti "kaikki pääsevät taivaaseen" Kylliäinen kuvaili ihannelähtöään: siihen kuului erittäin lihapitoinen mässäily ja kunnon känni hienoilla viskeillä jne. Minä ihmettelin tuolloin papin asennetta. En itse tahtoisi itse lähteä kännissä tästä elämästä. Papin suusta tuollainen kuulosti helvetin valheelliselta. Ihmettelin, mikä asia Kylliäisellä on niin pahasti vialla, että hän (mikäli voisi tietoisesti päättää), lähtisi tästä olemassaolosta kauheassa kaasussa. Minulle on sinänsä ihan sama mikä miehen teologia / filosofia on, mutta tuossa hän tuntui pettävän olemassaolon...
PoistaKorjaan sen verran, että Kylliäisen juttu saattoi olla myös City-lehdessä, ei Imagessa. Yhtä kaikki jutun juoni oli kunnon känni ja sitten kuolema. Ilmeisesti oli kyse parhaasta tavasta, jolla Kylliäinen keksi juhlistaa olemassaolon loppua...
VastaaPoistaHyvään lähtemiseen voisi ehkä soveltaa samaa ajatusta kuin elämään: sellainen jolla on merkitys jonkin asian kannalta. Vaikka vain parin läheisen.
Poista(Vesa, nykyiset papit, olen huomannut, yrittävät yksi jos toinenkin sanoa jotain "räväkkää." Ehkä he ovat kokoneet itsensä jotenkin lällyiksi nuorina uskovina ja haluavat nyt aikuisina kovisleikkejä leikkiä. Ottaa takaisin. Tästä johtunee myös kirkon nykyinen politisoituminen. Ehkä siellä hävetään jo Jeesusta, on jotenkin stydimpää osallistua "yhteiskunnalliseen keskusteluun" jne. ja ottaa vaikkapa vasemmistolaisia agendoja omakseen ja julistaa että niin Jeesuskin toimisi vuonna 2016. Itse kyllästyin tuohon kylliäistelyyn ja vastaavaan modernisoituun evankeliumiin niinkin paljon että erosin päivänpolitisoituneesta helsinkiläiskirkostani.)
Kuolemantapaamme- tai hetkeämme saamme tuskin valita tai hallita lainkaan. Se tulee kuin varas yöllä. Pitäisi kai vain pyrkiä elämään niin että viimeinen päivä ei olisi häpeällinen. Ja se päivähän voi olla mikä tahansa. Jeesustelenko mä nyt? En. Tää nousee kokemuksesta sillä liian monia päiviä takana jotka ovat olleet mätiä munia (omiani) täynnä. Jotain eheyttä ja selkeyttä unelmoin nyt saavani kokea.
Ja valmistautua kohtaamaan myös väistämätön. Mutta ei vielä, sitä toivon! Ensin on saatava lapsi maailmalle hyvin eväin ja hyvitettyä vaimollekin satakunta asiaa:)
jope
Juha sulle erit. tässä ohi tän aiheen ihan ehdoton lukuvinkki yhdestä sun päivityksiesi lemppariaiheestasi. Nihilismi ja miksei sen allakin oleva juttu http://timo-vihavainen.blogspot.fi/
VastaaPoistajope
vesa: ..."että hän (mikäli voisi tietoisesti päättää), lähtisi tästä olemassaolosta kauheassa kaasussa...."
VastaaPoistaei missään nimessä! tietoisena ja niin tajuisena kuin mahdollista. memento mori -ajatus on muutenkin tärkeä. minulla oli 90-luvulla richardinkadun kirjaston pienessä hyllygalleriassa kolme tosi vaatimatonta uurnanäyttelyä tähän liittyen. ensimmäisen nimi oli pieni vainaja, toisen hiekkahoito, kolmannen uurna. sitä käsinkosketeltavammin tuskin voi kuolevaisuuden näkökulmaa työstää.
tuhkauurnissa minua miellyttävät paperista tehdyt uurnat. mieheni uurna oli hiljaisenharmaata japaninpaperia, sisäpuolen stanssasin lehtikullalla. sinne oli kaiverrettu juhani ahvenjärven runo.
ray bradburylla on sellainen kirja kuin death is a lonely business. ja niin se onkin. kuoleminen on usein rujoa puuhaa, johon liittyy kipua, masennusta ja surua. on vaikea käsittää sitä ajatusta, ettei minua enää olisi. ja siitä kuitenkin on kyse; minuuden häviämisestä. se tuntuu etukäteen merkilliseltä tyhjyyden tunteelta. kuin olisi unessa luisumassa rotkoon, jossa putoaminen jatkuu ikuisesti.
ahdistavinta kuolemisessa on läheisimmistä luopuminen. kuolemani jälkeen en voi enää vaikuttaa asioiden kulkuun. minun on annettava heidät pois. ajatukseen tottuminen on jo nyt kovin vaikeaa.
vaikka kannatan tuhkaamista, tahtoisin että ihmisillä olisi joku konkreettinen hautapaikka, vaikka kuinka pieni ja mitätön. olen sellainen puutarhaihminen. haudan hoitaminen on äärettömän terapeuttista puuhaa.
meri
Lapsena kuuntelin isoäitiäni, joka oli ollut valvomassa nuoren sukulaismiehen kuolemaa. Tämä tapahtui 50-luvun puolivälissä, jolloin ei ollut paljon mitään kivunlievitystä. Nuorukainen kuoli johonkin vatsanalueen syöpään. Hän oli piehtaroinut, ulvonut tuskasta, oksentanut jotain mustaa, huutanut kirosanoja, joita ei häneltä oltu kuultu koskaan ennen. Hän oli sairaudestaan huolimatta vahva, joten kuoleminen kesti. Tämä siis esimerkkinä tietoisena kuolemisesta. Ei sellaisessa ole mitään hyvää.
VastaaPoistaSitten on monta esimerkkiä rauhallisesta kuolemasta hyvällä kivunlievityksellä, jossa ajelehditaan tajunnan eri tasoissa. Mieheni isä oli useamman päivän kuin unessa, mutta luultavasti kuuli - kuulohan säilyy aisteista viimeisimpänä - minkä osoitti heikolla käden puristuksella ja silmistä valuvilla kyynelillä.
Oma isäni oli nostanut pari tuntia ennen kuolemaansa happinaamaria pois kasvoiltaan ja sanonut viimeisinä sanoina sisarelleni:"Kiitos sulle vaan kaikesta." Silloin oli enää 30 prosenttia sydämestä toimivaa kudosta, vanhan miehen sydän hiipui. Sitten kivunlievitys oli auttanut hänet tajuttomuuteen. Minä en ehtinyt paikalle ollenkaan. Puhuin hoitajan kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että tekevät kaikkensa isäni olon helpottamiseksi, kuten tekivätkin.
Minä en pelkää kuolemaa juuri kehittyneen kivunlievityksen ansiosta. Huonojen keuhkojeni takia saatan kuolla juuri keuhkoahtaumaan (vaikka en ole tupakoinut) tai muuhun keuhkotautiin, mutta tiedän, että ei minun tarvitse tukehtua ja piehtaroida kuten tuon ensimmäisen kuvaamani tapauksen nuoren miehen. Ja jos saan elää vielä vaikka pari tai jopa kolmekymmentä vuotta (lähelle satavuotiaaksi), niin lääketiede on kehittynyt tässäkin suhteessa lisää.
Minusta on jotenkin turhanpäiväistä miettiä, mitä musiikkia kuuntelisi kuollessaan (ei sellaisista asioista silloin välitä) tai millaiset peijaiset läheisten tulisi järjestää.
Tuhka luonnon kiertoon, ja muistot läheisillä mielessä ja valokuvina. Kun vielä saisin pykätyksi heille jonkinlaisen kirjan tuokioista elämässäni.
Vietin viikonlopun juuri kaikkien läheisteni kanssa. Minusta he, kaikki kymmenen, vaikuttivat tyytyväisiltä ja onnellisilta, joten he tulisivat hyvin toimeen ilman minua.
Tottakai olisi ihanaa seurata heitä, valtavaa. Mutta jos ei, niin sehän on minulle vain tyhjyys. Tiedän, että he surisivat minun kuolemaani. Se kyllä pitää elämänhalua yllä, samoin kuin lasten ja lastenlasten oelmassaolo muutoinkin.
Olen ollut kerran lähellä kuolemaa. Koen, että se on osa tätä samaa elämää. Se on myös demokraattista, kaikki me kuolemme.
Kiitän teitä tästä keskustelusta, muuta en osaa sanoa. Ja tämä siis ei ollut vihje lopettaa!
PoistaJope. Kävin kommentoimassa vihavaisen nihilismi-juttuun, teille tuttua, mutta pistän sen postauksena kans koska kokoaa pointtejani jotenkin kevyesti.