Handke vaivaa minua niin paljon, että hänestä on nyt vihdoin kirjoitettava oma tekstinsä.
Kivun kiinalaiseen aina palaan, koska olen pitänyt siitä eniten. Siis niistä romaaneista, joita Handkelta olen lukenut. Mutta sekin ärsyttää minua nykyään ihan hirveästi jostain syystä. Tai no. Kyllä minä tiedän syyn: en osaa päättää, onko Handken taide älyllistä kitsiä vai ei. Onko Handke liian pateettinen ollakseen ihan uskottava? Onko hän paskaa vai kultaa? Nämä kysymykset vaivaavat minua niin paljon, että se häiritsee lukemista. Handke tuntuu arvoitukselliselta mutta samalla tyhjältä; hänen syvyytensä jotenkin tarkoitukselliselta ja rakennetulta.
Volter Kilvestä olen kirjoittanut täällä otsikolla Kirjoittamisen kopeus. Alastalon salin meta-asenteesta, narsistisesta poseeraamisesta, kielestä ja tyylistä kielen ja tyylin vuoksi, nautin ehdoitta. Siinä ei tunnu olevan mitään keinotekoista. Kun Kivun kiinalainen 1985 ilmestyi suomeksi, rakastin sitä. Uskoin siihenkin ehdoitta, sen ylevään syvyyteen ja varmaankin siksi kun tunsin itsekin sitä lukiessa olevani ylevä ja syvä. Kirjoitin jossain vaiheessa kirjan etulehdelle Husserlin sanat: "Ensin meidän on epochessa kadotettava maailma, jotta voisimme sen löytää jälleen ja nyt universaalissa merkityksessään." Kun nyt luen Handkea, tuo antamani merkitys tuntuu lattealta. Liian ilmeiseltä. Jopa pinnalliselta hölynpölyltä. Eikä Husserl sinänsä vaan Husserl Handken yhteydessä. Tai Handke Hasserlin yhteydessä. Pikkuisen vaivaannuttavalta, jopa.
Minä siis ainakin olen muuttunut. Mutta ehkä olenkin aina tulkinnut Handkea väärin enkä enää vain osaa tai viitsi lähestyä häntä oikein, ehkä niin.
Elokuvan Kivun kiinalaisesta kuitenkin haluaisin tehdä. Kuvaisin kirjailijaa joka kirjoittaa itselleen ylevää imagoa. Itse syvyyteensä uskoen. Kertojaääni lukisi romaanin lauseita elegisellä saksalla ja kirjailijan vieraantunutta samoilua tietenkin kuvattaisiin lauseden virratessa taustalla. Todellisuus olisi sopivasti outo; muiden ihmisten käyttämät lauseet kummallisesti irrallisia kirjailijan korvaan. Kuin vihjeitä jostain syvemmästä. Arvoituksia. Välillä kirjailijaa kuitenkin kuvattaisiin toisten näkökulmasta. Silloin hän vaikuttaisi pelkästään oudolta ja kaikki eteerinen ja eleginen sävy elokuvasta katoaisi. Hänen ympärillään olevat ihmiset tuntuisivat olevan todemmin olemassa. Ei syntyisi mitän epochea eikä myöskään mitään universaalia. Vain ärsyttävän ja vähän tosikkomaisen kummajaisen banaali filosofia joka ei viittaisi mihinkään. Mutta yksittäisten ihmisten moneus olisi ehdottoman kaunista, heidän konkreettisuutensa ja arkipäiväisyytensä.
Ja kyllä. Mielestäni Handke ainakin haluaa olla syvä ja ylevä. Ja tuntuu siksi vähän falskilta.
En taida nyt kommentoida mitään tarkkaa, olen PH:n fanina jäävi. Sanon vain sen että koen sen tekstin todella luonnollisena kielenä kirjoittaa, tai puhua. Virta liikkuu omalla logiikallaan yrittämättä mitään kompositiota tai komposition rikkomistakaan. Samaan aikaan erittäin syvä intohimo sanomiseen ja samaan aikaan kuin ....metsä. Mulle kaukana kitsistä.
VastaaPoistaSuosittelen kaikille Rax Rinnekankaan kirjaa Sebaldia lukiessa, jossa myös Handkea käsitellään. Kirja lyhyt, tunnissa luettu, mutta tuo hyviä ajatuksia usein angloamerikkalaisen kirjallisuuden läpitunkemiin lukutottumiksiimme.
Viimeinen suomennettu Handke on Intohimoinen sienestäjä. Mielestäni taas niin kaukana helposta romaantitaiteesta kuin kokeilevastakin tekstistä kuin voi olla. Mä jotenkin luen oman handkeni hyvin luonnollisena kielenä, niin jopa etten osaa ottaa kantaa tyyppiin analyyttisesti lainkaan. Harmittaa etten osaa saksaa, koska siksi 80 prossaa sen tuotannosta lukematta. Jenkit meillä suomennetaan kirjasta toiseen, mutta saksankielinen kielialue, yksi ihan kirjallisuuden ytimistä, jää sivuun. Handke, Sebald, Bernhard, siinä on trio jota ei voi ohittaa. Joskus olen miettinyt että mun päässä on saksankielinen hermotus; nehän kirjoittaa usein hyvin pitkää ja koukeroista virkettä, usein tuntuu ettei koskaan päästä maaliin, mutta joskus kyllä päästään.
70-luvun Handke on tosiaan kyllä hieman pateettista. Mutta myöhempi ei niinkään. Myöhemmissä kirjat sekoittuvat jotenkin toisiinsa niin ettei teoksia voi aina helposti erottaa toisistaan. On ikään kuin yksi iso tekstimassa, Handken versio näkemisestään.
jope
Minulle parhaiten mieleen jääneet Handket: Riisuttu epäonni oli hieno, riipaiseva, ylevä sillä tavalla kuin särkyminen ja yritys rehellisyyteen ovat yleviä (ei siis ihan romantiikan tarkoittamalla tavalla, vaan myös arkisuudesta ja kauhtuneisuudesta esiin hiipivää ylevää, mikä liittyy ajankuluun, muistamiseen ja kuolemaan). Suuri putous oli keinotekoisempi, osin lavastettu, mutta orgaaninen - eikä sillä tavalla (ymmärrettävää toki) sydänverellä kirjoitettu kuin riisuttu epäonni - sen kohdalla en yrittäisi puhua ylevästä. Don Juania en jaksanut ensisivuja pidemmälle - saattoi johtua väsymyksestä tai sitten käännöksestä, joka oli kökkö.
VastaaPoistaMinulle Handke ei edusta ihan niin suurta kirjallisuutta kuin tärkeimmät nykykirjailijat, koska en ihan pääse hänen rytmiinsä käsiksi. Minulle kirjallisuudessa rytmi ja tapa jäsentää kieltä on oikeastaan aivan yhtä tärkeä tai tärkeämpikin kuin ideat. Esimerkiksi Houellebecqilla on yleensä hyvä ajatus / kirja, mutta komposition tasolla hänen tasonsa laskee kirja kirjalta. En oikein pidä tällaisesta laiskistuvasta tendenssistä.
Totta Vesa, hyviä aiheita ja rakenteita, kirjallisia temppuja on (kai) pilvin pimein, mutta tärkein kaiketi on se kieli itse, sen rytmi, sanaston maisema, ja kaikki sehän hengittää meissä eri tavoin. En tarkoita hyvällä kielellä sitä että se on "hyvää kieltä", "mahtavasti kirjoitettua" vaan kielihän taas on suhteesa itse teoksen mikrouniversumiin omassa maailmassaan. Bukowskin näennäisen huonosti kirjoitettu puheenomainen kieli on yhtä hengittävää kuin joku Bernhardin kolmen sivun virkekin (joskus) on. Siis onnistuessaan. Pidän myös hyvinkin niukasta ilmaisusta. Kaikki riippuu kokonaisuudesta.
PoistaSellainen viime vuosina kotimaassa paljon tuotettu ja suosittu aforismiproosa (jokainen virke täydellinen kuvaus että ajatus) sytyttää mua kaikkein vähiten. Ne jää multa kesken. Silloin kaipaan tekstiin runollisuutta ja jopa epäselvyyttä, vajoamia joita en tunnista. Mutta jos juttu kulkee niukkuus ja suoruus on taas hienoa. Sanotaan asia. Ja sitten seuraava.
Handkesta ehkä pidän sen vuoksi että kokonaisuus jää aika usein hämäräksi. Se ei selitä omaa juttuaan että katsopas lukija, nyt puhutaan tästä ja näin, ymmärräthän...? Joskus kun se on parhaimmillaan, mietin että onko PH todella se myyttinen hahmo millaisia ei todellisuudessa taida olla vaikka kaikki sanovat niin. Tarkoitan niitä jotka aidosti kirjoittavat itselleen. Pariisissa Rinnekankaan tavatessaan se oli sanonut sille, että ei tiedä eikä tunne nykyään ketään joka enää lukisi sen kirjoja. (Liiotteli varmaan, koska kustantamo julkaisee edelleen)
Ja onhan PH myös myyttinen hahmo muutenkin. Edelleen mysteeri on sen outsidermainen innostus Serbiaan (vaikka on itse puoliksi sloveeni).Sehän piti puheen Slobodan Milosevicin hautajaisissa ja sai aikaan varsinaisen myrskyn Keski-Euroopassa ja myös Norjassa kun sen piti mennä hakemaan sieltä kirjallisuuspalkintoa. Knasuhan otti PH:n puolesta kantaa voimakkaasti.
Olen etsinyt muun lukemisen ohessa vastausta serbia-asiaan sen Serbia-teoksesta Morovalainen yö, mutta arvaatkaa yhden kerran löytyylö...
( No, nuo on teosten kannalta mitättömiä ulkopuolisia sivuseikkoja mutta harvalla kirjailijalla nykyään on enää skandaalinsa. En kerro tällä kertaa mistä se mielestäni johtuu, hah. )
jope
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJope, Handken teosten muodottomuus voisi olla nimenomaan sitä ylevää: joku jännite mikä siellä on mukana ja jota kirjoitus piirittää / sitten ei. Ylevähän on tunteena mielipahan ja tietyn älyllis- moraalisen väliintulon tuottamaa mielihyvää - joo, kyllä minä Handkesta tällaisen tunnistan. Mutta mikä on se ylevä, en tiedä. Se pitää varmaan lukijan itsensä ajatella. Knausgård on tekstin tasolla helpompaa ja vaivattomampaa ja siten palkitsevampaa kuin H. H:sta saatava lukemisen mielihyvä on siis ylevää, kun se K:n kohdalla on psykologista ja perustuu samastumiseen. H pitää etäisyyttä. H-tyyppisessä proosassa mulla on se ongelma, että jos joudun lukijana ikään kuin seivaamaan älyllisesti tekstin ja ajattelemaan, että tää on hyvää, kunhan vaan tarpeeksi asettelen itseäni oikeaan asentoon. Tietysti pitääkin asettaa, mutta sen pitäisi tulla intuition kautta, intuitiivisesti eikä valtavin älyllisin ponnisteluin. Toisaalta: H voi olla liian hyvä kirjailija malttamattomalle lukijalle.
VastaaPoistaTäysin noin,eihän Handke jatai sen teksti ole lainkaan samaistuttavissa. Se on vierasta kieltä vaikka samoja objekteja vilahtelee seassa. Selvästi t o i n e n kertoo.
PoistaK sitten arkipuuhissaan tai tunnustuksellisuudessaan, on haivattavissa ainakin jossakin määrin samassa tai samankaltaisessa ympäristössä kuin mitä itsekin on toimijana, ja samuus on läydettävissä. Ilman partaakin.
Handken teksti on sen sijaan toisen puhetta kokonaan toisessa paikassa. Jotenkin sitä on luettava sivu kerrallaan murehtimatta sitä miten se sivu liittyy edelliseen ja muten se ehkä tulee liittymään seuraavaan.
Kuitenkaan sellaista: jope, mitä sä nyt lukijana oikein muka yrität itsellesi esittää, jotain fiksua vai -tunnetta en koe lainkaan Handken kanssa, mitä usein olen kokenut esim. Beckettin kanssa.
jope
Knasun kutosessa oli muuten hienoja kohtia missä se ihmetteli sitä miten se koki ettei se tajua lukemiaan tärkeitä teoksia lainkaan yhtä analyyttisesti kuin kaverit tai kuinka se kuvitteli että muut tajuaa. Mielestään tajusi vain pinnan tai sen minkä on fiksuimmilta kuullut. Samalla se kuitenkin ajatteli että se kykenee lyömään tekijänä suurin piirtein kaikki elävät kovat nimet ! Kirjallisen "osaamattomuuden" tunnustaminen tuon tason tekijältä oli hemmetin hieno juttu, anekdootti ainakin.
Teeskentely meistä pois, vai mitä? Parhaat teokset antavat ymmärtää itse itsensä, parhaimmillaan.
(Vesa saat armon kun duunisi on pilkkoa tekstiä siellä universtaassa:)
Voitko Juha poistaa tuon kaksoiskommentin?
VastaaPoistaJa joo, en tarkoita että täällä nimenomaan kukaan teeskentelisi mitään, totta kai taidetta mietitään ja se on hauskaa, mutta paljon on itsekin tullut joskus aikaisemmin ainakin, nuorempana, feikattua teoksien kokemisesta. Yleensä näkemyksen varasti itseään fiksummalta ja niitähän riittää.
Myös feikattu on päinvastaiseen suuntaan. Esim. dekkarit, en vain tykkää niistä ollenkaan vaikka toki tiedän mitä ne voi olla jne.
Tuplat poistettu.
PoistaTulin juuri kotiin katsomasta kaurismäkeä. Tosin sen jälkeen kävin juomassa kolme paukkua ja polttamssa pari sikaria ja tapasin mukavia ihmisiä, vieraia ja tuttuja. Mutta Kaurismäen elokuva oli surkea. En muista nähneeni mitään näin huonoa vuosiin. Tuntui että kukaan ei ottanut rooliaan vakavasti. Eikä ohjaaja työtään, meni sieltä missä aita mwtalin tai sitä ei ollut. Kukaan ei ollut läsnä, niin kuin kaikki olisi tehty huolimattomasti ja nopeasti. Tendenssin ehdoilla taiteesta piittaamatta. Käsikirjoitus haihtui ilmaan, fokus oli hukassa, kaikesta piti kertoa yhtä paljon eikä mikään tuntunut tärkeältä. Huumori oli latteaa ja myös tarina. Tyypit vain seisoivat kaurismäen kulisseissa ja latelivat vuorosanojaan poseeraavalla jäykkyydellä. Niin kuin joku olisi apinoinut huonosti kaurismäkeä. Vaivaannuttavaa. En ole monta kertaa elämässäni aikonut lähteä kesken pois elokuvista, mutta nyt se oli todella lähellä. Ponneton, väsähtänyt ja sävytön elokuva.
Itse olen ajatellut että olisipa meillä Suomessa nykyajassa jokin (oikea) elokuvaohjaaja tyyliin von Trier kuin omaa vuosikymmenten takaista tuotantoaan pastissoiva Aki ja sitten nämä tarinoiden kuvittajat, juonien tai historiamyyttien (pelkät) elokuvallistajat.
PoistaAK:han saa tällä leffalla nyt takuuvarmaa huomiota taiteellisesti lepsun syyn, "tärkeän aiheen" varjolla.
Intuiitiivisesti tulee mieleen kirjallisuuden puolelta samat ilmaiset lähtökohdat valmiina aina saava Tervo, jolle Sanmoma-talon kaikki resurssit on aina käytössä kun se julkaisee taas uuden stoorinsa. Nämä julkisuusimurit vievät paljon tilaa kymmeniltä tekijöiltä.
Median tekijät ilmeisesti kuvittelevat että nämä toimittajien omakuvat ovat myös muiden taiteenkuluttajien omakuvia ja ihanteita. Eivät ole.
jope
Ai Juha, kävit katsomassa. Minä päättelin trailerista, että ohitan. Koko satamasarja on surkea, yllätyksetön ja pliisu, kuten jo aiemmin totesimme. Kaurismäki menee alaspäin. Hänellä ei ole näihin ajankohtaisin ilmiöihin mitään uutta sanottvaa.
PoistaJope, von Trier on suuri suosikkini. Toivottavsti hän jaksaisi tehdä vielä jotakin vaikuttavaa.
Pidän kyllä laitakaupungin valoista. Se on sen viminen hyvä elokuva. Tyytyy tiiviisti kertomaan tarinan eikä muuta. Kuuluu sen parempaan tuotantoon.
PoistaTotta puhutte trieristä. Breaking the waves on ainutlaatuinen elokuva. Mitään vastaavaa ei ole koskaan tehty. Ei edes trier itse. Tuntuu kuin elokuva olisi keksitty uudelleen. Jos moodysson päivittää relismin liljassa, wavesissa transsenenssi, psyykkisyys, henki ja aine, sielu ja psyyke, synti, itsemmärrys ja anteeksianto saavat elokuvallisen ilmaisun. Sanaa nerokas ei pitäisi käyttää koska samalla banalisoi itsensä, mutta minä käytän silti. Jos nerokkuus on välineen ja pyrkimyksen saumatonta yhteyttä lopputuloksessa, Lilja ja waves ovat nerokkaita elokuvia.
Jotenkin breaking the wavesissa se että ihmisen eksistenssi on aineellinen ja henkinen, tuntuu ateististakin täysin luonnolliselta.
PoistaYhden asian olisin tehnyt siinä toisin. Olisin leikannut lopputekstit janin liikuttuneisiin ksvoihin kellojen soidessa keskelä merta. Niitä lopun taivaskelloja en olisi näyttänyt.
Anteeksiantoa ja -saamista muuten ei koskaan ole mielestäni elokuvattu niin hienosti kuin siinä loppukohtauksessa.
Yllättävistäkin leffoista voi löytyä yksi kuva, joka perustelee leffan olemassaolon.
VastaaPoistaKatsoin telkusta Wolfs of Wall Streetiä perjantaina, en voi sanoneeni nauttineeni katselusta, vaikka pakko tunnustaa että (lihani) pimeä uteliaisuus sai katsomaan sitä kuvastoa vaikka olisi pitänyt mennä nukkumaan. Meinasin jättääkin monta kertaa kesken, koska juttu vaikutti ihan selvältä eikä edennyt.
Onneksi katsoin loppuun. Leffan viimeinen kuva, noin 5 sek. , se kun kamera kääntyi Leonardosta yleisöön, taviksiin, jokamiehiin ja jokanaisiin jotka eivät pohjimmiltaan muuta nekään halunneet kuin sitä mitä sikamaiseksi tehty päähenkilö, oli oikeastaan koko leffan pointti. Sama porukka moralisoisi ja kauhistelisi menoa mutta kun rahaa ja sen tarjoamaa lyhytaikaista mutta tässä maailmassa toimivaa valtaa ja vapautta mahdollisesti olisi tarjolla, suutin osa meistä (vai me kaikki?) ottaisimme materialismin houkutukset vastaan sen kummemmin hidastelematta, jos vain ne saisimme.
Luin aamun hesarin. Siellä kauhisteltiin sitä ettei Trump kauhistellutkaan Putinia. Toi esiin että me jenkit tapamme koko ajan ihmisiä samalla tavalla. Että emme ole sen kummempia.
Törkeää, röyhkeää, siekailematonta inhorealismia Trumpin suusta!
Mutta. Samalla valitettavasti niin totta. Ei voi mitään. Tuo jotenkin littyy tuohon leffaan mitä katsoin. On ideaalikieli, se millä me käymme dialogeja ja monologeja, se on turvallista ja meistä oikeaa, koska se ei haasta meitä itsemme suhteen. Inhorealismi taitaa olla se viimeinen vielä jollakin tavalla peitetty taso, jonne emme mielelämme laskeudu. Wolfs of Wall Streetissä laskeuduttiin. Valkoisessa talossa näköjään koko ajan.
En kannata enkä suosittele mitään enkä tiedä mitä ajatella, en pidä tuosta menosta, mutta tiedän sen että äärimmäisen harvoin esim. leffantekijät tai politiikot tekevät inhorealismin kanssa työtä, julkisesti.
Idealistina minustakin on kivaa kun puhutaan kaikesta kauniisti.
Se tuntuu kuin joku tai jokin vakuuttaisi, että kaikki on hyvin, sinusta pidetään huolta, älä huoli, olemme hyviä. Onko se sitten totta aina, on se ikuisuuskysymys. Niin taiteessa kuin politiikassa.
jope
Jope. Juuri tuota valikoivaa kieltä halusin häiritä esimerkiksi jutussani Halu, himo, vietti ja rakkaus. Taidan krjoittaa ihan oman postauksen aiheesta.
Poista(Vesa, et vienyt tällä kertaa Runebergiä, vaan mainitsemasi tekijä jonka mainitsit suosikikseksesi. Onkohan ihan tartuttava kirjaan koska arvostat noin, vaikka jostakin lukemani Laudaturin "traileri" keski-ikäisen miehen kriiseistä ja kipuilusta ei olekaan mulle mikään varsinainen aihesuositus. Onhan se kirja tietenkin paljon muutakin. Tuo aihepiiri karsastaa mua kai siksi että taidan olla kateellinen. Koen etten ole ikinä edes päässyt kokemaan sellaisia eksistentiaalisia tai ihmisuhdekriisejä kuin niillä hahmoilla on. Jotenkin ollut melkein aina enemmän taistelua konkretian kanssa kuin tunteiden tai patoututuneiden juttujen ja muiden merkitysongelmien. Merkitystä on ollut korvia myöten. Siksi tuo aiemmin mainittu samaistuminen on tökkinyt noissa jutuissa.
VastaaPoistaKarhunkivessä oli myös vahva konkreettisen selviämisen maisema muun taustalla.
Ehdokkuus kuitenkin varmaan toi sulle paljon lisää juttuja. Kun käyn eri kirjastoissa ympäri pk-seutua niin todella usein Karhunkivi on siellä hyllystä esiin otettuna joko bestseller- tai ajankohtaista hyllykössä. Lukijoita siis on.
jope)
Kiitos mukavista sanoistasi, Jope! Laudatur oli erittäin hyvä valinta, ei ollenkaan jää tuosta jossittelua. Kannattaa lukea romaani, suomennoskin on tosi hyvä. Nimenomaan kielen tasolta katsoen romaani toimii ja teemat tulevat siinä sitten mukana eli kieli vie pikemminkin kuin sisältö sinänsä. No, kirjoittaminen jatkuu, eka tuo runokokoelma alta pois ja sitten taas proosan kimppuun. Ehdokkuudet ovat mukavia, mutta ne eivät liity sinänsä oikeastaan ollenkaan itse tekemiseen. Vesa PS Tietokoneeni hajosi tänään, joten näppäilin vaimoni läppärillä pikakuittauksen.
VastaaPoista