Sanotaan nyt tämä heti alta pois. Poptaide on tietenkin kulutuksen ja kapitalismin kritiikkiä, tai ainakin eräänlaista kulttuurin fenomenologista reduktiota. Se ei mielestäni kuitenkaan ole siinä kiinnostavinta. Kiinnostavampaa on reduktion sivutuote, jonkinainen aineettomuuden tuntu; graafisen aiheen ylittyminen; transsendenssin taide. Ja romanttisuus. Ymmärsitte oikein: romanttisuus todellakin.
Kun Caspar David Friedrichin romantiikan ikonisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818) katsotaan alas vuorelta, vaeltaja tuntuu olevan osa jotain suurta ja hänestä itsestään tulee osa jotain lausumatonta. Hän eheytyy ja tuntee vaikkakin ehkä neuvotonta mutta myös ylevää voimaa. Romantiikan taiteessa luonto oli se metafyysinen Toinen, johon tuli sulautua osaksi jotain suurempaa ja rajatonta. Myös poptaiteen "romantikot" rakensivat teoksissaan oman luontonsa ja vuoren jolle kiivetä. Tosin maisemasta joka sen laelta näkyy, ei muodostu välttämättä mitään ymmärrettävää kuvaa.
Käsky elä todemmin kuuluu lopulta kaikessa. Mainostamassani ohjelmassa James Rosenquist puhui ei vain amerikkalaisen tavarakulttuurin vaan ihan kaiken zeniläisestä turhuudesta. Tätä tarkoitan. Se on syvintä poptaiteessa. Joko aineellisen tai henkisen vastuksen efektoima transsendenssi; kirjaimellisesti ilmaistu tai lausumaton ylittymisen "vaatimus". Samalla näen tässä romantiikan filosofisen ytimen. Viimeistään Kant transsendentaalissa idealismissaan loi teoreettisen pohjan romantiikan taiteelle, kun kirjaimellisti eläytymisen mahdottomiin objekteihin. (Rohkenenkin tässä esittää, että Kantin teoria on implisiittisesti romanttinen teoria - ja poptaide kantilaisinta taidetta.) Tämä on se romantiikan fenomenologinen ydin, johon kaikessa taiteessa aina lopulta tunnutaan palaavan ja viimeistään silloin, kun kriittisyys on osoittanut voimattomuutensa.
Onko kyse sitten todellisuuspaosta vai sensitiivisestä politiikasta? Esimerkiksi Xu Zhenin kohdalla? Vai onko niitä enää edes mielekästä erottaa toisistaan? Varsinkin kun valta Kiinassakin jo sallii tämän kaiken? (Pitäisikö Xu Zhenin muuttaa Pohjois-Koreaan?) Tähän en osaa vastata. Mutta nämä kysymykset poptaiteen historia, sen syvästi romanttinen ja transsendentti poetiikka, esittää mielestäni vaikuttavasti ja kauniisti. Poptaiteessa on jotakin poikkeuksellisen kestävää.
-
Kuvassa Andy Warhol ja osa Roy Lichtensteinin teosta Suudelma (1962); Suudelma on kansikuva Janis Hendricksonin mainiosta Lichtenstein-kirjasta (Taschen).
Juha,
VastaaPoistamiltei kaikki myöhemmän taiteen olennaiset asiat keksittiin jo romantiikassa: sieltä lähtevät juonteet niin modernismiin, postmodernismiin kuin nykykulttuuriinkin, jotka ovat veistäneet (usein ehkä tietämättäänkin) romantiikasta oman versionsa tai jalostaneet ja niukentaneet sen ideoita paremmin itselleen sopiviksi.
Yksilö, tunne, transsendenssi, kokemus, ironia, fragmentti, universaali progressiivirunous, lajien sekoittuminen, tajunnan eri kerrokset jne. jne. ovat eri tavoin romantiikan tuotteita - mutta romantiikka reflektoi mielenkiintoisesti myös antiikin perintöä.
Siksi en pidä yllättävänä, että vedät asian poptaiteenkin kohdalla esiin, vaikka monet modernististen suuntausten ja teollisen ajan taiteilijat ajattelivat tekevänsä jotain aivan muuta kuin romantikot.
Tuo kuva on hieno!
Kiitti. Yhistelin vähän kirjahyllystäni kuvia ja hyvä tuli.
PoistaKantin ja romantikan yhteys tuli kans mieleeni tuota krjoittaessa. Ylevästähän sekin tuumailee mutta kiinostavaa on ajatella ontologisen/tietoisuuden ja romantiikan suhdetta, olioiden ja subjektin yhdistämättömyydessä on romantiikan resepti... meidän mielemme on romanttisesti rakentunut!
Ai romantiikkaa? Tuota vois miettiä. Semmonen tyyppi kuin Jarmo Mäkilä (en ole nyt varma sukunimestä) rupesi jo 1970-luvulla tekemään sarjakuvia, mutta myös yksittäiskuvia, eli vähän niinku Lichtensteinin suomalaisversiona. Satuin joskus istumaan samassa pöydässä kun Mäkilä kertoi ideoistaan ja Arto Melleri puolestaan pohti kokonaisen sarjakuvakirjan ideaa. Istuttiin Vanhalla tietysti, ja siis joskus 1970-luvulla, luulisin. Melleri on tavattoman romanttinen runoilijanlaadultaan ja ilmeisesti he kaksi sitten päätyivät tekemään teoksen nimeltä Aavekaupunki.
VastaaPoistaMuistaakseni se valmistui vasta joskus 1980-luvun puolella. Meillä on se, mutta se on juuri nyt poisjuossut. Kissa ilmeisesti lukee sitä. Siinä kirjassa on ideaa, mutta minusta ne piirrokset olis saaneet olla vähän lunkimpia. Koska ei siinä lajissa pitäis olla jäykkyyttä.
Toinen yhtä lailla kulmikas oli toinen josta tykkään paljon: Timo Aarniala. Aarniala taas selvästi ottaa vauhtia saksalaisesta ekspressionismista. Aarniala tuli tunnetuksi niistä älppäreiden kansista, no, ainakin Suomen Talvisota 1939-40. Mutta muitakin oli.
Amerikkalaisista tietenkin on Andy Warhol, joka ei itte ehtinyt tehdä kuin niitä loppumattomia videoita ja niitä silkkipainokuvia Marilynista ja Maosta, sitten jo kuoli pois. Mutta yks on jäljellä, jota kannattaa katsoa, se on Velvet Undergroundin Banaani-älppärin kansi. Historian mukaan tämä japanilainen kuvataiteilija Kusama oli silloin Warholin Tehtaassa. Joka tapauksessa se levyn kansi on täynnä loputtomia pilkkuja. Varmaan sen älppärin kuvia on netissä jossain, mulla se on livenä.
Pop-taide oli hyvin kansainvälinen juttu ja sen visuaaliset juuret ovat kaukana 1900-luvun alun saksalaiseen ja venäläiseen avantgardeen. Menkää kirjastoon! Kyllä ne sieltä löytyvät.
Aarnialan Kuolemantanssi-kirjassa on upeita kuvia. Olen samaa mieltä että mäkilän kuvat oli jäykkiä. Muistan kirjan.
PoistaMullakin banaanilevy on hyllyssä. Ei ole aikoihin tullut kuunneltua. Warholin kohdalla on mulla niin, että sen kokonaisidea on kiehtova. Yksittäiset työt ei niin kolahda.
Nykynimistä jeff koons on vaikuttava. Pidän erityisesti sen häpeilemätömyydestä ja "korniudesta".
Joo. Vaikkapa Malevitšin mustan neliön voisi villisti ajatella olevan poptaiteen tyhjä taulu, sen mielen alku. Tekijyyden hävittäminen, minimaalinen tekijyyden jälki, niin että valmiit muodot tai kulttuuriset kuvat ja symbolit luovat merkityksiä, eivät tekijän impressiot ja ekpressiot. Warhol piti muuten amerikkalaisia abstrakteja ekspressionisteja ärsyttävinä ja itseriittoisina machoilijoina.
Varman tämän jo tiedät, mutta kun warholin sleep-elokuvasta kysyttiin että onko se ite nähny sitä kokonaan, niin ei eikä ajatellutkaan että tarttis. Elokuvan idea on hieno vaikka sitä ei ole nähnyt. Minä en ole. Tarkovski muistaakseni sanoi että sen miehen heräämsen hetki oli vaikuttava. Niinhän sitä ol katsotu että lähetty välillä pois, syöty eväitä jne. jne. ja sitten tultu paikalle hyvissä ajoin ennen heräämistä.
Poistaaarniala oli mulle tärkeä ihminen. pyyteetön sellaisinakin aikoina kun ajat olivat kurjat. ja mikä viiva hänellä olikaan. se oli iso luku suomalaisen mustavalkopiirtämisen historiaa. olin vähän pettynyt, kun tuusvuoren toimittamasta kulttuurilehti-kirjasta ei löytynyt mainintaa timon julkaisemaa salaisuuden varjo- tai seesam-lehteä.
Poistameri
Sen kuvat on jotenkin helkkarin valmiita. Oletteko muuten nähneet teemu mäen lyijykynäpirroksia? Valtavan hyviä. Näin sjoella näyttelyssä.
Poistajuha.
VastaaPoistaaluksi pitää korjata edellisen kommenttini typo, eli pitäisi olla: ...timon julkaisemasta salaisuuden varjo- tai seesam-lehdestä.
nolona myönnän, etten ole seurannut teemun taidetta. enemmänkin hänen kirjoituksiaan taiteesta ja taiteen politiikasta. hän osaa jäsentää taidekenttää kiinnostavasti.
jokaisen olisi hyvä pohtia vaikka sitä, mitä taide on. ja kuka meistä on taiteilija. tai miksi ammattitaiteilijoita pitäisi arvostaa eniten taiteesta puhumisen yhteydessä. miksi ammattitaiteilijan tekemä taide on parempaa kuin toisten teoksia tekevien taide? uhkaako kansainvälinen taiteilija paikallisia taiteilijoita?
oliko esimerkiksi se muutaman vuoden takainen juhani palmun regionalistinen kosiskelutaide ollenkaan taidetta? olivatko hänen maalauksensa pelkkiä kuvia?
oliko palmun maalaus pelkkää bisnestä 'taiteella' vai sisältyikö siihen muitakin huomion arvoisia ulottuvuuksia?
ja tekikö kissantappajataiteilijaksi tuomittu teemu mäki kissantappovideollaan luontevasti palveluksen taiteelle? jos saan vastata tähän, niin minusta hänellä on painavaa universaalia sanottavaa ihmisen, mytologisen eläimen luonteesta (ihminen on murhaaja).
omasta mielestäni eläimellä kuten kissalla on ihmisen olemista omalla tavalla vastaava olemiskokemus. jos tappaa suunnitelmallisesti kissan, hävittää tähän maailmaan kuuluvan olemisen.
ps. no niin, vaikka yritin puhua teemusta ilman sitä iänikuista kissaa, se ei näköjään sitten onnistunutkaan.
meri
Todella kiinnostavia kysymyksiä.
PoistaOlet varmaan lukenut mun teemujuttuni täällä, löytyy tunnisteista. Minusta kissavideoon palataan aina, koska se on aidosti häiritsevä, siitä se johtuu. Se, tarvitsiko kissan kuolla viestin vuoksi oikeasti, on taiteen kannalta se kiinnostavin kysymys. Minusta ei, illuusio olisi riittänyt mutta teemu halusi olla itselleen tosi. Kissa siis kuoli taiteilijan vuoksi. Tämän olen muotoillut aforismiksi myös kirjaani ja siksi sen teemullekin annoin. Koin että se hänelle piti näin sanoa.
Mitä taide on? Mitä viihde? Tuon kysyminen seuraa minua kai aina. Minulle taidetta ja viihdettä yhdistävä kysymys kuuluu: mitä on oleminen, millaisia muotoja sen kysyminen tuottaa; millaisen jäljen olemiseni jättää? Elämä nälättää kusettaa ja paskattaa ja tietoisuudelleni jää siistijän osa. Kauneutta ja rumuutta; laadukasta ja laadutonta jälkeä mutta kaikki filosofisesti yhtä tärkeää. Taide tiedostamista, fenomenologista reduktiota eli eettisesti ja ontoligsesti laadukasta, viihde kaunista unohtamista ja siis laadutonta? Näinhän ajatellaan ja siinähän se hämärä raja kulkeekin ja sen kanssa meidän on elettävä ja sitä kysyttävä. Mutta tämä on vielä tärkeää muistaa: mistä viihdytymme, siitä myös halutessamme voimme inspiroitua voimallisemmin. Ja se sitten riippuu arvoistamme, miten inspiroidumme ja millaisen jäljen jätämme (vaikkapa tähän blogiin tai luontoon).
Hyvä taiteilija ei ole välttämättä ammattitaiteilija vaan se, joka jättää jälkeensä inspiroivan jäljen. Ite-taiteilijoissa on ollut sellaisia.
Palmu ei minua inspiroi. Sillä oli semmosia mytologisia hahmoja yhessä vaiheessa. Koin ne banaaleiksi ja kitsiksi. Latokuvat oli edes neutraaleja kuvia. Sitä en tietenkään tiedä mihin hän pyrki, saattoi olla ihan vilpitön mutta juuri silloin kitsiys korostuu: pyrki johonkin mytologiseen lattealla tavalla. En tiedä. Ehkä myös uskoi saavuttavansa sopivasti abstraktiota, jotta taide toteutuisi, että nähtäisiin jotenkin taiteen kentässä vaikuttavasti... tuossa pyrkimyksessä oli ehkä tosissaan ja juuri siksi niin vaivaannuttava. Minusta Palmu tuntuu taiteen imitoinnilta. Muttanyt tietenkin puhun tousen ihmisen sisäistä tarkoitteista...
Kansainvälisyys taiteessa? Kun törmää vaikuttavaan ja inspiroivaan teokseen, maalla ei ole väliä. Tuon että uhkaako ulkoinen suomalaista taiteilijaa, jätän poliitikkojen huoleksi. Hyvä tahto ei kuulu taiteeseen ja jos sitä pitää käyttää kotimaisen kohdalla, en suostu moiseen.
(Jutussani Taide kommunikaationa tuumailen tätä taiteen suurta aihetta Deweyn innoittamana.)
"Mutta nyt tietenkin puhun toisen ihmisen sisäisitä tarkoitteista..."
PoistaTai no, vaikka en palmun vilpittömyydestä voi sanoa mitään, omista fiiliksistäni voin ja ne siis olivat noita.
Katsopas, Suomi on pieni maa. Inna Aarniala oli Oulun läänin (silloisen läänin) läänintaiteilijana joskus 80-luvun alussa, ja he asuivat Timon kanssa Kuhmossa. Inna järjesti harrastajavalokuvaajile kursseja, kävimme toistemme kotonakin. Siellä oli pienet kulttuurinharrastajapiirit. Kerran Inna pyysi meitä majoittamaan ja syöttämään uuden aloittelevan, lupaavan poikabändin. Ihmettelin, miten neljä nuorta miestä voi vetää niin paljon lohisoppaa. He olivat 22-Pistepirkko.
VastaaPoistaNo, mutta taiteeseen. Palmun taulut jättävät minut aivan kylmäksi. Olen nähnyt niitä ja kävellyt ohi. En osaa sanoa, mikä tekee piirretystä/maalatusta/valetusta jne työstä taidetta, joka pysähdyttää ja jää mieleen. Sen vain tuntee.
Olen kävellyt monen taidenäyttelyn läpi ilman minkäänlaista elämystä ja sitten taas palannut toisiin yhä uuudestaan.
Sama koskee tietysti muitakin taiteenaloja.
Marjatta, voisin sanoa Palmusta yhtä ja toista, mutten sano. Jossain vaiheessa ne duunit olivat sijoituskohde.
PoistaAarnialaa en ikinä tullut tuntemaan. Mutta Kuolemantanssi on tuossa hyllyssä, jossa on vaikuttavimpia kirjoja ikinä. Kuolemantanssissa on paljon samaa kuin Otto Dixin grafiikassa. Jos nyt joku näki sattumalta Buchheim-kokoelman näyttelyn Suomen Ateneumissa joskus 1980-luvulla, paljon noita saksalaisia ekspressionisteja. Meillä on myös se ekspressionismi-kirja, hyvin paksu paperback, joka alkaa olla irtolehtipainos.
VastaaPoistaNäistä suurimmista taiteilijoista (Kiefer on tietysti yksi) on tullut nykyajan ikoneita. Näiden nimien sanominen ei ole sama asia kuin name-dropping (anteeksi englanti, kun ei tule suomi mieleen, tämmöistä kakskieliselle tapahtuu joskus...), vaan kyllä ne ovat suunnannäyttäjiä. Suomalaisillakin on selvä oma mielenmaisema. Tykkään siitä, että se maisema on eurooppalainen.
Ne amerikkalaiset popparit. Tähän kuuluisi Morrisonin älppärin, sen nimeltä The End, kansikuva. Morrison vetoavimmillaan. Kyllä kai hänkin on poppari, viimeistään sen kuulee kun kuuntelee sen Alabama-laulun.