lauantai 5. marraskuuta 2016

MIELEKKÄÄN MAISEMAN RAJAT: Vähänen ja Beckett

Aluksi. Minä koen maiseman jonkinlaisena semanttisena perusyksikkönä. Sanojen syntetisoijana. Maisema on ensin. Olen jo pitkään ajatellut niin, ilman sen kummempia patevyyksiä, minusta kun vain tuntuu siltä että kun tiedän missä jokin tapahtuu, tiedän paremmin myös että miksi. Se on perustavaa. Semanttinen mielekkyys konstituoituu objekteja merkityksiksi syntetisoivassa maisemassa.  Itse etsin taiteesta aina tätä synteettistä maisemaa. Jotakin on ensin ymmärrettävä kyetäkseen ymmärtämättömyyteen. Väitettä ettei taidetta tarvitse ymmärtää en ole koskaan ymmärtänyt.

Luen Juhana Vähäsen Kakadua. Pidän siitä. Ensimmäinen asia minkä huomaan on, miten lukukokemukseeni vaikuttaa se, ajattelenko teosta romaanina vai runona. Jos kuvittelen asemoinnin runomuotoon, lauseita on jotenkin helpompi lähestyä kuin että kysyn kuka puhuu romaanissa. Samalla kun runon lauseita on helpompi lähestyä, niitä myös tulee tulkittua jotenkin vapaammin, toisaalta ehkä myös laiskemmin. Lukutapani on välineeseen ohjelmoitu. Se miten sanat paperille asemoituvat ja esimerkiksi tässä tapauksessa järjestyvät romaanin tavoin lukuihin, on elementaarisesti merkitsevää. Myös väline maisemoi tavallaan.

Markku Eskelinen viittaa blogissaan Kakadusta kirjoittaessa Beckettiin ja rinnastus on osuva. Erityisesti oma ikisuosikkini Millaista on korreloi päässäni vahvasti Vähäseen. Beckettin kohdalla synteettisen maiseman koettelu kyllä viedään vielä pidemmälle. Millaista on kysyy, kumpi on peustavampaa, kumpi tulee ensin, maisema vai siinä ilmenevä olento tai olio? Kuinka pitkälle toista voi hämärtää kadottamatta toista?

Pieni maiseman ulotteisuuteen liittyvä yksityiskohta Vahäsen tekstistä vielä. Sivulla 5 oleva kirjoitusvirhe "lamppuja ei oltu irro(i)tettu katosta" tekee minut epätietoiseksi. Kirjoitusvrheen voi tulkita tahalliseksi "kolmiulotteisuuden" efektiksi siten, että tekijä leikittelee fiktiivisen subjektin huolimattomuudella. Nimeämätön puhuja paljastaa itsensä kirjoitusvirheessä. Virhe on tosinta. Joku tuolla puhuu minulle. Tuntuu kun Vähänen haluaisi leikitellä halullani samastua henkilöhahmoon pelkän tekstin lisäksi. Tosaalta: samalla teksti itsenäistyy jälleen. Luen tekstiä. Tekstissä ei lymyä edes fiktiivistä ihmisen kaltaista hahmoa johon samastua. Vain kirjailija joka pilailee kustannuksellani. Virheessä tekstin tekstiys vahvistuu ja teksti palaa tekstiin. Kirjoitus on vain kirjoitusta, ei sen enempää. Tai vähempää.

14 kommenttia:

  1. Ripsa! Kerroit tuolla aiemmin hakevasi Syvää jokea alkukielellä. Jos luet englanniksi, minulla on yksi kysymys sitten pienestä virheestä (käännöksen s. 149 nuolta vahingossa sanotaan jouseksi:"Kokeilin jäljellä olevat nuolet. Olin lähtenyt matkaan neljällä jousella, mutta kaksi olin tuhlannut peuraan." Oletan kääntäjän lipsahdukseksi, mut vaivaa silti; sen takia en kuitenkaan hanki alkuperäästä). Muuten: Tilaa netistä alkuperäinen!

    VastaaPoista
  2. On ollut juoksemista viikko, mutta sitten tuli aavistamatta Pyhäinpäivä päälle, joten kirjasto ei ollut auki.

    Kirjastoa on suosittava siksi, että olemassaolevatkaan kirjat eivät enää mahdu mihkään. Netistä en kovin usein hae mitään. Jos tarvitsen jotain kirjaa, niin yritän kirjoittaa sähköpostia kustantajalle. Suomentajan virhe tuo on. En usko että kukaan kuljettaa mukanaan neljää jousta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin. Ja kun edellinen lause puhuu nuolista.

      Poista
    2. Noh, kirjastovirkailijat ovat ihania. Tilasin enkunkielisen laitoksen, se tulee jostain päin suomea. Dickey oli kirjoittanut jonkun muunkin opuksen. Ne ovat suomeksi meidän kirjastossa. En ottanut, otin sen sijaan kasan runoja, suomalaisia.

      Tuntuu hyvältä samalla kun ensilumi tuli tänään. Runot sopivat pitkään syystalven aikaan ja todennäköisesti kirin runoja viikonlopun, kun ei vielä iske loska nyt.

      Poista
  3. Vähäsen Cantorin pölyä eli hänen esikoisteoksensa on mielestäni yhä hänen paras kirjamuotoinen teoksensa. Big Sur / Surreal on blogi, jonka miltei jokainen fragmentti on älyttömän hieno. Viimeksi luin Nymfaion-trilogian. Sama fiilis kuin blogin suhteen: uskomattoman upeita fragmentteja. Kokonaisuus ei vaan kommunikoi oikein millään tasolla. Jokainen fragmentti parempi kuin niiden kokonaisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen lukenut vähäsen blogia ja kokemukseni on sama kuin vesalla. jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei se kuitenkaan nouse perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. ehkä en halua päästää vähäsen fragmentteja kovin lähelle. tai ehkä niistä ei vain lopulta ole tulemaan kovin lähelle. tai ehkä en vain osaa tutkia niitä.

      meri

      Poista
  4. ( Jälkikirjoitus edellisen ketjun Kordelin-caseen: Nyt tullut päätös että TH:n apuraha pysyy. Oikea päätös, mutta farssi tämäkin. Ensin somen kansantuomioistuin vaatii uutta käsittelyä. Vastavaa ei ole tapahtunut edes YYA-aikoina. Sitten Kordelin päättääkin pysyä päätöksessään, vaikka on kokoontunut käsittelemään aiempaa päätöstään ehkä sen peruakseen. Noissa kolmessa ed. kommenttssani kerroin jo kantani, eli nyt sitten paluu taiteeseen.
    Ehkä voisin napata hyllystä jonkun "kaikkien rakastaman kirjailijan" hah ha...
    Luin muuten tänään, kirjastossapa tietenkin, Risto Ahdin kirjaa Tie, ilo, köyhyys. Ilahduin sen jumaluskosta ja siitä että joku kirjoittaa mitä tarkoittaa. No, Ahti on tuttu muutenkin, ei runoilijana mutta muista teoksistaan. Onneksi tuollaisia ihmisiä vielä on! Mulla ei ole nyt Beckett-kuukausi. Kun on, Malone kuolee, on parasta mitä tiedän.
    jope )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jope. hännikäislinkki on nyt luettu. ei suhteeni timppaan ole vieläkään yksiselitteisen rakastava, mutta....

      ahdin kirja on minullekin ollut juuri tuota ilahdusta. ilahdun aina kun joku osaa kirjoittaa uskosta. se saa mut aina pohtimaan uskon, agnostian ja ateismin polkuja.

      oletko muuten huomannut, että me olemme ensimmäinen sukupolvi moneen aikaan, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. itse toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain äärilaidoille. sinä välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva.

      pidän hirveästi ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta.

      meri

      Poista
    2. Turhinta olisi myös tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti. Kaikkein turhinta maailmassa.

      Erinäisestä syystä nappasin Humen Esseitä taas hyllystä. Mitä vastamyrkyä Beckettille. Suloista elämäntuntua. Humen skeptisismikin on niin inhimillistä. Hume on suuri!

      Poista
    3. meri, mulla ei ollut luontevaa jumalsuhdetta, en ollut juuri lainkaan uskonnollinen enkä koe ole olevani uskonnollinen vieläkään, mutta uskallan kyllä häpeämättä sanoa näissä paikoissa että olen Kristususkossa mielläni nykyään. Yritän ottaa uskoni vakavasti, epäonnistun siinä tietenkin, mutta toivon että uskoni kohde ottaa minut vakavasti siitä huolimatta. Kristinusko ei ole minulle enää minkäänlainen ongelma, olen niellyt jo koko lääkkeen reseptistä valittamatta. Haluan lisää. Tulee kovaan tarpeeseen kuin Munkki-yskänlääke lapsuudessa.
      Uskosta puhuminen on tosiaan vaikeaa, totta, ainakin tiedollisesti tarkassa mielessä. Silti voi asiaa monimutkaistamatta sanoa, että Jeesus on Herra. Sellaiseen vapauteen meidät on vapautettu. En pelkää enää lainkaan esim. älyllisyyteni uskottavuuden menettämistä tms. Sellaisella ei ole sillä lailla merkitystä.
      Ehkä nuorena wannabeenä asia olisi ollut toisin. Ja olikin.
      Ostin juuri neljänkympin talvikengät. En murehdi niiden tyylittömyyttä. Ne ovat minusta hienot, harmaat, vahvat. Nuorena miehenä ne ei olisi kelvanneet minulle missään tapauksessa. Olisin ajatellut että ne antavat minusta ihan väärän kuvan.
      Sama juttu näiden itselle tärkeimpien asioiden, ensimmäisenä tietysti uskon kanssa. Voin hyvin menettää pintauskottavuuteni mutta tuskin kukaan sellaista jaksaa miettiä.
      Tuo kenkä-metafora sopii myös kirjallisuuteen, ja muuhunkin omaan ajatteluun. Ei kannata miettiä mihin tulee mieltymyksillään vertautuneeksi. Jos joku meitä luokittelee niin sille ei voi mitään.
      Tai jos totta puhutaan niin mieluummin tulen vertautuneeksi vaikkapa jopa Päivi Räsäseen....kuin Markku, heh... Eskeliseen, vaikka mattipulkkisfani olenkin. Nythän somessa on menossa kuvottavaa kannanottoa mitä tulee jenkkien vaaleihin. Mitähän tapahtuisi jos alkaisi julistaa kovaan ääneen Trumpin puolesta? Älkää peljätkö, en....kannata kumpaakaan. Muistan kuitenkin Reagan-hysterian hyvin. Miten siinä kävi? Hienosti. Varsovan liitto kaatui ilman laukaustakaan. Itä-Eurooppa vapautui. Koko 80-luku oli suhteellista rauhan aikaa.
      En siis osaa pelätä jenkkivaalin tulosta.

      Ahdilla on muuten kyllä sellaista uskon ja älyn ekumeniaa, että hienoa että tuollaisia kulkee tuolla vapaana. Mutta ymmärrän yhtä hyvin kristillisesti hyvin ei-moderneja ihmisiä ja jossakin kohtaa jaan ajatuksia heidänkin kanssaan. Totta puhuen, aika monessa.
      Avoimuus asioille ja ajattelun vapaus on hieno juttu, ja tärkeää ja hienoa on kun tajuaa että sillä voimalla voi antaa mennä muissakin kehyksissä (tai kokonaan ilman niitä) kuin pääkaupunkilaisliberaalin. Kukin vastatkoon tyylistään itse.


      jope

      Poista
    4. jope. mäkin voisin niellä yhtä ja toista hengellistä, mutta siinä vaiheessa kun kirkko instituutiona tulee kuvaan mukaan, alkaa mun vastakarvaaminen.

      kirkko noin yleisenä käsitteenä tuntuu jakavan armoa aika hintsusti. sen sijaan se on kangistunut teokraattiseksi niuhottajaksi. se on vähän sellainen poikakerho, jonka tehtävänä on päättää, mistä jumala tykkää ja miten kirjaa tulkitaan; onko nasaretilainen timpuri vai jumalan poika, mihin kohtaan pilkku tulee uskontunnustuksessa, onko ehtoollisleipä nostatettua vai litteä öylätti, onko sukupuolineutraali avioliittolaki hyihyi, mikä on keisarin ja jumalan suhde, voiko synneistään päästä ostamalla armon ja kultaisen säännön muunnokset. kultainen sääntö opettaa tekemään toiselle niin kuin tahtoisi tehtävän itselle. jos kerhon jäsenet ovat kovin eri mieltä keskenään, perustetaan uusi kuppikunta.

      kritisoisin kirkon premissejä, jotka synnyttävät väittelyä ja keskinäistä nahistelua. kirkko on kuin maantie täynnä kiukkuisia autoilijoita, jotka sadattelevat ja haukkuvat toisiaan huonoiksi ajajiksi, vaikka vika oikeastaan on itse tiessä.

      mutta usko sinänsä on ihana asia. ja nuo sinun kenkäsi. ne kuulostavat sympaattisilta. olen sun kanssa samoilla poluilla myöss tyylikysymysten kanssa.

      mulle kaikki ryönä on menettänyt merkityksensä melkein kokonaan. jopa kirjat, vaikka joskus luulin kuolevani, jos niitä ei kotona olisi.

      asustelin vähän yli 40 vuotta sitten toukolassa erään toimittajan omakotitalossa alivuokralaisena. enpä voisi parempaa ja kulttuuritietoisempaa vuokraisäntää kuvitella – kävi tuuri.
      hänellä oli uskomaton kirjasto, joka täytti hänen asuntonsa, kaksi asuntoa eli minunkin puoleni, siinä määrin ettei pesukoneelle juurin tilaa löytynyt edes kylpyhuoneesta. kun hän muutti, kirjoja kuskattiin ison kuorma-auton kuutiolavalla.

      k:n kanssa meillä oli kahden asunnon avioliitto osaksi juuri kirjojen takia. niitä oli parhaimmillaan 40 000, ja ne oli levitetty kahden kodin lisäksi myös anopin kerrostaloasuntoon.

      nyt olen luopunut jokaikisestä. hankin luettavani kirjaimellisesti kirja kerrallaan. olen huomannut, että lukeminen on sillä tavalla korvaamattoman arvokas asia.

      meri

      Poista
    5. Sama täällä noiden kirjojen kanssa. Pitäis varmaan Vaasan vankilaan lahjoitus tehdä. Sinne ottavat ainakin. Mun kirjoissa vaan on paljon marginaalimerkintöjä. Onneks toinen tytär sanoi ottavansa filosofian joskus sitten mukaansa kun minustaa aika jättää. Ja muutakin...

      Kun ikää tulee, kirjat alkavat näyttää yhä enemmän omaisten riesalta ja oman elinajan vähenemiseltä. Kun katson niitä kirjoja jotka haluan lukea, ovat erikseen tuolla ylähyllyllä, olen alkanut yhä enemmän ajatella elämäni jäljellä olevaa aikaa. Olenhan siitä pienen postauksenkin tehnyt (Kirjoihin varastoitunut aika). Kirjat tosiaan alkavat näyttää, osaksi ainakin, riesalta. Onneks ei nyt ihan noin kauheeta määrää...

      Poista
    6. ennen vilkaistiin kovakantisten kirjojen määrää hyllyssä. nyt tuijotetaan facebook-päivityksen saamien kommenttien määrää.

      snobi kun olen, olisi kamalaa, jos olisi sellainen kirjahylly missä olisi vain valittujen palojen kirjavalioita muutamalla reino lehväslaiholla ryyditettynä.

      tämä nykyinen kotini ilman kirjahyllyä kertoo tietysti aika karuja totuuksia asujaimen persoonasta ja orientoitumisesta tässä maailmassa. toisaalta luen nyt hartaammin kuin ennen, koska jokainen kirja pitää erikseen metsästää.

      kirja on yksilö ja esineenä hyvin rakas. uuden kirjan ensimmäisen ja viimeisen lauseen vilkaiseminen on mulle tärkeä rituaali. moneen kertaan luettu rakas kirja syöksee sata assosiaatiota mielen läpi, tuhat muistoa ja tunnetta.

      meri

      Poista
    7. Hyvin puhuttu. Nykyään ostan kirjan vain valkain tuumin ja harkiten tai toivon lahjaksi. Knausgårdin kuudes,Terry Haynesin Vaeltaja (ylistetty trilleri), ja uus Skeptisismi (kokoelma perustavia tekstejä aiheesta, hume jne.) on tuloos isäinpäiväks ku sain toivoo, Painovoiman sateenkaari oottaa yhä lukemistaan, huh, pino korkkaamattomia Lee Childeja ja Stephen Kingin aikamatkajännäri 22.11.63. (King on nautittava tarinankertoja parhaimmillaan.) Kävin Skeptisismiä lukeen kirjakaupassa ruokatunnilla ja tuli poikamainen ilahtunut olo. Ihan ku joskus tuon kuvani ikäisenä tai pikkaasen vanhempana kävin selaileen uutta Tarzan-kirjaa jonka tiesin saavani joulu- tai synttärilahjaksi. Tämmösenä lapsena olen siis pysynyt.

      Poista