Elokuva ei tuntunut pitkästyttävältä, ei ollenkaan, sitä olisi jaksanut katsoa pitempäänkin. Silti jokin vajeen tunne minua koko ajan häiritsi. Odotus joka ei täyttynyt sitten kuitenkaan. Jokin paljon ajateltu mutta puolittain toteutettu. Kaksosmystiikka erityisesti tuntui turhalta viritykseltä suhteessa kokonaisuuteen. Sillä haettiin ehkä jotakin olemisen mysteerin tuntua.
Mitä olisi pitänyt olla toisin? Ehkä eleettömyyttä, etäännyttämistä ja henkilöiden ohuutta olisi pitänyt viedä pitemmälle. Lost in Translation? (Ks. tunniste Sofia Coppola)
Näin minulle ei käynyt mielestäni Jarmuschin parhaassa elokuvassa Broken Flowersissa. Syvyyttä ei tarvinnut olettaa. Se näkyi kertomuksessa eli elämänkulun näyttämisessä. Melkein yhtä hyvin toimi Only Lovers Left Alive.
Millä perusteella tämä elokuva tuntuu minusta tältä? Ehkä vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olisin halunnut sen vakuuttavan minut paremmin kuin mihin se pystyi; koska siis asennoiduin odottamaan jotain muuta. Entä onko tunteeni perusteltu? Johtuuko se vain osaamattomuudestani "elämän" edessä? Siitäkö tässä elokuvassa oikeastaan on kyse? Elämän lukutaidosta?
Tunne on syyn ja seurauksen tihentymä ja siksi epätodeksikin osoitettavissa.* Mitä Jarmuschin Patersonissa tihentyy, että tunnen sen näin? Otan ehdotuksia vastaan.
-
*Kirjoitus Milloin tunnetta voi sanoa todeksi ja oikeutetuksi? saattaa ehkä tuoda tähän tekstiin jotain lisää. Tai sitten ei ollenkaan.
Kun en pääse katsomaan leffoja (en ole yrittänyt vielä kävellä luhtikäytävällä, ehkä tänään vielä), niin koen vain tavatonta myötäkärsimystä tässä.
VastaaPoistaEt pitänyt myöskään Kaurismäestä, mutta syyt tuntuvat erilaisilta. Ajattelen kuitenkin että Kaurismäki ja Jarmusch ovat sukulaissieluja ja sitä paitsi ystäviä. Jokin samuus heissä on.
Myötäkärsiminen tarkoittaa tässä nyt sitä, että missään nimessä et tartuttanut, Juha, tässä minuun ei-tykkää -virusta (olen varma että semmoisia on), olen surullinen siitä, että et löytänyt leffoista sitä mitä menit hakemaan.
Syitä voi olla sekä leffoissa että sinussa. Se on selvää. Näkyi tuolla FB:n puolella yksi ystävä tykänneen Kaurismäestä kovasti. Se sama oli tullut muutama tunti sitten leffateatterista Tallinnasta ja puulla päähän lyötynä, siis sanaton: olivat eestiläiset tehneet hirveän hyvän elokuvan.
Siis iloitsin siitä, että hänellä oli ollut hyvä kokemus!
Myötähäpeää sen sijaan en muista kokeneeni kuin kerran ja aika vähän aikaa sitten. Se päätyi siihen, että ystävyyssuhde loppui. Ent. ystävä käyttäytyi huonosti. Nämä tykkäämiset voivat olla paljon vakavampia kuin mitä sitä ihan normaalisti aatteleekaan.
Täällä paistaa aurinko.
Tuo kaurismäen arvio iltalehdessä on mun fiilis. On se saanu viisikin tähteä ja neljää. Minusta huonoin aki ehkä koskaan. Mutta jarmusin broken flowers on hieno elokuva!
PoistaJuha, joo. Jos pääsen tässä keväällä oikein kävelemään, niin taatusti käyn katsomassa ainakin elokuvia. Niitähän sitä aina välillä kaipaa, visuaalisesti ajateltuja kertomuksia.
VastaaPoistaMutta nyt luen. Suosittelen kaikille Antti Nylenin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä. Mukana on myös ajatuksia katolisuudesta, joka tuntuu äkkiseltään aika kummalliselta. Sitten mietin että pitää muistaa katolisuuden painavuus kristittyjen joukossa, isoin kirkko.