Volter Kilven Alastalon salissa on romaani, jota lukiessani en ajattele sen suomalaisuutta. Se on uniikki universaali teos, romaanitaidetta puhtaimmillaan. Se ei kuitenkaan ole vaikea teos. Se vaatii vain sitkeyttä. Alastalon salissa ei ole mitään kätkettyä. Kaikki mikä on tärkeää, näkyy.
Kun moderni kirjailija vakuuttelee, ettei hän tavoittele syvyyttä tai ettei hänen teoksissaan ole mitään kätkettyä, älä usko häntä. Mikään ei ole taiteilijalle houkuttelevampaa kuin syvyys, ihan sama mitä väittävät. Kun Claude Simon sanoo, että oikeastaan ei ole mitään sanottavaa, sekin on olemassaoloa koskeva metafyysinen väite, ongelma, jota Simon ratkaisee kirjoittamalla. Mutta Kilpeä lukiessa kätkettyyn ei erehdy, ei edes vahingossa, ja syykin on selvä: hän on aivan liian innostunut esittelemään briljantteja taitojaan. Syvyys ei häntä kiinnosta. Ellei sitten Kilven narsismia ajattele sellaiseksi.
Kilpi antaa palaa, häpeilemättä. Hän ei piittaa ajan ja avaruuden rajoitteista. Hänen egonsa ei mahdu niihin. Hänen henkilöidensä ajattelu ei sopisi missään tapauksessa romaanin kuvaamiin tilan ja ajan ehtoihin. Myös ajattelu kun vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan tavoin ajallis-avaruudellista eikä Kilven salissa kukaan nuku. Toisessa luvussa huvittavan kateellisen Pukkilan olisi kuljettava huomiota herättävän hitaasti salin läpi ehtiäkseen ajatella Kilven kirjoittamin lausein sen mitä ajattelee; 70 sivua pitkässä kolmannessa luvussa piippua valitseva Härkäniemi herättäisi ajatteluunsa jähmettyneenä kummastusta muissa vieraissa. Kummatkin tapaukset näyttäisivät lähinnä sairauskohtauksilta. Noissa kohtauksissa aikaa ja tilaa määrittää todellisuudesta vähät välittävä kirjailija. Romaani alkaa tuntua narsistiselta autofiktiolta, jossa mitään tai ketään tärkeämpi on tekijän ego. Salin tärkein henkilö on Volter Kilpi.
Tämän ajallis-avaruudellisen epäsuhdan voi tietenkin yrittää selittää tajunnanvirralla, joksi romaania on kuvattukin. Minä en kuitenkaan osta ajatusta. Kilpi ei kirjoita tajunnanvirtaa. Kaikki Salissa ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos ajatus virtaakin, niin selkeisiin empiirisiin uomiinsa. Minä siis selitän Kilven niin, että hän nyt vain ei nakkaa paskaakaan siitä mikä on uskottavaa esitellessään erinomaisuuttaan.
Ja hyvä niin. Juuri se tekee minulle Alastalon salista niin nautittavan ja maailmankirjallisuudessa ainutlaatuisen teoksen. Se, että Kilpi itse tuntuu olevan Kilvelle tärkeintä. Hän oli aito itsekäs taiteilijasielu. Ja sekös meitä harmittaa. Kirjailijan kun olisi mielestämme aina omistauduttava lukijalle eikä itselleen.
Päivitin vanhan kirjoitukseni Kirjoittamisen kopeus tähän edellisen hulluusteeman innoittamana. Kun luin Alastalon salia, koin lukevani narsistin pullistelua. (Ei siis hullun vaan narsistin!) Siinä narsismi tuotti mielestäni huikean lahjan ihmiskunnalle.
VastaaPoistaMillaiseen metafysiikan käsitteeseen viitataan yllä olevassa kirjoituksessa?
VastaaPoistaTarkoitan tässä yhteydessä sitä tuntemusta, joka minussa väkisinkin viriää (post)modernismia lukiessani vaikka teksti pyrkisi kuinka viittamaan konkreettiseen tai "pelkkään" leikkiin: arkeen, esineisiin, objekteihin, hetkeen. Sama efekti on konkretismiin maalaustaiteessa ja nykymusiikkiin liitetyissä vaatimuksissa, että niiden on oltava vapaita "luonnollisista" assosiaatioista. Uuden romaanin Claude Simonin kommentti "oikeastaan ei ole mitään sanottavaa" oli minulle metafyysisesti virittynyt. Metafysiikka tässä siis on pyrkimystä jonkin lausumattoman ilmaisemiseen (siihen edes pyrkimättä). Pyrkimys äärimmäiseen niukkuuteen taiteessa tuntuu tihkuvan aineen toiselta puolelta joksikin subliimiksi.
PoistaKiinnostava oli joskus vuosia sitten, muistaakseni hesarin kysely kirjailijoille, voiko romaani olla pelkkä tarinansa eikä mitään muuta. Kuvaavaa oli ettei kukaan viitannut viihderomaaniin, jotenkin "ylevästä" haluttiin pitää kiinni.
Alastalon sali taidetomaanina eli lauseen, kielen, tilan ja ajan suhteita ja rajoja koettelevana teoksena on minulle kokemuksena poikkeus tästä säännöstä. Intuitiivisesti koen sen johtuvan romaanin tilan täyttämästä kilven persoonasta. Modernismissa tekijä haluaa enemmän kadota kuin ilmaista itseään ja se luo tunteen persoonattomasta tekstin metafysiikasta. Alastalon salissa TUNTUU olevan toisin: teksti palvelee tekijää.
Muistelen, että professorimme Pirjo Lyytikäinen kytki väitöskirjassaan Kilven - ja Alastalonkin - proosan maailman sellaisiin filosofeihin kuin Schopenhauer ja Nietzsche eli 1800-luvun lopun metafysiikkaan. En nyt muista, mikä oli lopputulema - elämä ja meri yhdistyivät kuitenkin jollakin allegorisella tasolla. Itsekään en pidä Kilpeä modernistisen tajunnanvirran kirjoittajana, joskin tajunnan kuvaajana. Hänelle kieli on kuitenkin tärkeämpi kuin hahmot sinänsä.
VastaaPoistaTai sellaisen vaikutelman ainakin saa.
PoistaKilven kieli on retorisesti erittäin jäsenneltyä, ikään kuin hän käyttäisi sitä musiikin tapaan, säveltäisi ja loisi jatkuvasti suurta rakennetta.
PoistaTuonne ylös yritin tarkentaa kun a-kh tiedustelit metafysiikastani.
PoistaHyviä luonnehdintoja vesa! Tuo rinnastus säveltämiseen on kiinnostava. Ja Kantelettaren laulavuus.
Ja yksi kohta tietenkin kumartaa, tai ainakin niin voi arvailla, paskastakos minä tiedän, Tristram Shandyyn. (Hoksaatteko mikä? Vastaan kohta.)
PoistaOletteko nähneet myynnissä olevia t-paitoja, joissa lukee: Olen lukenut Alastalon salissa.
PoistaHassu idea, mitähän sillä yritetään viestiä. En ala edes arvailemaan. Käyttääkö niitä joku?
Itse jatkan seikkailujani tunnustuskirjallisuuden parissa. Nyt lukenut Donnerin Mammuttia. Kiinnostaa tietyt aikakaudet kirjailijan näkökulmasta enemmän kuin JD. Olen lukenut siltä aiemmin vain erään hyvän Bergman-kirjan, sen jälkimmäisen. Inhokkimme ja ystävämme Timon marginaliassa on varsinainen buffi/trailer sen uudesta kirjasta, Lihamylly, (ja nyt hei me paljastetaan kulttuuri-ihmiset) joka ilmestyy keväällä. En edes teeskentele ettei mua vähän kiinnostaisi.
Olisipa tosiaan meillä joku oikea nyky-Strindberg ettei tarvitsi lukea näitä aikalaiskorvikkeita.
On muuten hyvä, puhun nyt Donnerin Mammutista, lukea välillä ihan kevyempääkin tavaraa kuin parasta korkeakirjallisuutta. Uskon että ihan kaikissa meissä on myös eräänlainen 7päivää-osasto. Mammutissa oli kyllä paljon tragiikkaakin. En vaihtaisi pientä elämääni Donnerin elämään, vaikka pakko todeta että onhan se elänyt eikä vain katsellut. Knasun ja varsinkin Collianderin (Taisteluni-sarja silläkin 60-luvulla) vaikutuksesta olen miettinyt sitä miten voimakkaan lisän "todellisen" elämän mukaan ottaminen romaaneihin tai sen kaltaisiin kirjoituksiin tuo, oli tosi mukana sitten toden illuusiona tai varjona fiktiossa. Autofiktiosta en nyt puhu, vaan ehkä siitä että jotkut tekijät ikään kuin ylittävät fiktion rajan toden puolelle helposti silloinkin kun kysymys on ihan selvästi fiktiosta. Mulle mm. TBernhard ja PHhandke toimivat juuri niin vaikka teksti voi olla hyvinkin etäännytettyä.
Onkohan, olikohan Donner narsisti? Moni ajattelee että on, se julkisuuskuva, mutta Mammutin luettuani olen eri mieltä. Rajua itseen katsomista.
Narsisteistahan meillä on usein sellainen hyökkäävä päällekäyvä kuva, mutta luulen että narsistien keinot ovat paljon moninaisemmat. Myös hiljaisuudella, poissulkemisella, poiskääntymisellä, kohtaamisesta kieltäytymisellä ja ohittamisella voi pelata valtapelejä. Ja nuo keinothan juuri on tässä ajassa vahvoja.
jope
Paidat vitsailee tietenkin sillä kun kukaan ei muka ole sitä lukenut vaikka kehuu sillä. Olen tämän pienen jutun tosielämästä varmaan kertonut mutta menköön vielä: Olin Suomalaisessa kirjakaupassa ja siinä myyjältä kysyi vanhempi mies että jonkun kotimaisen klassikon haluais vaimoleen lahjaksi. Alastalo oli silloin justiin ilmestyny pokkarina ja niitä oli iso pino siinä... myyjä viittas pinoon ja sano että tässä ois tämä alasalon salissa jota kaikki kehuu mutta harva on kai lukenu. Olin just menossa niiden ohi ja sanoin että minä oon. En millään voinu jättää sanomatta ku sopi niin loustavasti todellisuuden rytmiin. No nauruksihan se neillä meni ja usutin miestä ostamaan kirjan. En tiedä miten siinä sitten kävi.
PoistaVastaus trivial pursuitiin: luku jonka yli kilpi neuvoo hyppäämään kun se ei sisällä mitään uutta.
PoistaTässäkin kysymys: mikä media harjoittaa taas tänäkin aamuna raakaa laillista vihapuhetta isolla voluumilla ihmisen ihonväristä (!!) käyttämällä solvaavaa termiä otsikossaan "juustosuikeron värinen mies?"
VastaaPoistaSori, että tuon tänne tämän, aiheena oli Volter Kilpi, mutta kun vittasin tuossa aiemmin Juhan esiin ottaman narsismin kautta maamme nykysairauteen, siihen että ihmisiä saa pilkata ja kiusata täysin vapaasti ja pidikkeettä silloin kun kohde on yleisen hyväksytyn inhon (vihapuheen) kohde.
jope
Teen jope postaujsen tosta kirjoituksesta.
Poista