Esimerkkejä. Lopussa sadistinen moottoripyräjengin (jonkinlaiseksi sarjakuvahahmoksi typerästi puettu, kammattu ja maskeerattu) johtaja kuolee liian helposti ja vielä ennen aikojaan kun kakkospahis on vielä hengissä! Ei sen noin pitäisi mennä. Täysin hölmöä genreosaamattomuutta! Ja koko motoristijengi on liian tyypitelty sadismiinsa nähden. Julma realismi olisi toiminut tehokkaammin kun siihen on sevästi pyritty; tylyä realismia kuitenkin välillä tarjotaan (elokuvalla on jopa rajun teoksen maine).
Suomentomppapoliisipäällikkö on myös kumma ilmiö. Huumoria vai ei? Ehkä yrittää jotenkin sitä olla mutta sävytys jää melestämme puolitiehen. (Jos tahatonta koomisuutta haluaa vielä vahvistaa, kannataa valita amerikkalainen, tooosi miehekäs dubbaus.)
Onko Mad Max kitsiä vai ei? Saman kysymyksen esitin ystävälleni keskustelussamme myös Leonen spagettien osalta. Joita siis myös kummallisesta kökköydestä huolimatta katsomme aina vain uudelleen.
Ensimmäiseen Maxiin siis aina palaamme. Meitä on kolme jotka pidämne sitä lopultakin selkeästi sarjan parhaana. Kaveri sanoi nyt viimeksi keskustellessamme, ettei hän ensimmäiseksi siitä luopuisi kaikkia omistamiaan elokuvia miettiessään.
Hyvä on aineen huomaamatonta sujuvuutta. Näin olen kirjoittanut. Mutta Mad Maxin (ja palkinnosta ja fanittavasti fiilistelevistä ulkomaan kritiikeistä päätellen myös Kaurismäen toivottavasti jo viimeiseksi jäävän) perusteella voi huomata, että näköjään aineen pystyy sittenkin unohtamaan huonompaakin katsellessa.
Niin ja joo. Kyllä ne on, kumpikin, kitsiä. Sen verran niissä on pyrkimystä vakavaan. Ja Leonen kohdalla Morricone vielä vahvistaa vaikutelmaa.*
-
*Huuliharppukostajan Morriconella ryyditetty pateettinen kits on ihan sietämätöntä ja toisaalta alun asemaodottelun huikeus ja aikansa edeltävyys... Siinä Leone tai kirjoittajat tai Morricone tai kaikkj yhdessä ovat tehneet innovatiivisen oivalluksen. Yksi tarinahan kertoo, että juuri Morricone tajusi, että ei musiikkia, mikä on tuon kohtausen ydintä. Muistan ikuusesti joskus 70-luvun ihan lopulla tuon kohtauksen näkemisen kankaalla isona scopena. Mykistävää. Toisaalta siinä oli elokuvan heikkous. Tuon kaiken jälkeen tunnelma väistämättä latistui, muuttui paikoitellen sentimentaaliseksi oopperaksi, kitsiksi. Alun metailevaa innovaatiotahan ei enää käytetä jatkossa. Mutta katson spagetteja aina uudelleen, jokin kokonaistunnelma niissä nappaa.
Huono voi tuntua hyvältä, koska mikään ei ole täysin huonoa. Joka tapauksessa vastaanottajan asenne, tunnetila ja muut ennakoimattomat ja joissakin tapauksissa tarkkaan laskelmoidutkin seikat voivat saada jossakin katsannossa huonon tuntumaan hyvältä. Toinen juttu on, että on monia eettisesti / moraalisesti huonoja / vahingollisia asioita, jotka saattavat tuntua pitkäänkin hyvältä. Meidän ihmisten elämä menee seilatessa näiden asioiden seassa, ja joskus havahdumme ajattelemaan suhteita.
VastaaPoistaMutta esimerkiksi itse pidän monista popkappaleista, jotka ovat monin osin kuraa ja silti niissä on jokin juttu, joka on tehty toimimaan. Elokuvissa on sama: Tarantino tekee joskus kurasta kultaa ja joskus horjuu toisern suuntaan - luultavasti aivan tietoisesti.
Tuo raja on mysteeri. Joku Huuliharppukostajan Morriconella ryyditetty pateettinen kits on ihan sietämätöntä ja toisaalta alun asemaodottelun huikeus ja aikansa edeltävyys... Siinä leone tai kirjoittajat tai morricone on tehnyt innovatiivisen oivalluksen. Tarinahan nimittäin kertoo, että juuri morricone on tajunnut että ei musiikkia, mikä on tuon kohtausen ydintä! Muistan ikuusesti joskus 70-luvun ihan lopulla tuon kohtauksen näkemisen kankaalla isona scopena. Mykistävää. Toisaalta siinä oli elokuvan heikkous. Tuon kaiken jälkeen tunnelma väistämättä latustuu, muuttuu paikoitellen sentimentaaluseks oopperaksi, kitsiytyy. Alun innovaatiota ei enää käytetä jatkossa. Mutta katson spagetteja aina uudelleen, jokin kokonaistunnelma niissä nappaa. Jokin uniikkius. Samoin jossain määrin tossa Maxissa.
PoistaNuo arvot ovat tosiaan vaikeammat ratkaista. Nautin viimeisen Rambon karkeudesta, taloudellisiuudesta ja raaloudellisuudesta, idea yhden miehen 7 samuraista tuntuu sitä kattoessa vahvalta. Haluan tulla arvoiltani manipulouduksi sitä katsoessa. Efekti on sama kuin le penin tempauksissa: nautin siitä että vastapuoli sanoo jotain mitä oma ei pysty, oli motiivi mikä tahansa. (Minulle pasifistiset elokuvat eivät sovi, saan niistä näppylöitä; Mandariinit oli minusta hirveän yliarvostettu, jotenkin löysä elokuva ja arvattava, kuin kaurismäki pahimmillaan.) Kostoteema on myös kiinnostava juttu. Se puhuttelee fiktiossa. Juuri Huuliharppukostaja tai sitten minun luurankoni kaspissa, remake I Spit on Your Gravesta. Olen syntini täällä jo sen suhteen tunnustanutkin, mutta häpäistään itseä nyt vielä...
Sana hyvä ja huono on kyllä vaikea tässä.
Lisään tuosta huuliharppukostajasta tuohon tekstiin jotain, huomaan että avaa ajatustani näköjään enemmän...
P.S. tämän hyvä huonon yhteydessä viime vuosien kiinnostavin kotimainen on He ovat paenneet. Ks. juttuni Kun maailma halkeaa.
PoistaHuuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat jne. ovat sen sortin klassikkoja (ainakin itselleni), että niitä ei oikein hirveästi osaa edes arvottaa, vaikka toki sieltä näkyy niitä heikkojen jaksojen ja vahvempien kohtausten vaihteluita.
VastaaPoistaMad Maxin ja Rambot oon katsonut varmaan pari kolme kertaa ihan vaan viihdepohjalta. Pitäisi varmaan tutkailla tiedostavammin.
Minulle nekin ovat jokseenkin hyvän (laadun) puolella, vaikka heijastelevat (Rambot varsinkin) syntyajankohtansa poliittisia juttuja. Jos sitten aletaan puhua vaikkapa Bondeista, en osaa ajatella niitä muuna kuin viihteenä, joka toki paljastaa myös paljon aikansa poliittisesta ilmapiiristä (ja toki muustakin).
Itse seuraan paljon huonompiakin sarjoja, jotka kuitenkin ainakin jonkin kauden ajan jaksavat puhutella jollakin elementillään. The Walking Dead on monella mittarilla äärimmäisen huono ja toisteinen, mutta jonkin verran minua yhä kiehtoo se, että zombiapokalypsi on kuvattu tietyntyyppisessä yhdysvaltalaisessa miljöössä - rappautumisen kuvat, rakennukset jne. ylipäänsä ympäristö on kiehtova. Henkilöhahmot ja tarinan kuljettelu on tiettyjä kohokohtia lukuunottamatta ihan jotain c-luokkaa.
Mutta pelkät kuvat, interiöörit jne toimivat. Voi tietenkin kysyä, tarvitseeko silloin koko sarjaa nähdäkseen vastaavia tai vielä vaikuttavampia rappion / apokalypsin kuvia. No, tämä on sellaista jätteiden seasta noukkimista (ja sellaisena osittaista ajanhukkaa, mutta myös aivojen tyhjentämistä - kuten tietty zombimeininkiin olennaisesti kuuluu).
Tuolla edellä näkökulmani valuu näköjään jo 1960-luvun klassikkoaseman saavuttaneista elokuvista 70-luvun lopun/80-luvun mittaan tuotettuihin, suosittuihin elokuviin ja sitten 2000-luvun tv-sarjaan. Ei ihan tasavertaisia vertailtavia. Bondit tietenkin kulkevat läpi vuosikymmenten omalla turvallisella ja viihteellisellä logiikallaan, vaikka varmaan joku näkee niissäkin vaikka mitä...
VastaaPoistaVain tää viiminen rambo toimii elokuvana vaikuttavasti. Ekahan on oikeestaan eri juttu ku jatkot. Kaksi keskimmäistä on kuraa. Bondit olen ihan näihin viimisiin ajatellut eräänlaseksi elokuvan imitaatioiksi. Ne ovat elokuvan näköisiä tuotteita. Vähän niinku euroviisut musiikin näköinen.
PoistaKävin kattoon Moonlightin päivänäytöksenä (vapaapäivä) eli oskarivoittajan. En vielä tiedä, pidinkö siitä. Huomenna La La Land.