lauantai 11. helmikuuta 2017

KESKUSTELU REHELLISYYDEN ONTOLOGIASTA JA VIHKIKAAVASTA SEKÄ LISÄNÄ WOODY ALLENIN CAFÉ SOCIETY (päivitys 12.2.*)

1
Nuori sukulaiseni on menossa naimisiin ja tuli puheeksi vihkikaava. Hän siis kuuluu Kirkkoon, kunnon kirkkohäät tulossa. Puhuttiin siitä mitä sitä oikein alttarilla tulee toiselle luvatuksi. Keskustelu kiertyi myötä- ja vastoinkäymisten ympärille ja siitä päästiin totuuden ja valheen kysymyksiin. Sanoin että ennemmin kuin myötä- ja vastoinkäymisistä, pitäisi puhua totuudesta ja valheesta. Rakastaako toista niin totuudessa kuin valheessa, kuuluisi kysyä. Myötä- ja vastoinkäyminen kun on tarpeeksi etäistä ja yhteistä huolimattomasti luvattavaksi, mutta totuudessa ja valheessa toinen valitaan aidosti. Siihen kysymykseen vihkiparit joutuisivat todella vastaamaan; vastaisivat johonkin, mikä aidosti tuntuu velvoittavalta jo lausuttaessa. 

Keneltäkään ei pitäisi tietenkään edes vaatia ehdotonta totuudellisuutta eli kyvyttömyyttä epätoteen. Se on kuin käskisi toista pidättämään hengitystä ja yrittäisi itse sanoa jotain mistä ei voi puhua. Puhdas rehellisyys kun ei saa minkäänlaista hahmoa johon viitata ja jonka perusteella jotakin vaatia. Kuulostaa hullulta sanoa näin, mutta ihminen voi valehdella itselleen ja toiselle väistämättä. Valheessa ja totuudessa vain mahdollinen on niin vahvasti läsnä, että se on jo välttämätöntä. Ja siinä jutun juoni juuri piileekin: sen vuoksi juuri totuudessa ja valheessa, niiden ontologisessa mahdottomuudessa, on kysyttävä ihmiseltä uskollisuutta.

Ihmiseltä ei siis voi vaatia rehellisyyttä sinänsä. Ihminen on valehteleva eläin ja siksi mielekästä olisi pelkästään kysyä, miksi toinen valehtelee. Vain tuo kysymys voi olla aidosti absoluutin tietoisuuden suhteuttava eli eettinen ja mielekäs. Vain se viittaa johonkin ymmärrettävään. Vaatia toiselta kyvyttömyyttä epätoteen on kuin yrittäisi muodostaa kuvaa jostain kohteettomasta tai puhua puhtaasta olemassaolosta.

Yritän vielä tarkentaa. Ero myötä- ja vastoinkäymisissä ja todessa ja valheessa on vähän sama kuin klassisen kerronan ja avantgarden välillä. Myötä ja vastoin on kuin kertomus, jota me katselemme etäältä ja siksi myös lupauksen merkitys ja efekti on toisenlainen kuin silloin kun ymmärrämme yhtenä havahduttavana hetkenä, jo toiseen sitoutuessamme, että rehellisyyden vaatimus on toisen ihmisen idealisaatiota, olemuksellistamista. Ja samalla idealisoi tietenkin myös itsensä epätodelliseksi, koska odottaa toiselta jotain itsensäkin kannalta epäinhimillistä ja mahdotonta. "Tehkää niin kuin teille itsellenne toivoisitte tehtävän." (Epätarkka lainaus kuten huomaatte.) Tätä alttarilla seistessään pitäisi ajatella. Tai sitten sitä, mitä ajattelen Anthony de Mellon tarkoittavan Havahtumisessaan. Että me olemme toisillemme väistämättä olemisen fetissejä mutta jos sen hyväksyy, se ei hirveästi meitä sittenkään haittaa.

No. Keskustelu oli kieltämättä hirveän yksipuolinen. Sukulaiseni lupasi kuitenkin ajatella totuutta ja valhetta myötä- ja vastoinkäymisistä puhuessaan.

2
Katsoin loppuun juuri äsken Woody Allenin viimeisimmän elokuvan Café Societyn. Olin jo luovuttanut hänen kohdallaan mestarillisen Match Pointin jälkeen ja nyt hän on tehnyt parhaidensa säätyyn kuuluvan elokuvan. Dynaamisen, pienin elein kulkevan ja hiljaisesti puhuvan draaman. On mukavaa olla näissä odotuksissaan joskus väärässä. (Kun sen Kaurismäen kohdalla olin niin oikeassa.)

Mutta miksi tähän tästä?  Heti kun elokuva loppui (erityiseti ihan loppu on huikeaa elokuvakerrontaa), tuntui että tämä juttuni osuu myös Allenin elokuvassa johonkin ytimeen. Siksi tästä tähän. Katsokaa elokuva. Saas nähdä, katsoinko jo näin ajoissa vuoden parhaani.

-
*Kommentoijani toivoi tarkennusta myötä- ja vastoinkäymisten ja valheen ja totuuden eroon. Siksi päivitys.

-

Kuva: Osa Henri Rousseaun maalauksesta Karnevaali-ilta (1886). Kuva on kansi Leena Rantasen hienosta Rousseau-kirjasta Unessa ja valveilla, Kustannus Oy Taide 1998.

37 kommenttia:

  1. Muistan nuoruudestani saakka törmäänneeni ihmisiin jotka sanovat ihailevansa ns. ehdottomia ihmisiä. Siis että he arvostavat totuudellisia, tinkimättömiä, periaatteellisia jne. ihmisiä. Kyllä minäkin sellaisia arvostan mutta samalla olen aina tuntenut vahvaa moraalista alamittaisuutta noihin vaatijiin verrattuna, koska olen tuntenut ja kokenut oman valhelliisuuteni ja myös muiden, hyvin vahvasti. Silloin on tehnyt mieli lähteä pois ajatellen: "ai, säkin olet niitä, harmi."

    Jostakin sieltä myös kumpuaa se vastarintani erilaisia kaksoiskoodisuuksien suhteen. Myös tämä kommenttini on ehkä sellainen, jollakin tavalla tässä mä nyt poseeraan tämänkin asian suhteen: jos väitän olevani niin rehellinen että tunnstan ensimmäiseksi oman valheellisuuteni, eikö sekin ole eräänlaista valheellisuutta, odotan ikään kuin kiitosta omasta valheellisuudestani, siis sen tunnustamisesta. Rukoillessa juuri tähän törmää usein, kun kokee ettei Jumalalta voi peittää millään, ei tunnustamalla mitään. En voi odottaa rehellisyyspalkintoa tunnustamalla oman epäuskoni jne. Eikä tämäkään mitä nyt kirjoitin, ole mitenkään erityisen rehellistä, olen epärehellinen epärehelliseksikin ilmoittautuessani.
    Voiko ihminen olla edes aidosti ehdoton, totuudellinen? En usko. Mutta jotkut kyllä kokevat itsensä niin.

    Mutta paljon onnea sukulaiselle! Avioliitto on mun määritelmän mukaan selviytymysyritys katastrofista nimeltä elämä. Silti se kannattaa vaikka yritykseksi jää.
    Siihen siis kuuluvat sekä totuudet että valheet. Ne menee arjessa sekaisin, ehdottomat periaatteet kannattaa unohtaa, pääasia että päästään eteenpäin päivä kerrallaan.
    Tuolla nyt kahden metrin päässä keittiössä vaimoni paistaa markettilohta, minä naputan tätä kommenttia ja kun on syöty minä siivoan pöydän, vaimo menee lepäämään, mikään ei perustu millekään periaatteelle, koska niiden noudattamisesta ei kuitenkaan tulis mitään. Jossakin vaiheessa viikonloppua varmaan taas nahistellaan hieman erilaisista valheista.
    Luulen että ehdottomilla ihmisillä on elämä myös vaikeinta ja he tekevät siitä vaikeaa myös ympäristölleen.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täsmennän: kahden ihmisen yhteinen selviytymisyritys...
      Onhan elämä lahjakin, ei vain katastrofi, ilman muuta, en antaisi pois, mutta samalla kuitenkin se rikkoo jokaisen, eikö? Ehjä ihminen on hyvä ajatus, mutta onko niitä jossakin oikeasti?
      Ehdottomuus/totuudellisuus on usein kuin puhe, sanat, samalla kun ne tulevat ulos, menettävät ne ilmaisuvoimansa lähes kokonaan, niistä tulee puolitotta, jos sitäkään. Vaikeminen on harvoin totta sekään, useimmiten se on tärkeilyä, pihtaamista tai vain oman iskuvuoron odottamista. Parhaimmillaan se on tietenkin totta, oikeaa hiljaisuutta.
      Oma totuudellisuuden pyrkimys (sitäkin on ollut) kaatuu mulla usein jo alkumetreillä: se mun takaraivon valheenpaljastuskone saa mut menettämään uskoni omiin ehdottomuuksiini pikaisesti. Lurherin ja Paavalin avulla olen oppinut paljon tästä, ne on pakko nimetä.

      jope

      Poista
  2. Pikainen ajatus: minusta tärkeämpää vihkivalassa on nimenomaan tahdon kysyminen. Kun löytyy tahtoa sitoutua toiseen - pelkät halut eivät pitkälle vie - alkaa löytyä tahtoa olla läsnä ja rehellinenkin. Myötätunto ja kyky kestää erilaisia olosuhteita ja muutosta on mielestäni olennaisempi kuin totuus / valhe, jotka ovat sekä kovin abstrakteja että suhteellisia käsitteitä arkielämässä. Totta kai totuuskin on olennainen: Paavalikin sanoi "Rakastakaamme toisiamme totuudessa." Silti usko, toivo ja rakkaus ovat avioliiton kannalta perustavampia kuin jako totuus/valhe. Ne kaikki ovat totuuden puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja taidetaanpa sanoa: Ne iloitsevat yhdessä totuuden kanssa.

      Poista
    2. Taitaa ollakin se 1 Korinttilaiskirje 13, jossa tämä on rakkauden määreenä. Parempaa klassista rakkauden määritelmää saa hakea. Samalla käytännöllinen ja psykologisesti pätevä. Ja näyttää miten rakkaus on ensisijainen kaikkeen muuhun nähden.

      Poista
  3. Se että valinta kestää olosuhteet on se varsinainen testi, olosuhteet tuhoavat filosofiset ja teologiset perusteet heti alkuunsa, ellei ole tahtoa olla yhdessä eli rakkautta. Jotenkin näin ajattelen. Asia on toki monimutkainen.

    VastaaPoista
  4. Kyllä minustakin juuri tuo, että tahtoo rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä on todella hyvä lupaus.
    On upeaa tietää, että vierellä on ihminen, joka lohduttaa ja kannustaa, mitä tapahtuukin. Tunteen voimakkuudessa on eroja pitkän avioliiton aikana, mutta se ei muuta tilannetta. Lupauksen tehnyt odottaa eikä hötkyile tilapäisen kyllästymisen takia.
    Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa olla uskollinen.
    Joskus 70-luvulla (mekin menimme naimisiin -75) korostettiin vapautta lähteä pienistäkin syistä - jos seksihalut ovat erilaiset, jos toinen alkaa ajatella yhteiskunnallisesti eri tavalla jne - sitoutumista ja uskollisuutta pidettiin vanhanaikaisena ja porvarillisena. Minä olin mielellään vanhanaikainen.

    Itselläni ei avioliitossa ole tullut koskaan mieleen, että poikkeaisin totuudesta tai että epäilisin miestäni valheesta. Nuo termit ovat minulle avioliitossa aivan triviaaleja.

    Meillä avioliiton perusta on siinä, että me molemmat olemme aina tarvinneet toisiamme.

    Tiedän puolisoja jotka ovat alkaneet tuntea, että toinen on jotenkin vain tiellä. Naiset puhuvat miehestä ylimääräisenä hoidettavana, lapsena, ja miehet vähättelevät julkisesti vaimojaan.
    En tiedä, mistä tuollainen saa alkunsa. Ehkä ei olla alun alkaenkaan haluttu tarpeeksi. Ja varsinkin jos ei ole lapsia, niin saattaa olla edelleen tilanne, jossa päätös on ikäänkuin auki, katsellaan ympärilleen, vertaillaan ja etsitään rakastumisen tunnetta muualta, kun sitoutunut löytää sen yhä uudelleen läheltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvennän äkkiä yhden sanan, triviaali siis merkityksessä itsestäänselvä, kun puhutaan totuudesta avioliitossa. Miksi valehdella mitään?

      En ehdi edes lukea, mitä jope on tuonne kirjoittanut sillä välin kun olin saunassa ja ajattelin, että triviaalilla on niin monta merkitystä., että paras selventää.

      Palailen myöhemmin illalla...

      Poista
  5. Tämä on siitä mukava aihe aina, että voin olla ihan täsmälleen samaa mieltä Marjatan ja Vesan kanssa.
    Tahto on rakkautta ja rakkaus on päätös pysyä yhdessä, yrittää selvitä.
    Tuota juuri tarkoitin sillä ettei mikään periaate tai oma vahvuus/ehdottomuus voi olla vaatimuksena. Totta kai on oikeus odottaa toiselta hyvyyttä ja huomioonottamista mutta realismi on kuitenkin se mikä kantaa.
    Itse ajattelen että tahto ilmenee juuri tuossa mitä kuvasin, kaikessa arjessa on se totuus joka tekee vapaaksi, ei tarvitse miettiä omien motiiviensa puhtautta kaikessa, valhe ja totuus tms. sotkeutuu avioliitossa tosiaan niin ettei niitä kannata edes alkaa yrittää erotella. 80-luvun lopusta on yhdessä tultu.

    Toinen juttu on sitten kokonaan avion ulkopuolella tuo omakuva omasta totuudellisuudesta.

    Siinä on pakko myöntää että peili on likainen ainakin täällä. Eikä sitä puhtaaksi kokonaan saa koskaan. Monen viisaan mukaan likaisemmaksi se vain muuttuu. Voimme poistaa ns. tekojen pahuutemme itsestämme tai vähentää niitä, mutta onko sielumme sitten koskaan kenellekään puhdas, enpä usko. En mieti muita mutta esimerkin vuoksi voisin sanoa luulevani ettei dalai Laman ja lähipubin ikikännikalajampan sielujen tilassa ole ehkä lainkaan niin suurta laadullista eroa, jos katsotaan todella kirkkaassa valossa.
    Olemme ehkä sittenkin omien motiiviemme valhemedioita (käyttääkseni nykykieltä) myös henkilökohtaisissa asioissamme, ainakin joskus. En tiedä pitäisikö se vain hyväksyä, ajattella että ihmisiä tässä ollaan, vai pitäisikö raivata aina rikkaruohoa kun mahdollista. Jälkmimmäinen ehkä. Mitä totuudellisuuteen, ehdottomuuteen tulee niin pakko myöntää että pidän siitä sivusta seurattuna, mikä on hienompaa kuin jossakin leffassa (tai blogissa) hahmo joka ei yritä miellyttää itsensä kustannuksella ketään, mutta itse en siihen pysty.
    Erittäin monissa asioissa, suurimmaksi osakseen, elämä ja sen asiat tuntuvat minusta (valitettavasti?) ei taistelun, kiistelyn, tappelun arvoisilta.
    Itse voi pitää aina oman (toisin)ajattelunsa omana tietonaan ja jättää henkilokohtaisen rehellisyytensä demoamisen suoruudella tms. useimmiten kokonaan pois.
    Kyllä mua ottaa monet asiat päähän, esim. pk-seudun kirkon nykytila, mutta jos ja kun alan verrata sitä omaan tilaan niin ei tulisi mieleenkään mennä kertomaan niille mikä teissä on vikana.
    Oma peilikuva poistaa ehdottomuuden lähes aina.

    jope

    VastaaPoista
  6. Avioeroista sen verran että osui eilen silmiin haastattelu jossa kirjalliset ystävämme Karl Ove ja Linda, jälkimmäisen suulla, ilmoittivat erostaan. Kirjallisten illuusioiden voimasta kertoo se että tuntui kuin hyvin tuntemani ihminen olisi ilmoittanut asian.

    Luin eilen Knasun Talvea. Aivan maaginen, jotenkin calvinomainen, toki hillitymmällä skandinaavisella arkisemmalla tavalla. Pidin paljon. Ja taas takana kuvio, ettei tarvita tarinaa, fiktiivisiä hahmoja, kehitystä, eikä kummoista rakennettakaan. Jotenkin oli vain kirjoitusta puhtaimmillaan (mitä se nyt onkin) ja vahvimmillaan.

    jope

    VastaaPoista
  7. Ei tullutkaan illalla enää mieleen mitään uutta tuohon Juhan alunperin asettamaan kysymykseen. Mietin vain, mikä se kysymys oikein on.
    Juha, selventäisitkö vielä vaikka käytännön esimerkillä, mitä tarkoitat, kun sanot, että myötä-ja vastoinkäyminen on etäinen asia ja totuus ja valhe läsnäolevampaa. Minusta se on päinvastoin. Jompikumpi voi vaikka sairastua heti avioliiton solmimisen jälkeen, voi tulla konkurssia ja muuta vaikeaa, siis vastoinkäymisiä, jolloin vahvasti sitoutunut pysyy vierellä.

    Allenin Blue Jasmine on hyvä elokuva valheessa elämisestä. Näin sen muutama vuosi sitten, ja nyt se meni muutama ilta sitten myös televisiossa. Cate Blanchett tekee koskettavan roolin naisesta, joka jää valheensa vangiksi.
    Café Society on näkemättä. Uusista elokuvista minua alkoi kiinnostaa Allenin leffan ohella Moonlight. saatan käydä katsomassa hiihtolomalle meille tulevien teinikaksosten kanssa.

    Jope, en ihmettele, että Knausgårdit päätyivät eroon ja ilmeisesti Linda Boström-Knausgård oli se joka haavoittui liikaa ja kärsi. Osa siitä mitä, ja varsinkin se millä tavalla, Knasu kirjoitti vaimosta tuntui minusta petokselta, kun kyseessä ei ole fiktiohahmo vaan elossa oleva rakas ihminen.
    Lindan Helioskatastrofi on minulle Knasunkin kirjoja mieluisampi, ehjä upea mystinen teos. Novellikirjaa ja runoja ei ole suomennettu, harmi.
    Minulla on Talvi ja Syksy lainassa, kohta uusimsiajatki nloppuvat. Ei vain ehdi lukea niin paljon kuin haluaisi.

    Vesa, harmi ettet saanut sitä Runebergiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivitän marjatta alaviitteen kun kysymyksesi tarkensi ajatuksiani.

      Poista
  8. Juha, minusta kysymys totuudesta ja valheesta aktualisoituu konkreettisissa tilanteissa. Sitä on täysin mahdotonta ratkaista abstraktisti ja etukäteen, koska tuollainen valinta koskee periaatteessa ikään kuin vain jotain muotoa tai on oikeastaan vaikea sanoa edes mitä se yleisesti ottaen koskee. Lupaus rakastaa - olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä jne. - esim. kaikki ne attribuutit, joita rakkauteen voidaan liittää, ovat taas konkreettisia ja ymmärrettäviä, joskaan eivät itsestään selviä. Minusta kysymys totuudesta ja valheesta on liian filosofinen alttarille. Se ei kosketa ensisijaisesti liittoa, jota ollaan solmimassa. Avioliiton tarkoitus on sitoa kaksi ihmistä yhteen. Jos totuus on jotain, niin se on uskollisuutta tälle liitolle, ja jos valhe on jotain niin se on kevytkenkäisyyttä liittoon sitoutuminen suhteen, mutta harvat kai kuitenkaan astuvat alttarille petos mielessään. Varmaa on, että olosuhteet ja liiton ylläpitämiseen vaadittava työ ja osin myös oman itsen sivuun laittaminen ovat jotain mitä ei aina osata odottaa. Kun itsekkyys alkaa horjuttaa liittoa voidaan kysyä: Rakastatko todella tätä ihmistä? Joku filosofi - en muista kuka - sanoi osuvasti: Aina ei voi rakastaa, täytyy olla myös uskollinen. No, tuo filosofi ymmärsi kyllä hyvin, että rakkaus ei ole vain tunnetta vaan ennen kaikkea päätös olla sitoutunut ja uskollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäsin vesa kommentisi virittämänä vielä lisäyksen parisuhdeterapiasta tuonne juttuun.

      Poista
    2. Vielä: totuus ja valhe koskee liittoa syvällisesti, ennemmin tai myöhemmin ja mitä aikaisemmin sitä parempi (siinä mun jutun pointti juuri on!). Kyse kun on myös toisen ihmisen omistamisesta tunteen tasolla ja siksi kysymys on ontolognen, elementaarinen. Vaatia toiselta rehellisyyttä an sich on syvällinen ristiriita lupauksia tehdessä. Se, MISSÄ tilanteesa toinen on tosi tai epätosi ja missä tilanteessa tätä toiselta vaatii, on sitten hyväksyttävä filosofinen lähtökohta. Siitä voi puhua mutta sen syvemmälle ei voi mennä. Ongelmat syntyvät kun kriisitilanteissa sitten tuteen tasolla kuitenkin syvemmälle mennään. de Mellon kirja Havahtuminen pureutuu juuri tähän ontologiseen kysymykseen. Se on sen keskiössä. Nihilistinen mutta hieno kirja, jota ei kuknaan voi elää todeksi mutta jonka kysymykset on käytävä läpi. Samaan tässä postauksessa pyrin.

      Poista

    3. "Anthony de Mellon todellisuuskäsityksen voisi tiivistää seuraavasti: Me olemme toisillemme olemassaolon fetissejä, mutta kun sen ymmärtää ja hyväksyy, se ei haittaa."

      Lainasin juttuani joka löytyy tunnisteesta de mello.

      Poista
  9. Ok, varmasti ajatuksia herättävä kirja - pitääpä tutustua! Ja miettiä lisää tätä asiaa.

    Me ollaan varmasti Jopen ja Marjatan kanssa pohdittu tätä juttua tutummalla sanastolla ja "konkreettisemmin". Itse olen alkanut ajatella, että ihminen tarvitsee elääkseen oikein hyvin vähän teologista, filosofista tai muuta puhetta, ei niin etteikö se olisi sivistävää ja viihdyttävää ja muuta, mutta välittäminen, huolehtiminen ja läsnäolo ovat niin kuin Paavali sanoo tärkeämpiä kuin kaikki tieto ja viisaus ja voima. Ei ole mitään, ellei ole rakkautta. Tieto lakkaa, viisaus lakkaa, ja usein tuntuu se rakkauskin lakkaavan, mutta ilman viimeistä ei kahdesta edellisestäkään ole mihinkään.

    Itse ajattelen, että jos olen jotain oppinut avioliitossa, niin pyytämään ja antamaan anteeksi ja ymmärtämään. Nämä kaikki ovat tekoja, jotka välittävät totuutta ja kumoavat sitä mitä voi kutsua valheeksi. Sen sijaan en osaisi luoda jotain kaavaa hyvästä avioliitosta tms. Puheet ovat aina puheita. Ennen kaikkea olen onnellinen, että olen löytänyt hyvän ja uskollisen puolison.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä mun pohdintani sopisi paremmin parisuhdeterapian yhteyteen kuin vihkikaavan. Pitäisiköhän vaihtaa alaa rikoksista perheriitoihin...

      Poista
    2. Vinkki teille: Hieno kuvaus ihmisistä elämän ja olemisen fetisseinä ja kuolemasta "toisena naisena" (keskiössä on mies!) On Kingin Uinu uinu lemmikkini. Populaarikulttuurin Kohtauksia eräästä avioliitosta.

      Poista
    3. Jos lukee tätä sun viimeistä kommenttia niin luulen ettei tuo ole ihan nuorempien ymmärrettävissä. Ne haluaa niin paljon ja niin monia asioita ja niin monimutkaisesti. Tarkoitan nyt lähinnä niitä jotka laskevat itsensä vähän enemmän ajatteleviin ihmisiin. Silti taustalla on kai niilläkin varmasti perustarve saada perussuhde sen toisen kanssa kuntoon. Saada turvallisuutta.
      Ihmiset on nykyään tuolla niin monien impulssien ja virikkeiden, viestien ja kutsujen riepoteltavina että todella täytyy olla kiitollinen siitä että on joku jolle t ä m ä riittää. Ja vaikka ei aina riitäkään, vaikka on vielä unelmia, niin hyvä jos ne ovat edes osaksi yhteisiä.
      Itsekin olen elänyt jossakin määrin itsetuhoisen (en tarkoita nyt päihteitä) vaiheen ja siitä eheytyminen arjen rakastajaksi on ollut iso asia. Nytkin on päässä edelleen joitakin juttuja jotka haluaisin saada kokea vielä, mutta elämänkumppanin kustannuksella en niitä halua tehdä. Ja muutenkin olen alkanut totutella ajatukseen, että tästä maailmasta ei kannata yritä repiä kaikkea irti hinnalla millä hyvänsä. Kävelyretki, paikkojen ihmettely, uimahallireissu, hyvä kirja, arkinen kotiruoka sunnuntaina, niistä voi saada kasaan melkein täydellisen päivän. Siinä on sofiaa ja logiaa parhaimmillaan, käytännössä.

      jope

      Poista
    4. Tää edell. vastaukseni "sun" oli siis Vesa.

      Poista
    5. Hienoa, Vesa!

      Raamatunkäännöksen Uuden Testamentin ehkä asiallisesti ja kielellisesti paras anti toimii tyylikkäästi kommentissasi.

      Poista
    6. Kiitos, a-kh! Luin 1 Kor 13 pitkästä aikaa ja teksti on suoraan sanoen tajunnan räjäyttävää. Miten joku sanookin niin oikein kaikesta. Paavali puhuu hienommin kuin yksikään runoilija, filosofi tai psykologi pitkään aikaan. En tajunnut, miten hieno koko luku on, monitasoinen kuin runo ja miten paljon viisautta siihen tiivistyy.

      Tämä Paavaliko muka Jeesuksen evankeliumin pilaaja ja ihmisvihaaja? Lukekaapa tää:

      "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

      Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

      Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

      Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

      Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."



      Poista
    7. Tiedät kyllä Vesa kaiken tämän, mutta kirjoitan kuitenkin, että Paavalihan on faktisesti juuri kristinuskon perustaja. Juuri Pauluksen opetuksillehan perustuu suurin osa siitä mihin kristityt uskovat. Myös pelastus yksin armosta Jeesuksen ristin tähden eli kristinuskon ydin ja jalokivi.

      Jos Paavalin kirjeet otettaisiin pois Raamatusta meille jäisi ammottava tyhjä aukko. Sitä voisi nimittää vaikka eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi. Tietäisimme evankeliumeiden kautta että täällä kävi Jumala mutta emme ymmärtäisi mitä on hänen kauttaan tapahtanut, meille.

      Paavali kertoi kyllä asioita maailmasta niin kuin ne ovat. Sellainen ei voi olla ihmisvihaaja.
      Itse ajattelen etten voisi selvitä täällä ilman Roomalaiskirjettä, Galatalaiskirjettä, Korinttilaiskirjeitä ja paria muutakin.
      Juuri niissä Jeesus on löydettävissä omassa merkityksessään, avattuna, ei enää arvoituksena, miehenä joka piirtää hiekkaan tai joka puhuu vertauksin, vaan avoimena kätenä.

      Miksi sitten niin monet vihaavat Paavalia? Jeesus vastasi siihen itse monta kertaa kun ennusti mitä vastustusta kristityt joutuvat kohtaamaan hänen mentyä. Tämänpäivän versio siitä vihasta on Paavalin poisselittäminen erilaisin näennäisteologisin tai modernein motiivein. Usko ja toivo tahdotaan ottaa vastaan omilla selityksillä ja yliviivaamisilla, ei niin kuin sen voi kokonaisena lukea.
      Sitä kammottavampaa huppua Jeesuksen evankeliumille ei voisi laittaa kuin jättää Paavali pois. Se ei ollut Jeesuksen tarkoitus. Hän kutsumalla kutsui Paavalin kertomaan ja opettamaan sen mitä saamme lukea Paavalin kirjeistä.

      Tuo lainaamasi kohta on tosiaan kaunis. Juuri noin ja meidän keskellemme arkeen. Miehille ja naisille. Kaikille.

      Mutta on sillä toinenkin merkitys, vähintään yhtä ihana. Jos luemme tekstin niin että sanomme sanan rakkaus kohdalla sanan Kristus. Tai Jeesus. Mitä siinä silloin tapahtuu....?


      jope



      Poista
    8. Jope, sehän tuossa Paavalin luvussa onkin niin hienoa, että se resonoi samaan aikaan todella monella tasolla ja myös ylittää kaikki kategoriat. On selvää, että Paavali perustaa rakkauden tässä Jumalan rakkauteen ja sen kykyyn antaa itsensä toisten hyväksi.

      Okei, voin ymmärtää, että joku feministi alkaa lukea vastakarvaan ja kysyy, miten Paavali itse esim. muissa kirjeissään soveltaa tätä rakkauden julistusta naisiin, orjiin jne. No, jos sitten aletaan kontekstualisoida, niin kyllä voidaan aivan yhtä lailla kysyä mitä muut mieskirjoittajat antiikin aikana sanoivat rakkaudesta ja miten demokraattista se olikaan... Jos rehellisiä ollaan, ei Paavali näyttäydy aikalaisiinsa tai keneenkään muuhunkaan (paljon myöhempiinkin teologeihin ja ajattelijoihin) verrattuna surkeana tyyppinä ja naisvihaajana - on otettava huomioon myös hänen juutalaiset juurensa.

      Totta kai olen samaa mieltä kanssasi Paavalin roolista, miehessä on paljon tutkivaa ja myös itsekriittistä otetta, kun hän kirjoittaa auki kristinuskon merkitystä tilanteessa, jossa ei oikeastaan ollut juuri mitään oppia siitä, miten kristittyjen tulisi elää.

      On myös huomattava, että Paavali tuotti käytännön teologiaa: osa Paavalin vastauksista seurakunnille on ehdollisia ja pätee tiettyyn tilanteeseen, hän toteaa itsekin sen, ja monet asiat, joihin hän vastaa, ovat hyvin käytännöllisiä vastauksia arkisiin ongelmiin, mutta kaikesta huolimatta hän sanoo myös (näissä ohjeissaan) paljon sellaista, mikä on aivan kuolematonta ja ajasta riippumatonta.

      Poista
    9. Jep. Paavalin opetuksen ydin pysyy. Ja tuo oli hyvä heitto, mitä tuli ko. ajan muihin ajattelijoihin, kreikkalaisiin, roomalaisiin. Tosin P oli enemmän. Kristittynä uskallan ajatella että hän oli "se toinen joka tulee minun jälkeeni ja joka opettaa teille kaiken..." eli juuri se mihin Jeesus viittasi.

      Yksi juttu vielä. Viittasit Paavalin itsekritiikkiin. Ihmettelen usein miksi jengi ei kuule Jeesuksen ja Paavalinkin kohtia joissa on ihan selvästi huumoria (tuon ajan kyll) ja nauruakin ilmassa. Ne kohdat on siellä ihan ilmiselviä, pilkettä silmäkulmassa.

      jope

      Poista
    10. Joo, jos Paavali oli epävarma jostain jutusta, hän sanoi, että nyt puhun minä eikä Herra, mutta lisää esim. että "luulen että minulla on Kristuksen henki". Jotkut suhtautuvat Freudiin samalla tavalla naureskellen, vaikka kun sen analyysitekstejä lukee niin on tuhat kertaa skarpimpi kuin nää Lacanit ja Derridat, konkreettinen ja analyyttinen, jatkuvasti itsekriittinen, vaikka monet hänen ideansa ovatkin jo sittemmin tarkentuneet / kumottu uuden tutkimustiedon valossa.

      Poista
  10. Jope, hyvää pohdintaa, ymmärrän kyllä täysin mistä puhut. Omasta puolestani olen todella iloinen siitä, että avioliitto tai siis liitto puolisoni kanssa on ollut se juttu, joka on vienyt kaikkien vaikeuksien läpi - kaiken sellaisen mistä ei ollut tietoakaan aiemmin. Joo, monet jutut joissa ihmiset ovat nykyään kiinni - kuten itsekkäästi hankittujen kokemusten - arvo on käytännössä nolla tao miinus jotain. Itse arvostan yhä enemmän merkitystä, joskin voi senkin metsästäminen mennä yli, mutta sellaista hidasta, vähitellen kehittyvää merkitystä.

    Itse uskon, että vaimollani on iso rooli siinä, että en ole päässyt pahemmin mokaamaan suhdeasioissa. Ei todenteolla tekisi mielikään pettää häntä. No, itse avioliiton saralla on toki jatkuvasti paljon oppimista, mutta onneksi pahin hiomisvaihe näyttää jääneen taakse tällä erää ja kumpikin myös antaa toiselle mahdollisuuden olla oma itsensä. Ei se nuorempana ollut aina niin itsestään selvää.

    VastaaPoista
  11. Kun luin Knasun ja Lindan erosta tulin miltei surulliseksi. En tietenkään tunne heitä oikeasti mutta koska kirjojen
    synnyttämä illuusio on vahva, musta tuntui ihan samalta kun kuullessa jonkin tutun erosta, eli toivoin että ehkä ne vielä palaavatkin yhteen, onkohan niillä mahdollista sittenkin sopia...?
    Naurettavaa ehkä, mutta sitä toivoo että pitkät liitot kestäisivät myös. Eroihin on usemmiten hyvät syyt, mutta usein miettii että pitkät liitot ovat sittenkin sellaisia with or without you -suhteita silloinkin kun ongelmia on.

    Tässä blogissa on taas mielestäni ollut aika intiimi ja hyvin luottamuksellinen tunnelma. Täällä ei tarvitse esittää mitään, ei fiksumpaa, ei huonompaa eikä parempaa. Siihen kai Juhan blogin lievä addiktiivisuus perustuukin. Sitä toivoo kovasti aina lukea kommenttejanne Juhan alkusysäyksiin. Itse kommentoin aika paljon, mutta kun elämä on juuri nyt aika yksinkertaista ainakin työajan ulkopuolella, on ehkä hieman liikaakin aikaa käydä aina kurkkaamassa täällä.
    Tänään katselin kävelyllä vaimon kanssa hiihtäjiä. Liikunta pitäisi aloittaa uudestaan, pelkkä kävely ja uiminen kerran viikossa ei taida riittää.
    Mutta lukekaa te Talvi, jos teillä on aikaa. Minusta se oli hieno. Luin viime viikolla myös Rosenlundin ekan (huh, miten tärkeä kirja eikä vain köyhyydestä) ja Mia Bernerin kokoaman Saarikosken-kirjekokoelman. Mielestäni kaikki nuo kirjat olivat tekemisissä inhimillisen haurauden ja ihmiselämän selittämättömyyden kanssa vahvasti ja korreloivat keskenään sattumalta mulle vahvasti.
    Tätä elämää me vaan ryömitään päivä päivältä eteenpäin niillä voimilla mitkä kullakin on.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hupsu kevennys tähn väliin. Ihan sivuun menee nyt tämä kommentti, mutta käytän aasinsiltana tuota jopen kertomaa knasun eron koskettavuutta, siis että miten julkkikset tuntuu tutulta...

      Olin tampereella yhdyskuntaseuraamustyön koulutuksessa (emme ole koskaan kyllin hyviä). Olimme lähtemässä lounaalle isolla porukalla ja odotin että menen ovesta viimesenä. Äkkiä ovesta ulos valuvan porukan takaa katsoivat minuun tutut kasvot. Olin nostamassa käteni spontaanisti tuttavalliseen tervehdykseen, kun tajusin että kummelin silvennoinenhan se siinä. Jätin tietenkin nostamatta käteni, mutta tuntui että hän huomasi reaktioni. Odotimme että suma kulkee ohitsemme ja kun menimme ovesta rinnakkain ulos, sanoin että "melkein kuule moikkasin sua ku luulin että olit tuttu". No silvennoiselle tuskin oli ensimmäinen kerta tämä ja sanoi että "moikkaa vaan". Minä siihen sitten että "no terve terve" ja hän että "mmmoro". Tilanteesta jäi minulle mukava fiilus. Niin sitä kokee julkiset eläimet vanhoiksi tutuiksi.

      Poista
  12. Vielä kommenttejanne luettuani on sanottava, että minustakin riidat kuuluvat avioliittoon varsinkin alkuaikoina, koska eihän sitä muutoin saisi tietää toisesta mitään. Mutta se on tärkeää, että pitää niitä yhteen niittaavina eikä erottavina. Jos on lähtenyt siitä, että liitto on pysyvä asia, niin siinä on silloin varaa olla vapaasti oma itsensä ja purkaa välillä mieltään. Yksi meidän pojista sanoi kerran hyvin, kun moitimme häntä äkäisyydestä, että luuletteko, että hän muualla on tällainen. Omassa kotona kaikkien pitää saada hyväksyntää mörököllinäkin.
    Knausgård meni liian pitkälle. Sitähän hän itsekin epäili kirjoissaan. Hän särki sellaista, mitä ei voinut noin vain korjata. Hän kertoi koko maailmalle asioita, jotka on tarkoitettu kahden henkilön välisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tästä kaikesta Marjatan kanssa samaa mieltä. Ajattelin myös itse Knausgårdia lukiessani, että tämä ei ole ihan tervettä heidän avioliittonsa kannalta, mikäli asiat ovat edes suunnilleen yksi yhteen. Valitettava tosiasia on, että harva kestää, jos jutut kerrotaan noin suoraan omasta elämästä. Ja esim. Lindalla oli melko herkkä psyyke, ainakin mitä Knausgårdin kirjoihin on luottaminen.

      Knasun rehellisyys toi valtavasti potkua hänen proosaansa, mutta enpä ihmettele jos se samalla tuhosi hänen parisuhteensa. Pienemmästäkin lähtee intiimiys ja olo siitä, että voi olla turvassa sitä mitä on - ja Knasu kirjoittaa käytännössä ulos melkein kaikkea siitä, mitä heidän elämänsä oli (vaikkakin fiktion keinoin).

      Poista
    2. Laitoin tuonne ylös vielä pari perusjuttua Paavalista, kun se herätti kiintoisaa keskustelua.
      jope

      Poista
  13. Juha, luin nyt vielä täsmennyksesi kertaalleen. Ymmärsin mitä ajoit takaa. Voi kuitenkin olla, että vihkikaavassa sanat "tahdotteko / tahdotko rakastaa" ajaa saman asian kuin tuo sinun ajattelemasi totuus / valhe, mutta yksinkertaisemmassa ja selkeämmässä muodossa.

    Olen kyllä sitä mieltä, että naimisiin / parisuhteeseen aikoville voisi olla jotain opastusta koulutusta, mutta kovin filosofista se ei voi olla, koska avioliitto on instituutiona - no, ei ainakaan kovin filosofinen... Siis käytännössä. Riippuu tietenkin osapuolista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa työkaverin kanssa naurettiin selkäkeikkanaurua että mun pitäis perustaa jonkinlainen ennaltaehkäisevä parisuhdeklinikka. Siellä sais sitten vääntää asioita ihan vapaasti korkkiruuville.

      Poista
  14. No joo, kaikki tällainen toiminta missä parisuhde ei perustu pelkkään peitonheilutukseen on tietenkin hyvästä:) olkoon vaikka ne mielen korkkiruuvit. Se tietenkin on selvää, että ongelmia tulee ennemmin tai myöhemmin eikä siinä paljon auta se että on joka kerta takuuvarma orgasmi tiedossa. No, tämä voi olla kärjistys, mutta melko yleinen kuva lienee on, että parisuhde lepää erotiikan varassa - kyllä se tietenkin osin lepääkin varsinkin jos asian ymmärtää tarpeeksi laajasti.

    VastaaPoista
  15. Muutin otsikkoa kaverin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Nyt fokus tarkentuu paremmin haluamaani eli rehellisyyden ontologiaan joka ilmenee vaikkapa vihkikaavassa.

    VastaaPoista