lauantai 27. toukokuuta 2017

HOUELLEBECQIN JÄLKIMAKU 2: Väärät ja oikeat kysymykset



Onko kaikki sallittua, jos Jumalaa ei ole? Dostojevskin syvällisyyttä todistellessa viitataan usein tuohon Karamazovin veljesten kysymykseen. Minusta kysymys on noin esitettynä nykylukijalle hölmö. Kysymys yhdistää sallimisen ja mahdollisen harhauttavasti. Missä määrin kaikki on mahdollista tulematta hulluksi? Noin asetettuna kysymys on mielekäs. Sadistinen psykopaattihan voisi fysiologiansa ja historiansa perusteella vastata kaiken olevan mahdollista. Jumalan kanssa tai ilman. Ensimmäinen kysymys voi tuntua mielekkäältä vain, jos ihminen unohtaa ruumiillisuutensa ja projisoi sen pakottaman vastenmielisyyden julmuutta kohtaan hyvyyden ja järjellisyyden agenttiin. Cogito, ergo sum.

Ensimmäinen kysymys voi tietysti olla myös mielekäs, mutta vain jos se esitetään kulttuurisessa mittakaavassa eli yhteydessä arvojen yleiseen muodostukseen. Tuossa laajemmassa yhteydessä julminkin muutos kun voi olla huomaamaton, koska emme aisti sitä eikä vastenmielisyys julmuutta kohtaan siksi pidättele meitä. Siksihän voin syödä lihaa, mutta en kuitenkaan kiduttaa eläimiä. (Nuo teot eivät siis ole verrannollisia, vaikka moralismin puuskassa niin usein väitetäänkin.) Tarvitsemme siis aistiemne tueksi jotain vähemmän satunnaista kuten vaikkapa yhä jatkuvaa valistuksen projektia.

Mutta riittääkö valistuksen maallinen projekti? Onko kaikki sittenkin aina sallittua, jos Jumalaa ei ole? Mitä jumalan kuolemasta seuraa? Houellebecq kysyy Dostojevskin kysymyksen ja päivittää sen mielekääseen laajempaan mittakaavaan. Kuten edellisen juttuni yksi kommentoija sanoi, tämä aikamme kierkegaard kirjoittaa ylös kulttuurin Kuolemansairautta. Houellebecqille tosin uskonnollinen taso on vain pragmaattinen välttämättömyys. Hän on pragmaattinen moralisti. Hänen moralismissaan ei ole hitustakaan metafysiikkaa (vaikka edellisessä kirjoituksessa hieman niin oletin). Kielen filosofiasta Houellebecq ei ole myöskään kiinnostunut. Se johtaisi vain takaisin yksittäiseen episteemiseen ihmiseen ja sellaiseen hän ei halua palata. Hän kun haluaisi lopulta enemmän uskoa kuin tietää. Houellebecqille yksilö ei ole tärkeä vaan se, mitä hän edustaa. Hänelle ihminen on patologisen halun diagnoosi. 

Väitetään että ihmiset ovat tulleet välinpitämättömämmiksi kärsimyksen suhteen. Tarkoittaisiko tämä, ettei kulttuurimme - halun palvelemiseen keskittyessään - enää ruoki tarpeeksi synynnäistä valmiuttamme myötätuntoon? Että kulttuurisen ja biologisen ympyrä tällä tavoin sulkeutuu?  Tästä Houellebecq ei kirjoita, tähän kysymykseen asti hän ei etene, vaikka se mielestäni on lopulta kaikkein tärkein. En ole ainakaan lukemissani romaaneissa sellaista huomannut. Tosin aihe ei oikeastaan edes kuulu taiteilijoille vaan poikkitieteelliselle tutkimukselle. Jos taiteella jokin tehtävä tässä on, niin myötötunnon lisääminen, biologisten valmiuksiemme ruokkiminen, ei kyynisyyden, pessimismin ja nihilismin. Vaikka taiteen tarkoitus ei ensisijaisesti ole tarjota humanismin ja myötätunnon lämmintä kättä, tässä kohtaa se voisi olla paikallaan.







No. Tuo ajatukseni myötätunnon opettamisesta massoille on tietenkin lapsellinen. Mutta neuvottomuuttakin on jo jotenkin turha taitessa kuvata. 'Aikansa kuvaaja' alkaa ilmaisuna kuulostaaan kliseeltä. Älymystön esteettiseltä viihdyttämiseltä. Uskon että tässä ollaan aika neuvottomia, jossain luonnontieteen ja kulttuurin rajalla. Evolutiivisessa muutoksessa. En tiedä vaikuttaako netissä kommunikointi ja riitely osaltaan tähän peilisolujen surkastumiseen, ja tämäkin on tietenkin täysin populistista maallikon puhetta. Älkää uskoko näitä juttujani. Tiedemesten hommia nämä ovat ja juuri siksi taide ja kaikenlainen nopea kirjoittaminen ei vain tunnu turhalta vaan on hyödytöntä poseerausta. Taide ja kirjallisuus voi olla vain kyynistä, depressivistä, nihilististä, pessimististä, tarkkanäköistä, rehellistä, haastavaa eikä mitään sen kummempaa. Silloin se on juuri tuota turhanpäiväistä aikansa kuvaamista, jota kriitikot sitten aina kiittävät. Viihde tuntuu todemmalta, se tapahtuu luettaessa. Ja samalla kirjoitin kaksi juttua peräkkäin Houellebecqistä. Ihan epäjohdonmukaistahan tämä on. 

Lapsellista ajattelua. Siinä olisi hyvä esseekokoelman nimi. Ajankohtainen. Täynnä aikaansa kuvaavia kirjoituksia. Kiiteltyjä.

8 kommenttia:

  1. Kommentti viimeiseen kappaleeseesi. Esitit taiteen tehtäviä. Hyviä tehtäviä ehdotitkin, mutta ajattelen samoin että toisin.
    Minun mielestäni taiteen tehtävä, jos sellaista nyt halutaan määritellä, on kuvata, "vangita", havaita ja tarkentaa todellisuutta ajassa taiteen omin keinoin.
    Tämä ei tarkoita tietenkään realismin vaadetta, vaan taiteen kaikkien keinojen käyttämistä ajan, aikamme kuvaamiseen, sen osoittamiseen, jotta voisimme parantaa ajattelumme lähteitä, havaintoja, ja sitä kautta myös arvojamme ja tekojamme. Mutta havaitseminen tulee mielestäni ensin.
    Kärsimyksestä ajattelen samoin, mutta meillä ihmisillä on niin monia ristiriitaisia kokemuksia sille mikä on esim. kyynisyyttä tai mikä on humanismia jne.
    Ilmiselvän pahuuden ja hyvän tunnistamme kaikki mutta niiden variaatiot ja kätkeytymiset eivät ole kenellekään itsestäänselviä. Havaintoja ajassa tekevää ja tarkentavaa taiteilijaa tarvitaan siis siihen työhön myös, puhtaan esteettisen ilon (tai häiritsevyyden) tuottamisen lisäksi.
    (Havainnnot globaalin kuluttajaihmisen tilasta 2000-luvun molemmin puolin Houellebecq on minusta jo hyvin ylöskirjoittanut. Ei näyttänyt kovin kivalta eikä ollut nautinto lukeakaan, mutta ajattelemista se antoi. Jenkkisosiologian juuri tässä yhteydessä käyttämiä termejä käyttäen hän on kuvannut hyvin 50-lukulaisen Kuluttamisen kultin vaihtumista sen jälkeiseen Orgasmin kulttiin. Mitä sitten tulee...tai siis mitä nyt on menossa, toivottavasti siitä kirjoittaa joku joka näkee asian, osaa ja uskaltaa.)

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tiedät, se humanismin lämmin käsi taiteessa minuakin enemmän ärsyttää kuin miellyttää. Tuo myötätunnon väheneminen, jos se pitää paikkansa, on vain jotenkin niin perustava ongelma. Vaikeus tietenkin on se, että voiko ihmisiä "opettaa" tässä. Ei tietenkään. Ei ole sellaista kokokansan taiteilijaa, joka joukkoja yhdistäsi tai valmiutta myötätuntoon ruokkisi... eikä yleisö edes tunne siihen tarvetta. Pointtini ilmaisee enemmän turhautumista kuin uskoa tuohon ideaan. Oikeastaan ajatukseni on lapsellinen. Lapsellista ajatelua. Siinä hyvä esseekokoelman nimi.

      Poista
    2. Jope. Kirjoitin lisäosan kommenttisi inspiroimana.

      Poista
  2. Voidaan ajatella myös siten, että koska todellisuus sekä tuottaa että kuvaa todellisuutta konkreettisimmillaan, niin eikö taidetta tarvita sitten johonkin muuhun. Todellisuudessahan se myötätuntokin syntyy ja tapahtuu.
    Pasolini, muistaakseni, piti Jeesusta suurimpana taiteilijana koska hän teki sen kaiken todellisessa, kirjoittamatta sanaakaan, luomatta yhtään kuvaa.
    Älymystö, mielestäni, ei saa kiksejä tänä päivänä siitä että teokset kuvaavat todellisuutta tässä ajassa, vaan siitä että se kuvaa sitä siltä kantilta mistä sitä toivotaankin kuvattavan. Olemme täällä maininneet eri keskusteluissa tästä esimerkkejä. Oliko väitteeni nyt röyhkeä? En tiedä, mutta maamme älymystön (mikä se sitten onkin) sertifikoimilla taiteilijoilla ei ainakaan näytä olevan kovin montaa toisistaan poikkeavaa näkökulmaa siitä mikä on oikeaa myötätuntoa tässä ajassa. Ehkä he ovat oikeassakin. En siis väitä että nykyiset moraaliset ja eettiset väitteet olisivat vääriä, mutta yksimielisyys tietyissä eettisiksi katsotuissa asioissa on hämäävää.
    Siksi havainto tulee mielestäni ensin. Ei niin että on arvot ja havainnot sovitetaan niihin. Ihmisen- ja maailmantilan havainnoiminen on siksi musta hyvä tehtävä taiteelle.

    -Lopuksi. Kun kirjoitit tuossa että älkää uskoko siihen mitä kirjoitat niin omasta puolestani voin todeta saman fiiliksen myös (viittasin siihen jo vastauksessani merille aiemmin). Melkein mitä tahansa täällä sanon näistä meidän aiheista niin huijariksi itseni tunnen lähes aina. Mutta jos aina vaikenisi siitä syystä niin sehän olisi näytöksen ja liikkeen loppu. Minusta hiljaisuus voi olla myös (omalla kohdallani) puhetta, jopa ylipuhumista. Uskon yhtä vähän helppoon hiljaisuuteen kuin helppoihin sanoihin.
    Eli kirjoita Juha innolla vaan jos inspistä on....ei ajattelu haavaa tee.
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä huijaamiseen tulee niin yleensähän me ensin huijaamme itsemme. Sillä namedroppauksen määrällä jota minäkin olen täällä harjoittanut ei varmaankaan, jos tehtäisiin stasitarkastus olisi vastaavaa pohjaa. Eiköhän me kommentoinnissamme kaikki käydä joskus sellaista turhaa taistelua uskottavuutemme puolesta? Kyllä mä olen elämässäni esim. lukenut ihan riittävästi mutten missään tapauksessa niin laajasti kuin olen antanut itseni ( ! ) ymmärtää. Itse asiassa sitä uskottavuutta hakee ehkä juuri itseään varten. Että voisi sanoa ylipätään mitään niinkin fiksuille ihmisille kuin mitä esim. tänne kirjoittaa. Ehkä joku tai jotkut teistäkin kokee samoin lukien nyt puolestaan minutkin siihen joukkoon, joka pitää saada uskomaan omien näkökulmiensa laaja-alaiseen taustaan.

      (Tunnustaminen on vapauttavaa! Vaikka maine siitä joissakin piireissä kärsii.)

      jope

      Poista
  3. Minulle pelkkä todellisuuden toistaminen ei enää riitä. Se on vähän niin kuin näköismaalaukset, joista en yleensä pidä niin paljon kuin abstrakteista. Nykyään t a r v i t s e n monimutkaisempaa, enemmän tulkintaa ja näkökulmaa. Viittaan tällä tarvita-verbillä Jope sinun jakoosi "Kirjat joita tarvitsen ja ne joita en tarvitse". Pidän kovasti tästä jaosta.

    Veikkaan muuten, että kuluttamisen ja mielihyvän etsinnän jälkeen seuraa myötätunnon ja henkisyyden aika. Siitä on jo merkkejä!
    Mutta mitä se Houelle hourii 50-luvun kuluttamisen kultista - 50-luvun!- missä sellaista on ollut 50-luvulla, ei ainakaan Euroopassa eikä silloin vielä USA:ssakaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomi oli tosiaan vielä rutiköyhä maatalousmaa mutta jenkeissä juuri tuo vuosikymmen räjäytti esikakaupunkien elämän, ja mm. ne leveät amerikanraudat jokapäiväiseksi leiväksi
      isommalle väestönosalle kuin koskaan ennen.
      Ihmiset kuluttivat estottomasti, se oli häpeämätöntä onnea, suuren optimismin aikaa ilman kuluttamiseen nykyään liittyviä varjoja. Bruttokansantuotteiden kasvu huiteli yli kymmenessä prosentissa, me ei voida ede kuvitella sellaista, kulutustavarat ja mainonta muuttui arjeksi, 50-luvun loppuun mennessä koko maa oli mm. television saavutettavissa. 60-luku oli samaa. Joku hippiliike oli marginaalista sen muun rinnalla. Talous ja talousoptimisti, kasvu jyräsi, onnen sai ostamalla tavaroita siihen nykyään liittyvää stigmaa, sitä oli Kuluttamisen kultti.

      Nuo termit ei ole MH:n vaan yhteiskuntatutkimuksen käsitteitä. Ja mielestäni ihan osuvia.

      jope

      Poista
  4. Jotenkin uskon myös tuohon myötätunnon aikaan. Eikä siihen taidetta tarvita.


    Marjatta, taidan jatkaa tuosta näköisyydestä ja tulkinnallisuudesta ja vielä myötätunnosta uudella jutulla (teille kaikille tutusta nimikkeestä).

    Yksinäisyys on yliarvostettua. Se ei voisi koskaan olla näin inspiroivaa.

    VastaaPoista