lauantai 1. huhtikuuta 2017

MILTÄ MIES NÄYTTÄÄ JA MIKSI?



Hyvä dokkari oli tämä juuri päättynyt Päivä miehenä, Yle Areenalla varmaan vielä. Herättää kysymyksiä siitä millaista on miehen kokemus, tai siis paremminkin siitä, millaiseksi se on oletettu ihmisten mielissä. Ja millaista etuutta miehen habitus tuottaa ja miten tämän sosiaalisen mallintamisen olemme omaksuneet.

Mutta mistä tämä kaikki johtuu? Mitä ilmaisujen sukupuolinen identiteetti ja mies ja nainen tai kaiken tämän fyysisen olemukseni alle sitten kuuluu? Mikä mitäkin miksikin tekee? Biologiaa ja kulttuuria siihen liittyy varmasti. Enempää on vaikea sanoa, edes sitä että se olisi vain toista. Kiellot ja kaikki napakat ehdottomuudet eivät löydä mielessäni kohdettaan, ovat tyhjiä merkitsijöitä.

Hormonit ovat osa seksuaalista ja sukupuolista identteettiä ja nekin vaikuttavat mieleen ja siksi myös kulttuuriin, muokkaavat sitä sosiaalista mallintamista. Mutta kun nainen tekeytyy mieheksi ja mallintuu uusiksi, hormoneja voi sosiaalisessa kontekstissa kiinnostavasti hämätä ja sillä tavoin lienee mahdollista uudistaa kulttuuria. Eikö vain?

Minä aina vähän kavahdan hokemaa että jokin on kokonaan eri asia kuin joku toinen. Siis näissä orgaanisen ja kulttuurisen rajatiloissa. Kuten että ilmaisulla sukupuolinen identiteetti ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä haluaa panna. Jos selkeän rajan voi vetää, kertokaa se minulle, ihan vilpittömästi haluan tietää. Kysymys ei ole retorinen. Itselleni kun avautuu aina vain kuilu eteeni. Eikä yhtään auta, vaikka ideologiat ja uskomukset sitten suunnasta sun toisesta tulevat täyttämään tuota pyörryttävää tyhjyyttä, ihan kuin luonnonlain välttämättömyydellä.

7 kommenttia:

  1. Juha, se mitä oma sukupuoli-identiteetti ja varsinkin identiteetti on, on hyvin vaikea käsitteellisesti esittää, jopa jokseenkin turhaa. Mutta vaikka en mitenkään määrittelisi tai lukitsisi omaa sukupuoli-identiteettiäni (minusta se on jopa turhaa), kyllä minulla on ihan selkeä käsitys ja tunne siitä, keitä haluan panna: täysi-ikäisiä, vastakkaista sukupuolta olevia eli naisia ja mieluusti vielä tietynlaisia naisia.

    En tiedä millaiset olosuhteet pitäisi olla, että halun suuntaus muuttuisi. Voin kyllä tuntea vilpitöntä toveruutta miehiä kohtaan ja ihailla heidän hyviä ominaisuuksiaan jne. mutta en tunne minkäänlaista sukupuolista viritystä heitä kohtaan. Silti tunnistan sekä itsessäni että toisissa miehissä ja vastavuoroisesti naisissa homososiaalista käytöstä eli sitä, että ryhmäytyminen samansukupuolisten kanssa ja luottaminen heihin on ihan luentevaa monessa tilanteessa, vaikka periaatteessa kannattaisi sukupuolten tasa-arvoa. Työssäni olen silti tottunut tekemään töitä naisten kanssa, ja he ovat usein luotettavampia ja kantavat kokonaisvaltaisemmin vastuuta asioista kuin miehet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole koskaan miettinyt tuota vastuuntuntoa työssä... mutta nytkun mietin, niin voi olla että orgnisaatio jo velvoitaa niin syvällisesti meitä, etten eroa ole havainnut. Kyse on kansalaisen oikeusturvasta ja eksItentiaalisesta tilanteesta, joka määrittelee elämää tärkeällä tavalla. Voi olla, että jotkut naiset tekevät kaiken tarkemmin ja "kuuliaisemmin", mutta onko se aina muelekästä, on toien juttu. Vaikuttavuuden analyysimeidän työssämme on niin vaikeaa.

      Tuossa mainiossa ja ymmärrystä avaavassa dokussa tuon naistyöpajan vetäjä sanoi jotenkin niin, että sukupuoli-identiteettiä ei ole olemassa. Se on minusta liian paljon väitetty, vastoin parempaa empiirstä näyttöä sanottu. Tuntuu että jos joku sen haluaa muuttaa ja on kokenut sen lapsesta asti tuskaisesti vääräksi, kyllä se silloin on olemassa. Sanoa ettei ole tai on vain konstruktio, ei hänelle tarkoita mitään mielekästä.

      Poista
  2. No justhan mä tuolla sanoin, että minulle ihmisen identiteetti on arvoitus - omanikin - mutta kuitenkin tunnistan sen mitä haluan.

    Keskustelu ilman että sanoo mitään on vaikeaa tai jos jostakin syystä haluaa (en tiedä mistä syystä?) sanoa, ettei tiedä edes miten oma halu liikkuu, niin sen voi sanoa sellainen, joka kokee niin. Ei kai asioista tarvitse tehdä sen vaikeampia kuin ne ovat. Aavistelen, että nyt alkaa taas vängetä esiin sellainen vaikeus, jolle ei kukaan mahda mitään...

    VastaaPoista
  3. juha ja vesa

    dokkari oli vähän löysä ja tyhjäkäyntiäkin oli harmittavan paljon. hyvällä leikkauksella se olisi jämäköitynyt. monet ryhmään osallistujista oli sosialisoitu naisina niin vahvasti, että muuttumisleikki jäi puolitiehen. tai ehkä aikaa oli liian vähän. siinä muodonmuutoksessa oikeastaan vain ryhmän vetäjä pääsi elekieltä, hiuksia ja pukeutumista muokkaamalla pitkälle.

    asuin 70-luvulla leedsissä, ja osallistuin gay liberation frontin toimintaan. sen jälkeen olen ymmärtänyt epäbinäärisiä identiteettejä paljon, paljon paremmin. voisi ollakin ihan fiksua ottaa vaikka kouluaineeksi non-binary-identiteetteihin tutustuminen. moni voisi sillä tavalla säästyä pitkältä sukupuoli­dysforialta.

    olisi hienoa, ettei ihmisen sukupuolisista valinnoista seuraisi kauheaa kysymyslistaa, sillä oletukset henkilöiden sukupuolesta rakentavat vain lisää turhia sukupuolistereotypioita. sekin olisi ihanaa, jos tämä kaksinapainen sukupuoli liudentuisi.

    samaistuin muuten eniten theresaan, siihen omenapuussa keikkuvaan akateemiseen, eronneeseen perheenäitiin, joka oli eronsa jälkeen valinnut eräänlaisen harmaasukupuolisuuden. hänkin oli joutunut vääntämään kättä se seikan kanssa, että miehet suhtautuisivat häneen ensisijaisesti ihmisenä eivätkä jonkun sukupuolen edustajana. toisaalta hän kertoi, että on sitten kurssin jälkeen kiva taas kaiken housupenistelyn jälkeen ruveta heiluttamaan peppua.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vois kai sanoa että aina jos sukupuoltaan joutuu ajattelemaan, jokin mättää.

      meri. Tuo toive kaksinapaisuuden liudentumisesta on jotenkin paradoksaalinen ajatus. Niin kauan kuin mitä tahansa napaisuuksia joudutaan torjumaan seksuaalisuudessa enemmän kuin kaksikätisyyttä yksikätisenä syntyvien vuoksi, ollaan vielä hegemonisten asetelmien vallassa.

      Poista
  4. Minäkin käyn täällä vähäsen, vaikka olen nyt lepolomalla kirjoittamisesta käteni takia. Vähän yksikätinen siis.

    Pimenoff sanoi hyvin siinä Inhimillisessä tekijässä, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään ongelmaa sukupuolisuutensa, sosiaalisen tai biologisen kanssa.
    Uskoisin, että yhä useampi myös ymmärtää, että on muutakin kuin se, minkä itse tuntee tai edes tietää.

    Mielestäni Suomessa on varmaan maailman androgyynisimmät ihmiset.

    Olen palaamassa teatterireissulta Riihimäeltä, jossa näin Leea Klemolan huikean näytelmän Vaimoni Casanova, Kuopion teatterin vierailu Riihimäellä.
    Jos tätä on vielä ensi syksynä Kuopiossa tai vierailuina muualla, niin menkää katsomaan. Aihe liittyy siihen, mistä nyt olemme keskustelleet. Käykää kurkkaamassa minun blogissa.
    Katselen tässä junassa ihmisiä, androgyynejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkennan: siis sosiaaliselta sukupuoleltaan androgyynejä (ulkoasu, käyttäytyminen, äänenkäyttö). Naiset ja miehet ovat nykyään lähes samoja.
      Ja kyllä vartalotkin ovat lähentyneet. Kun naisten vyötärö oli 70-luvulla 60 - 70 cm ja sen ero lantioon oli suuri, niin nyt vyötärö on 80 cm ja ero lantioon ehkä 10 cm.
      Pojat puolestaan ovat legginseineen ja paljaine nilkkoineen tytön näköisiä.

      Poista