tiistai 31. tammikuuta 2017

PSYKOAKIN PAREMPI?

Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen?

Frank Capran Ihmeellinen on elämä kykenee ajattomasti, viihdyttävästi ja koskettavasti kertomaan ja lopulta ratkaisemaan tämän näennäisen paradoksin. 


Siinä sen ontologinen syvyys ja kauneus.

tiistai 24. tammikuuta 2017

LAPSI TAITEEN KOKEMISEN IDEAALINA

Lasten sanotaan olevan aitoja kokemukessaan kun kokevat taidetta. Varsinkin lastenkirjailijoiden ja -teatterin ammattilaisten on tästä aina muistutettava etteivät tulisi väheksytyksi.

En tiedä. Kun nimittäin tiedän lapsen taide-elämyksestä yhtä vähän kuin eläinten "aidosta" kokemuksesta. Tarkoitan että luommeko lapsista oman romanttisen taiteenkokijan ideaalimme? Kuten Rilke loi eläimestä välittömyyden ja läsnäolon toteemin: "Me yksin näemme kuoleman; vapaalla eläimellä tuho on aina takana, edessä Jumala, ja kulkiessaan se liikkuu ikuisuudessa kuin kaivo." Minusta hetkeen putoamiseen ja esteettiseen eläytymiseen tarvitaan tietoisuuden kypsyyttä. Ymmärryksen kypsyyttä. Kaunista ei ole eläimen tai lapsen kokemus sinänsä vaan se, miten puhumme siitä. Kokemus abstraktiudesta on älyllinen kokemus vaikka se pohjautuukin aistimuksiin. Jo välittömyydessään taidetta on intuitiivisesti ymmärrettävä, jotta se inspiroisi kokijaansa.

Välittömään kokemukseen siis tarvitaan paradoksaalisesti älyllistä huimausta. Siitä läsnäolon efektin nautinto syntyy. Siihen päädytään älyllisin ponnistuksin ja intuitioin. Ymmärryksen avulla. Kohottumisen tuottama nautinto eli illuusio esteettisen aineettomuudesta syntyy, kun tietoisuus edes hetkeksi tuntuu antavan myöten. Lapsi ei ole vielä tarpeeksi kypsä tähän esteettiseen kohottumiseen. Lapsi tietenkin riemastuu ja innostuu ja voi tehdä meitä ilahduttavia mielleyhtymiä näkemästään ja se on hirveän mukavaa, olenhan minäkin isä. Mutta lapsi ei kohotu havainnoustaan, tule "henkiseksi ja inspiroituneeksi olennoksi" jonka kanssa jakaisimne yhteisen älyllisen elämyksen. Lapsi ei ymmärrä vielä tarpeeksi ja siksi vain ilahtuu ja riemastuu ja näkee mekaanisia kaltaisuuksia. Näin väitän.

Jotain ymmärryksen minimiä vaaditaan taiteen kokemuksessa siinä mielessä kuin me taiteen kokemuksesta keskenämme täälläkin yleensä puhumme. Siksi viittaus lapsen aitouteen tässä yhteydessä (niin kuin monessa muussakin yhteydessä) on sohaisu tyhjään. Ainakaan itse en muista lapsuudestani huimaavia hetkiä minkään taiteenkaltaisen äärellä. Ne tuliviat vasta paljon, paljon myöhemmin.

Käsittääkseni siis tiedämme tarpeeksi vain kaltaisemme eli aikuisen ihmisen esteettisestä elämyksestä. Siitä pystymme puhumaan mielekkäästi.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

KUVITELTUA KIRJOITTAMISTA


Kuvittele vitivalkoinen suuri huone, vaikkapa sitten Kiasmaan jos niin haluat. Huoneen jokaiselle seinälle kuvittele noin 2 metriä korkea musta pilkku. Tuttu kirjoitusmerkki suurennettuna eikä muuta. Mikä on tämän itsestään irrotetun merkin vetovoima? Onko se jo kuva tai symboli vai yhä kirjoitusta? Entä onko sen merkitys sen ulko- vai sisäpuolella? (Vai onko koko dualismi järjetön?) Entä voiko se merkitä mitään ilman mieleesi pinttynyttä ideaa lauseista ja niiden jäsentymisestä, tämän merkin tehtävästä? Voiko merkkiä edes nähdä ja ajatella kuvana ilman tuota pinttymystä? Onko sen abstrakti musiikki lopulta mahdoton romanttinen idea? Entä onko teos "elävä" vai " kuollut" vai jotain muuta? Mitä se on?  Vai onko se aina jo jäljissään poissa? (Eikö se juuri sitä ole!)


Tai se ehkä sittenkin on enemmän runo kuin kuva. Runo, johon ei ole käytetty yhtään sanaa. Tai kaikki mahdolliset sanat.

lauantai 21. tammikuuta 2017

SIVISTÄVÄSTI PAHASTA

Eilinen Perjantain jakso pahuudesta oli aivan mahdottoman tärkeä ohjelma. Katsokaa sunnuntaina uusinta tai nyt heti Areenasta. Erityisesti pedofiliasta en ole näin hyvin kuullut puhuttavan televisiossa enkä radiossa ennen. Ymmärrystä avaavasti. Myös brasilialaisjengissä olleen suomalaismiehen kostoproblematiikka oli haastavaa kuultavaa. Helppoja vastauksia on, aivan niin, helppoa antaa. Ja mistä kaikesta ihmisen on mahdollista selvitä, sitäkin sai ihmetellä. Mutta erityisesti: jos haluatte tietää, mikä on pedofilian ja seksuaalisen hyväksikäytön eli vietin ja jonkin pahuudeksi kutsumamme ero, älkää jättäkö katsomatta.

perjantai 13. tammikuuta 2017

TOINEN INTUITIO TÄSTÄ AJASTA

"Puhukaa, kuunnelkaa, olkaa läsnä; syökää enemmän yhdessä."

Näin sanotaan ja erityisesti ohjeistukseksi lasten vanhemmille. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että tässä yritetään pyörittää jotakin mennyttä aikaa nykyisen olemisen kierteisiin. Kun työhön, annettuihin rooleihin ja uskontoon perustuvaa yhteisöllisyyttä ja arvomaailmaa ei tunnu enää annettuna olevan olemassa, emmekö epäile sisimmässämme tuota ohjetta yhä enemmän?

Niin kummalta kuin näin tuntuu sanoakin, kielestä on tullut tässä ajassa jotain liian konkreettista, ensisijaista, itseensä viittaavaa. Sanat käskynä ja ohjeina korostuvat mutta maisemassa, joka ei tunnu syntetisoivan niitä mielekkäästi mihinkään pysyvään ja pohjimmiltaan uskottavaan. (Ja Derrida on nyt ihan kääntymättä siellä haudassaan: kyllä siellä kielen takana on ollut aina jotakin, nyt vain ehkä vähemmän.)

Eivät vanhemmat mitään ole unohtaneet. He eivät vain vielä ole voineet oppia tarpeeksi uutta.

INTUITIO TÄSTÄ AJASTA



Miltä tässä ajassa oleminen tuntuu?

Ehkä samalta kuin lapsesta, joka näkee liian aikaisin seksiä.




keskiviikko 11. tammikuuta 2017

POPTAIDE eli romantiikan paluu

Katsokaapa Areenalta ohjelma Poptaiteen tarina. Hyvä tieto- ja elämyspaketti. Roy Lichtenstein, Andy Warhol, James Rosenquist ja perinteen suuri jatkaja Jeff Koons tai kiinalaiset nykytaiteilijat kuten Xu Zhen. Siinä tärkeimpiä.

Sanotaan nyt tämä heti alta pois. Poptaide on tietenkin kulutuksen ja kapitalismin kritiikkiä, tai ainakin eräänlaista kulttuurin fenomenologista reduktiota. Se ei mielestäni kuitenkaan ole siinä kiinnostavinta. Kiinnostavampaa on reduktion sivutuote, jonkinainen aineettomuuden tuntu; graafisen aiheen ylittyminen; transsendenssin taide. Ja romanttisuus. Ymmärsitte oikein: romanttisuus todellakin.

Kun Caspar David Friedrichin romantiikan ikonisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818) katsotaan alas vuorelta, vaeltaja tuntuu olevan osa jotain suurta ja hänestä itsestään tulee osa jotain lausumatonta. Hän eheytyy ja tuntee vaikkakin ehkä neuvotonta mutta myös ylevää voimaa. Romantiikan taiteessa luonto oli se metafyysinen Toinen, johon tuli sulautua osaksi jotain suurempaa ja rajatonta. Myös poptaiteen "romantikot" rakensivat teoksissaan oman luontonsa ja vuoren jolle kiivetä.  Tosin maisemasta joka sen laelta näkyy, ei muodostu välttämättä mitään ymmärrettävää kuvaa.

Käsky elä todemmin kuuluu lopulta kaikessa. Mainostamassani ohjelmassa James Rosenquist puhui ei vain amerikkalaisen tavarakulttuurin vaan ihan kaiken zeniläisestä turhuudesta. Tätä tarkoitan. Se on syvintä poptaiteessa. Joko aineellisen tai henkisen vastuksen efektoima transsendenssi; kirjaimellisesti ilmaistu tai lausumaton ylittymisen "vaatimus". Samalla näen tässä romantiikan filosofisen ytimen. Viimeistään Kant transsendentaalissa idealismissaan loi teoreettisen pohjan romantiikan taiteelle, kun kirjaimellisti eläytymisen mahdottomiin objekteihin. (Rohkenenkin tässä esittää, että Kantin teoria on implisiittisesti romanttinen teoria -  ja poptaide kantilaisinta taidetta.) Tämä on se romantiikan fenomenologinen ydin, johon kaikessa taiteessa aina lopulta tunnutaan palaavan ja viimeistään silloin, kun kriittisyys on osoittanut voimattomuutensa.

Onko kyse sitten todellisuuspaosta vai sensitiivisestä politiikasta? Esimerkiksi Xu Zhenin kohdalla? Vai onko niitä enää edes mielekästä erottaa toisistaan? Varsinkin kun valta Kiinassakin jo sallii tämän kaiken? (Pitäisikö Xu Zhenin muuttaa Pohjois-Koreaan?) Tähän en osaa vastata. Mutta nämä kysymykset poptaiteen historia, sen syvästi romanttinen ja transsendentti poetiikka, esittää mielestäni vaikuttavasti ja kauniisti. Poptaiteessa on jotakin poikkeuksellisen kestävää.

-

Kuvassa Andy Warhol ja osa Roy Lichtensteinin teosta Suudelma (1962); Suudelma on kansikuva Janis Hendricksonin mainiosta Lichtenstein-kirjasta (Taschen).

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

MINUA ÄRSYTTÄÄ (8. ja 9. kappale lisätty 9.1.)

Tästä piti tulla kommentti edellisen kirjoituksen ketjuun, mutta karkasi siinä määrin käsistä, että pistin omaksi jutuksensa. 

Yksi asia on jo pitemmän aikaa tympinyt. Miksi minulle uskonnottomana humanistina ja arvoliberaalina koko ajan annetaan ominaisuuksia, joita minulla ei ole? Epäisänmaallisuus, ekologinen vastuuttomuus eli kulutushysteria, arvojen puute, perhearvojen mitätöinti. Ikään kuin nämä omiaisuudet olisivat jotenkin yhteen todellisuuskäsitykseen sopivia ja juuri siksi aikaamme uhkaavia, eli kaltaisteni uskonnottomien humanistien ominaisuuksia. Ja tämä nykyinen arvoliberalismiko nyt sitten selittää tämän kaiken rappion? Muuttuiko kaikki tuosta vain? Ja jos, niin milloin? Hitto tämä ympäripyöreä yleistäminen ja vanhoihin viisaisiin kuten nyt vaikkapa Jungiin vetoaminen paremman puutteessa väsyttää ja ärsyttää. Sarastukseen kirjoittamassaan jutussa Kansallismielisen liikkeen suntaviivoja 2010-luvulla Jarkko Pesonen lataa taas kerran tämän ideologisen dikotomian:

"Paluuta kuvitelmaan kulutuskulttuuriin hukutetun sosiaaliliberalismin, juurettoman globalismin ja antinationalismin voittokulusta kohti historian loppua ei enää ole. Ne, jotka tuohon harhaiseen utopiaan uskoivat..."

Kuka tähän Pesosen luomaan utopiaan on halunnut uskoa minun kaltaisissani uskonnottomissa vasemmistolaisissa ja enemmän tai vähemmän vihreissä humanisteissa? Kuka? Kun meihinhän tämä kohdistuu. Loputtomaan kasvuun ja kulutukseen kyllä uskovat mielestäni ihan enemmän tai no, sovitaan että yhtä paljon, jotkut muut. Eikö meidän yhdessä olisi vastustettava tätä kulutuksen juhlaa eikä juututtava tähän lapsekkaaseen asemasotaan? Katsottava siihen mikä meitä yhdistää eikä siihen, mikä erottaa. Pesosenkin jutussa erottava on retorista päälausetta. Ikään kuin ongelmammekaan eivät olisi yhteisiä. Ikään kuin minun huoleni olisi eri laatua kuin hänen. Hänen jotenkin ylevämpää.

Miksi, miksi sekulaari humanisti nähdään kansallismielisessä duskurssissa aina kapitalismin agenttina? Pyydän vastausta. Ja Pesosta argumentoimaan käsitteitä purkavasti eikä harrastamaan hämärää metafysiikkaa. Älyllisyys ei ole peittämistä vaan kipeää avaamista. Luulen nimittäin että kansallismielisten puolella on myös vastuuttomia mulkkuja, jotka syövät lihaa tolkuttomasti, matkustelevat holtittomasti, käyttävät henkilöautoaan ympäristöä sen kummemmin miettimättä, kuuntelevat laadutonta musiikkia tai katsovat niitä huonoja amerikkalaisia viihde-elokuvia (ja sillä tavoin tuhoavat ihanan kotikutoisen kulttuurimme), ostavat aina uuden dvd-soittimen vaikka kaverlla olisi tarjolla vanha, tekevät liikaa lapsia jo täyteen maailmaan, ostavat aina uusia huonekaluja, pitävät huoneenlämpöä yli 23 asteessa, rapauttavat perhearvoja hakkaamalla puolisoitaan, kohtelemalla lapsiaan kaltoin ja naimalla siskojaan... En jaksa edes jatkaa niiden asioiden luettelemista, jotka tekevät meistä samanlaisia kusipäitä tässä yksittäisten olioiden maailmassa. Kun ideat lasketaan tänne maan päälle, yksilöiden elettäväksi, emme kovinkaan paljoa eroa heikkouksissamme. Joo. Huomaatte kyllä että olen lopen kyllästynyt tuollaiseen itsensä pyhittävän aatteen fundamentaaliin meluun. Puhtauden romantiikkaan.

Ja vielä: "Kulttuurista hegemoniaa hallussaan pitäneet (siis minun kaltaiseni eikö vain, kysyy juha) ovat voimattomina todistaneet kotimaan ja maailman tapahtumia. Koska eivät muuhunkaan kykene, hyökkäilevät he yhä vainoharhaisemmin sinne, missä milloinkin joku näkee fasismin, rasismin, seksismin ja muiden muinaishirviöiden nostavan päätään. He voivat toki kutsua Palefacen pikkujouluihinsa laulamaan pilkkalauluja tyhmistä persuista, mutta moinen maistuu lähinnä pahimpien henkisten haavojen itselääkinnältä. Mitä heikommaksi heidän asemansa käy, sitä avoimemmin he julistavat vihaansa traditionaalista maailmanjärjestystä, kansallisvaltiota, suomalaisuutta, valkoisuutta, ydinperheitä, miehisiä hyveitä, klassisia kauneusihanteita ja ylipäätään kaikkea omasta ”edistyksellisestä” maailmankuvasta poikkeavaa kohtaan. Samalla he kiveävät tietä poliittiseen tuhoonsa, sillä omaa kansaansa vastaan kääntyvä tulee aina lopulta häviämään tavalla tai toisella. Heille aikamme on uhka, mutta meille mahdollisuus. Heille aikamme tarjoaa enää vain hävittävää, mutta meille paljon voitettavaa."

Tämä vasakkaisuus on turhauttavaa. Ikään kuin Pesonen puhuisi jostain koordinaatiston nollakohdasta, josta voi määritellä aidot ja kuvitellut uhat. (Kulttuuri)evoluution koordinaatit. Miksi rasismiin, seksismiin tai fasismiin ei saisi kiinnittä huomiota? Ovatko ne hänen utopiassaan ikään kuin automaattisesti neutraloituvia abstrakteja muuttujia, joihin on turha ikään kuin hegeliläisen väistämätömän historian tässä vaihessa enää tuhlata energiaa? Kunhan vain ne aikuisten oikeesti oikeat arvot palautetaan hegemoniaksi, fasismi sun muu höttö sulautuu osaksi itsestään kehittyvää kansallisvaltiota, jossa niihin ei tarvitse enää kiinnitää huomiota. Maanpäällisessä paratiisissa kaikki on hyvin. Luonto kukoistaa ja leijonat suojelevat karitsoja. Kirjoituksessaan Pesonen myöntää joukoissaan olevan ei toivottua roskasakkia. Tuleeko heistä muka myöhemmin kuin itsestään harmittomia lemmikkejä?

Minusta tuntuu, että Pesosen jutussa tuohon ei-toivottuun jäsenistöön viittaaminen on poliittista retoriikkaa, ei aitoa reflektiota. Tai kyllä siinä siinä suhteessa, mikä kansallismelisyyden toimivuuteen nähden on haitallista, mutta aidosti hän ei näe ääri-ilmiöitä ongelmana, vain ongelmattomana detaljina, johon neuvottomat suvakit turhautuneina harhautuvat keskittymään. Jos hän olisi kysynyt, mihin tämä marginaali joukko voi kansallismielisyyden aatetta viedä ja yrittänyt seurauksia pelkäämättä vastata kysymykseensä läpinäkyvästi, olisin arvostanut häntä.

Toisin sanoen ja vielä toistaen: Minusta Pesonen ei siis rohjennut ryhtyä yhteiseen ongelmaan. Nyt hän vähätteli sitä asettamalla aatteelliset marginaalinsa vastustajiensa asenneongelmaksi. Kuten jo edellä mainitsin, Pesosen tekstissä ideologioita erottava oli retorista päälausetta. Aidon sisäisen ristiriitansa hän ulkoisti "vihollisen" ongelmaksi. Itsekriittisyys asettui kohtaan, jossa se ei voi aidosti vahingoittaa aatetta.

Pesonen ei taida itse olla uskova, mutta jokin metafysiikka tuolla pohjalla lymyää, niin valmista maailmaa hän minulle on myymässä. Lupaan kyllä pitäytyä kaikesta huolestani heti, kun Pesonen osoittaa minulle sen koordinaattinsa, josta käsin hän tietää jollain metafyysisellä varmuudella huoleni aiheet tässä ajassa harmittomiksi asioiksi.

Ai niin. Mitä oleellista enemmän kuin vaikkapa nyt sitten minä nämä kansallisromantikot ovat maamme hyväksi tehneet? Ja haen nyt ihan oliollista konkretiaa enkä utopiaa ennakoivaa platonilaista ideaoppia. Palefacesta ei sen enempää kuin että itselläni ei ole sen levyjä ja että niitä vanhan ajan kapinalauluja se lauloi ihan hyvin.