lauantai 25. maaliskuuta 2017

ELOKUVAN MAHDOTTOMUUS: Sieppari ruispellossa (Filmihullu 1/17)

1
Sieppari ruispellossa* on minulle arvoituksellinen romaani: koska en tarkalleen tiedä, miten ja missä joku siinä puhuu, en tiedä, kuka hän oikeastaan on. Kuka, miten ja missä ovat Siepparissa erottamattomasti ja häiritsevästi yhtä. Sen lukeminen on kuin automaattipokerin pelaamista: jotakin on kiinnitettävä jalustaan mielekkyyden perustaksi. Juuri tästä syystä Sieppari on romaani, joka saa hahmottamaan jotain perustavaa elokuvan ontologiasta, sen kyvyttömyydestä kuvittaa valhetta eli olemattomuutta olevan sijasta. Elokuva on nimittäin vaikeuksissa aina näyttäessään henkilöhahmojensa keksimää sepitettä. Se ikään kuin näyttäessään valheen jo väittää sitä todeksi. (Kubrickin Lolita on tästä hyvä esimerkki.) Väitänkin että olemuksestaan johtuen Sieppari ruispellossa on mahdoton filmattavaksi. Elokuvana sen syvintä ydintä, tai ainakin sitä ydintä jonka siitä halutessaan voi löytää, ei voi olla olemassa koska sitä ei voi näyttää.

2
Siepparin kertojaminän eli Caulfieldin mukaan  häntä "pidetään jonain äidinkielen nerona". Taitavana kirjoittajana Caulfield myös kertoo kirjoittavansa luokkatoveriensa aineita. Jos hyväksyn ja kiinnitän nämä "pokerin" yksityiskohdat, teen hänestä epäluotettavan tyylittelijän, joka osaa ehkä salata itsensä kirjoittamalla tietoisesti poikamaisen uhmakkaalla tai lapsekkaan vakuuttelevalla ja toistelevalla tavalla. Tuntuukin kuin Caulfield imitoisi tyylissään Huckleberry Finniä. Myöskin hän kolmannen luvun alussa kertoo olevansa lähes pakonomainen valehtelija. Miksi hän siis olisi minulle rehellisempi? (Mikähän tämä Hollywoodissa vaikuttava velikin oikein on?) Miksi lukemani teksti olisi enemmän tosi kuin nuo hänen muut kirjoittamansa tekstit? Miksi tähän poikamaiseen tyyliin olisi juuri tässä luotettava? Kun Caulfield kertoo käyttäytyvänsä ikäisekseen epätyypillisesti, en enää tiedä, mikä tässä on ikäistään ja mikä epätyypillistä.

3
Onko sitten olemassa aitoa Caulfieldia? Ehkä hänet voi silloin ajatella todeksi, kun hän paljastaa osaamattomuutensa muiden ja oman toimintansa arvioijana. Ehkä hänen roolinsa tuolloin hetkeksi katoaa ja tosi Caulfield paljastuu.

Kertoessaan sivulla 149 kämppäkaverinsa Dick Slaglen halvoista matkalaukuista Caulfieldin voi katsoa tekevän vääriä ja kypsymättömiä arvioita Slaglen reaktioista. Kun Caulfield alentuvasti piilottaa omat kalliimmat laukkunsa ettei Slaglen tarvitsisi hävetä omiaan joita ei (Caulfieldin mielestä) kehtaa pitää esillä, Slagle nostaa Caulfieldin laukut takaisin näkyville. Caulfield tulkitsee asian siten, että Slagle haluaa muiden olettavan ainoat näkyvillä olevat ja kalliimmat laukut omikseen. Mutta yhtä hyvin Slaglen toiminnan voi tulkita niin, että hän närkästyy Caulfieldin alentuvasta eleestä. Tulkinnassani Caulfield ei siis kykene reflektoimaan omaa käyttäytymistään eikä aina ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita sen suhteen. Hän luulee antavansa lukijalle kuvan itseään kypsymättömämmästä Slaglesta, vaikka asia voi yhtä hyvin olla juuri päinvastoin. Että juuri hän itse paljastaa kypsymättömyytensä. Jopa eräänlaisen autisminsa.

Ja tietenkin että kykenen kertomaan Slaglesta ja Caulfieldista tuossa kohtauksessa psykologisesta näkökulmasta, olen joutunut kiinnittämään tässä siepparinpokerissa sen oletuksen, että Caulfieldin kuvaama Slagle on olemassa ja Caulfield hänestä "väärää todistusta" antaessaan edes jollain tavoin tosi. Toisin sanoen oletan Caulfieldin todeksi henkilöksi, itsensä toisen yläpuolelle kohottavaksi narsistiseksi tai autistiseksi persoonaksi, joka paljastaa minulle huomaamattaan ymmärtämättömän ja oudon itsensä. Ehkä Caulfield ei sittenkään imitoi älykkäästi Huckia vaan outoudessaan ei edes huomaa olevansa kuin Huck. Tai sitten hän narsistina vain falskisti poseeraa ja sepittää Twainiin turvautuen eikä edes ymmärrä paljastuvansa. Mene ja tiedä.

Jollain tavoin "olemassa oleva" itseään ymmärtämätön ja siksi minän subjektiivisesta äänestä objektiksi "lankeava" eli itsensä paljastava Caulfield tässä syntyy, mutta yhäkin epäluotettava, koska lukiessani vain kuulen hänen puhuvan näkemättä hänen käyttäytymistään ajassa ja paikassa. Oikeastaan en edes tiedä, millaiseen ja minkä ikäiseen persoonaan samastun lukiessani Siepparia. Asemani on outo. Jotain on tässä siepparipokerissa siis aina kiinnitettävä mielivaltaisesti kyetäkseen ajattelemaan merkityksiä ja olevan olemista eli sitä, kuka puhuu, miten ja missä. Näin Siepparin teksti dekonstruoituu kuvauskelvottomaksi tai jos se silti kuvataan, menetetään olettamani romaanin ontologinen ydin.**

4
Sieppari on siis hyvä esimerkki romaanista, joka ei taivu elokuvaksi muuta kuin väkivalloin yksityiskohtia kiinnittäen. Caulfieldin mahdollista valhetta tai ainakin liioittelua todeksi elokuvaamalla karsiutuu pois se, mikä minusta tekee Siepparista kiehtovan. Romaanin ainut elokuvattavissa oleva totuus olisi ehkä epäluotettavasti puhuva Caulfieldin pää. Kaikki enempi kuvasto on jo väittämistä todeksi. Tai ei. Puhuvaksi pääksikin jo olisi valittu (nuori mies)näyttelijä, joka vastaa ohjaajan ja roolittajan käsitystä kertojan persoonallisuudesta. Ohjauksessa tulisi myös selväksi se havainnoitavan persoonan kannalta perustava seikka, millä intonaatiolla ja eleisyydellä kertoja puhuu. Kuvittaminen siis väittää välttämättä jotakin todeksi. Nythän Caulfieldia siis ei voi sisimmässän kunnolla edes kuvitella, koska ei ole varmuutta, kuka puhuu ja miten ja missä lopulta puhutaan.

5
Millainen elokuva voidaan tehdä sellaisesta hahmosta, joka jättää mielikuvituksemme pitkälti neuvottomaksi?  Siinäpä kysymys. Viekö katoava Caulfield mukanaan kaiken näkyvän, imee itseensä kuvattavan valon? Salinger ei ainakaan halunnut romaaniaan elokuvattavan. En tiedä syytä, mutta ehkä hän juuri ymmärsi projektin mahdottomuuden. Toisaalta: tässä olisi huikea haaste kokeilevalle ja uskaliaalle tekijälle. Matka "kohti ääretöntä ja sen yli".

_

*Englanniksi en ole romaania lukenut, vain Arto Schroderuksen uuden suomennoksen. Saarikoskea olen selaillut sieltä täältä. Sen verran uskallan sanoa vanhasta, että siinä kääntäjä mielestäni uskoo kertojaan ja tämän muotoilemaan tyyliin ja innostuu siitä liikaa; suomennos on todeksi uskotun kertojan kanssa fiilistelyä ja tyylillä poseerausta kun taas uusi suomennos mielestäni säilyttää etäisyyden.

**Ehkä lähimpänä "aitoa" Caulfieldia ovat myös dialogit, jossa hän kuvaa toisen ihmisen turhautunutta suhtautumista itseensä. Ehkä hän kuvaa aidointa itseään juuri muiden kautta? Siis siinä määrin kuin mitään Caulfieldia on olemassa. Mutta ehkä tätä Caulfieldia ainakin on vaikeinta epäillä epätodeksi. Ks. sivut 198-204, dialogi Lucen kanssa.

7 kommenttia:

  1. Tämä kirjoitus on variaatio jutusta Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa.

    VastaaPoista
  2. Juha, me vaan pyörimme tuolla J----:n säihkenäyttämollä (Monika Fagerholmin romaanin nimi) ja täällä on tämä Sieppari odottamassa.

    Kirjoituksesi saa minut haluamaan lukea tämän kirjan nyt aikuisena. Olen lukenut Saarikosken käännöksen joskus 60-luvulla. Jokin aika sitten ostin kirjan alkukielisenä ja nostin sen nyt tuohon pöydälle.

    Arto Schroderuksen käännöstä pidetään parempana. Saarikoskella oli tapana vetää mutkat suoraksi, ja hän on ilmeisesti tehnyt ihan käännösvirheitäkin.

    Mutta miten siis olen kokenut Siepparin? Ihastuin siihen, mutta en pitänyt sitä silloin lukiessani mitenkään suurena romaanina.
    Holden on yläluokan poika. Ajattelin itse teininä, että hänellä on "varaa" temppuilla, kun on varakas perhe taustalla nostamassa. Yksinäinen, ahdistunut ja harhaileva kaveri. Saarikosken käännös oli silloista helsinkiläisnuorten murretta.
    Kyllä minusta Siepparista saataisiin ihan kelpo elokuva, voisin nähdä nuoremman version Jesse Eisenbergiä pääroolissa. Näen Siepparin Samantyylisenä runollisena elokuvana kuin Jane Campionin elokuvan An angel at My Table, joka perustuu Janet Framen elämäkertaan.

    Siepparista tuli klassikko ja se on tärkeä kirja siinä mielessä, että se nosti ensimmäisenä murrosiän esiin omana erityisenä elämänvaiheenaan. Sen jälkeen aiheesta on kirjoitettu paljon nuortenkirjoissa, myös tyttöjen angstista.

    Luen pian tämän kirjan uudestaan ja katson, koenko eri tavalla kuin nuorena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnosaaa kuulla mitä pidät. Lueppa tätä mun juttuakin ajatelken...

      (Mitä mieltä olit kaurismäestä? Minusta se oli väsynyt ja huolimaton elokuva, faneja tyydyttävä, kuten taisin jutussani mainita. Se eero tammen juttu johon on linkki mun jutussa Elokuvataide hukassa sanoo kaiken.)

      Poista
    2. Niin ja joo, siitähän saanainion elokuvan, jos hyväksyy caulfieldin uskottavana kertojana. Minsra romaanissa maeinra on sen "tyhjä" zen-ydin.

      Poista
    3. Mikä 'maeinra', makeinta?
      Heti pari sivua luettuani muistin, mikä minua viehätti Siepparissa, se puhekielinen ajattelu siirrettynä niin onnistuneesti kirjoitetuksi. Olen minä tämän kyllä joskus lukenut englanniksikin, niin tutulta tuntui nuo ajatusten haahuilut "...and something", "...and all". Tämä tyyli on ollut kyllä aivan uutta 50-luvulla!

      Kaurismäestä en pitänyt. Minusta se retrorekvisiitta, mitä hän uskollisesti käyttää, on vain hölmöä, vanhat kirjoituskoneen rämät yms., vaikka aihe on tästä hetkestä! Tämä mennyt maailma on kaurismäkifanien mielestä jotain suurta. Turvapaikanhakijoiden kuulustelut ym. elämä oli kuvattu oikein, kuten se on. Pitkä kortinpeluusessio rinnastettuna pakolaiselämään kuvasi ilmeisesti elämän arpapeliä, mutta sekin oli niin alleviivaava ja liian pitkä. Minä haluan tulla yllätetyksi ja Kaurismäki on ennalta-arvattava. Ilmeisesti elokuvan itsestäänselvyys kertoo väsyneisyydestä. Samaa oli Le Havressa.
      Me katsoimme tämän elokuvan irakilaisten kanssa. Heissä oli myös sekä elokuvaa "ymmärtäviä" että siihen ärsyyntyneitä. Mieheni vieressä istui nuori irakilaismies, ja hehän hohottivat yhdessä samoissa kohdissa, hyvä, etteivät taputtaneet.

      Poista
    4. Joo. Hyvin arvaat kirjoitusvirheeni:)

      Juuri noin koin minäkin akin.

      Poista