Parviaisen monologit ovat kuunneltavissa Yle Areenalla. 4 osaa. Suosittelen erityisesti jaksoa, jossa hän puhuu armosta. Se on kyllä rautaa. Tiivistäen: Parviainen neuvoo "heittämään armon seinään", koska se on kaiken olemassaolon ratkaisematon vastakohta ainakin niin kauan kuin aivofysiologiamme ei kykene sitä tässä kärsimyksen ja katkeruuden maailmassa hyväksymään. Armo ei vielä tule todeksi. Kuitenkin meille vielä tuntemattomassa evolutiivisessa tulevaisuudessa armon aito kokeminen on ehkä mahdollista, koska aivot tutkimustenkin mukaan muokkautuvat ajattelun, uskomusten, lumeen ja käyttäytymisen myötä. Siihen asti ihminen kuitenkin kertoo itselleen helpottavaa tarinaa, juonta, ratkaistakseen kohtalonsa mielettömyyden.
Voisi melkeinpä väittää, että tätä ihmisen osaa helpottavaa juonta on kaikki kulttuurimme, sen tuottamat melodraamat Jobista ja Abrahamista aina eksploitaation hurjimpiin kostofantasioihin. Eikä filosofian historiakaan tältä säästy. Woody Allenin mukaan Nietzschen filosofia on filosofiaa itsepetoksen väistämättömyydestä. Tässä olen pitkälti samaa mieltä Allenin kanssa (vaikka muuten mies nykyään aiheuttaa minussa ennemminkin ristiriitaisia tunteita).
Parviaisen mainio mietiskely pisti ajattelemaan eilistä A-studiota (ja palaamaan vanhaan aiheeseeni). Siinä homoparin vihkinyt pappi odotti seuraamuksia tottelemattomuudestaan. Siis ihan odotti niitä päästäkseen kärjistämään ristiriitaa. Perustava kysymys kuului, miten kirkko selviää tästä umpikujasta uskottavasti fundamentaalin ja liberaalin kristillisyyden ja maallisen lain ristipaineessa? Kirjoituksessani Onko nietzscheläinen armo mahdollinen? ehdotin - uskonnottoman röyhkeydellä tai vapaudella, kuinka vain - puhtaasti Jumalan ja häneen uskovan yksilön väliseen armoon heittäytymistä seurakunnan asettamista ehdoista piittaamatta. Siis ihan helvetillä pelottelunkin uhalla, ja vieläpä vaikka siihen itsekin jossain sisimmässään yhä, edes salaa, uskoisi. Eli rakastamaansa Jumalaa haastaen rakastaisi toista ihmistä sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Armon ylivoimaisuuteen olisi siis luotettava jopa armottominta tuomiota uhmaten. Kaikki muut ratkaisut kun tuntuvat johtavan vain perustelujen ja puolustelujen opilliseen ja metafyysiseen kehään.
Ei siis ole lainkaan uskaliasta vaan pelkästään johdonmukaista kysyä (kuten tuossa mainitsemassani kirjoituksessa jo kysyin): kuka voisi tässä ajassa todistaa armon arvaamattomuutta, armon subjektiin avaavaa kuilua, homoseksuaalia kristittyä uskaliaammin ja todemmin? Eikö tämä jos mikä ole nietzscheläistä armoa? Mutta uskaltaako Kirkko luottaa armoon näin paljon? Siis niin paljon, että se jättäisi armon haasteen pelkästään Jumalan ja yksilön väliseksi asiaksi? Ja jos armo on aidosti Jumalan ja yksittäisen ihmisen välinen asia, niin mihin ihmeeseen tässä tarvitaan tätä Kirkon sisäistä kamppailua? Pelon ja tyhjyyden käsittelemiseenkö?
Kuuntelen.
VastaaPoistaKirjoitin jo toisenlaista kommenttiakin päivitykseesi, mutta huomasin noin kymmenennen virkkeen kohdalla etten ollut ihan saanut kiinni ajatuksestasi nyt enkä tajunnut itsekään mitä kirjotin, filosofista kömpelyyttä multa.
Sitä mietin kuitenkin, että onko se mistä puhumme yleisesti armona ja kristillinen armo sittenkään ihan sama asia. Käsittääkseni ei. Kristillinen armo on nimenomaan Persoona, Kristus ristillä, ei pelkkä hyvä ja hyväksyvä asennoituminen lähimmäiseen. Jälkimmäinen onnistuu, joskus, toivottavasti ilman kokonaan uskontoakin, ja ehkä nimenomaan silloin. Armo Kristuksessa on kuitenkin vielä paljon isompi juttu, joka ei tyhjene käyttäytymiseen "tällä puolen".
Pohdin paljon myös sitä missä ja mitä on nyt mainitsemasi Kirkko. Itsestään selvää se ei valitettavasti ole. Kuulun vahvasti, sinulle ehkä pettymykseksi, niihin jotka eivät tunnista tätä ainakaan mediassa esiintyvää kirkkoa ääneksi, jonka olen kuullut. Mutta on mahdollista, ja toivon, että olen tässä asiassa täysin väärässä. Mulle kirkko on nykyään, tai siis se osa mitä tv nostaa esiin, liian politiinen. Tietenkin media nostaa juuri sitä, ymmärrän niitä oikein hyvin, muutenhan uutiset olis 2000 vuotta vanhoja :)
Ymmärrän ehkä hatarasti miksi "armo" käsitteenä tulisi heittää seinään. Mulle tulee muitakin vastaavia ja samanhenkisiä turvasanoja maallisista saarnastuoleista mieleen, jotka ansaitsivat saman kohtelun.
Mutta Kristusta en heittäisi mihinkään.
Onko se mulle tätä: "Siihen asti ihminen kuitenkin kertoo itselleen helpottavaa tarinaa, juonta, ratkaistakseen kohtalonsa mielettömyyden." En tiedä, tietenkään.
Sen tiedän e t t e i se tarina hirveästi helpota eikä poista mielettömyyden kokemuksia.
Yksi uskova ystävä (montaa sellaista mulla ei ole) sanoi, että tiedätkös, musta tuntuu että ilman Jumalaa tää kaikki olis ehkä paljon helpompaa hoitaa.
Eli se mietti juuri tuota mitä päivitit?
Mutta ei lähde, luulen, seinään....
jope
Pointtini on siis se, ettei Kirkon pitäisi tulla yksilön ja Jumalan väliin armon riskissä. Tai ei tarvitse. Miksi Kirkko kipuilee? Miksi opillinen tuska? Tämä on myös ihmisyyteen liittyvä kysymys ja siksi uskomnottomankin on siihen tartuttava. Tästä mun näkökulmasta Kirkko on väistämättä poliittinen koska se vaikuttaa ihmisen elämään. Parviaisen näkemys armota oli kiinnostavan biologinen. Saikko nyt paremmin kiinni?
PoistaTuon kautta että kirkon on oltava mukana ihmisyyden kysymyksissä, kyllä. Olen samaa mieltäkin. Silti en tietenkään osaa sanoa lainkaan mitä kirkon pitäisi tehdä.
PoistaKirkon oppi on hyvin pitkälle Roomalaiskirjeen pohjaista. Sieltä tulee se pelastusoppi kaikessa ihanuudessaan mutta myös kohdat jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Kirkko on kiistämättä ristiriidassa juuri siksi. Osa ajattelee että ne kohdat voi ohittaa, perusteet siihen me tunnemme, osa on sitä mieltä, että kaikki, meille vaikeatkin kohdat ovat pysyviä.
Jos kirkko katsoo perustavansa enemmin käsityksiimme rakkaudesta, geeneistä, yleisesti oikeaksi koetusta inhimillisestä ajattelusta niin kuin me sen nyt käsitämme, asian ei pitäisi olla ongelmallinen enää, mutta jos kirkko uskoo edelleen raamatun sanaan kristinuskon synnyttäjänä ihmisessä ja uskon ylläpitäjänä ja perustana niin kirkolla on ongelma, jota voi olla mahdoton ratkaista.
jope
Kirjoitit papista jotka suorastaan odottivat päästäkseen kärjistämään ristiriitaa. Tuo on aika pitkälti se mitä mäkin koen kirkossa nykyään ja miksi koen sinne vierautta. Mulla on ollut joskus (ilkeä?) tunne että ne ikään kuin pitää tästä draamasta mitä nyt on koko ajan tarjolla. Papin ura ei oikein näyttänyt tarjonneen mitään varsinaista rebelin auraa, mutta nyt sitä saa kun "niuhot" kauhiast kauhistelee. Kirkon uudistusmieliset tarvitsevat ne vastustajansa ollaakseen jotain mikä tuntuu joltakin.
VastaaPoistaTakana on varmasti myös paljon vilpittömyyttä, mutta löytyy varmasti sieltä kirkosta niitä kuten kaikista muistakin yhteisöistä, että kukapa ei nykyään haluaisi ja pyrkisi olemaan uhri.
Oikeus kirkolliseen vihkimiseen on muuten kumma juttu.
Mun äidiltä se evättiin koska kannaslaiset kirkonkirjat oli hävinneet sodassa ja virkaintoisen kirkkoherran mukaan hänen olisi pitänyt alkaa etsiä todistajaa sille että on käynyt rippikoulun. Temperamentikkaat vanhempani erosivat kirkosta saman tien (oli 50-luvun loppu) ja he marssivat maistraattiin, missä heidät vihittiin yhteiseen katastrofista selvitymisyritykseen.
No, tämä ei tietenkään todista mitään kenenkään oikeuksista, mutta tuo oli yksilön vapaan tahdon ratkaisu heiltä jota eivät jääneet problematisoimaan hirveästi.
jope
Totta. "Kissan on kuoltava (myös) tateilijan vuoksi." Varmasti tuo pappi tuntee olevansa vahvasti olemassa kun tekee omantuntonsa mukaan, sitä en epäile. Mutta en usko sen olevan syvin motiivi ja siksi minun ei pidä kiinnittää siihen huomiota. Jos niin tekisin,kokisin ohjaavani itseäni harhaan pensein ja vilpillisin mielin. Mietin myös, eikö uudistusmielinen persoona väistämättä nouse enemmän esiin, koska hän ei sulaudu perinteeseen, hän siis efektoituu "narsistisesti" ja siihen on liian helppoa tarttua. Hänet siis havaitaan toisin kuin perinteen edustaja, mutta motiiviin sihteen sillä ei ole mielestäni merkitystä.
VastaaPoistaJos olisin pappi, toimisin tuon jutussa ilmasemani periaatteen mukaan. Kukaan ei voi edustaa "validia armoa" ihmisen ja jumalan välissä. Ajattelisin että seurakunnan opillinen kipuilu on eri asia kuin yksityisen armon eksistentiaalinen kysymys. Niillä ei ole vaikutusta toisiinsa. Jos armo on suurinta, se ohittaa ("niitzeläisesti") yhteisöllisen opin. Näin ajattelen.
Oikeastaan ysittäisten pappien motiivi tai luonne ei ole tässä tärkeää, vain armon ontologia.
Kirjoitat tuolla ongelmasta, jota Kirkon voi olla mahdotonta ratkaista. Juuri niin. Ja siksi se on ratkaistava yksityisen armon mittakaavassa. Tätä juuri tarkoitan.
PoistaOlet mielestäni jäljillä hyvin. Tietenkin se armo, siis jos puhumme nyt kristinuskon armosta on yksityisasia Jumalan ja yksilön välillä. Siinä mielessä pappi voisi hyvin toimia vihkien.
PoistaMutta on myös niin että ei tässä, siis perinteisen tavan kannattajien mukaan, mitään armoa olla kieltämässä silloin kun ei vihitä, halutaan vaan putää avioliiton traditio entisellä pohjalla.
Käsitykseni mukaan mikään armokysymys se ei ole, vaan kysymys on oikeudesta tradition osallisuuteen, ei ihmisen hengellisestä kohtalosta.
Kirkon monet työntekijät ovat tosiaan uudella tavalla poliittisia tässä asiassa ja tietenkin turvapaikanhakijakysymyksissä. Se ei nyt mikään iso ongelma ole.
Mutta on myös paljon muuta jossa kirkko identifioituu selvästi tietynlaisiin maailmankatsomuksiin ja virtauksiin.
Se saa mut ajattelemaan että ne ei jaksa kantaa ns. evankeliumin häpeää vaan ne haluaa olla virtaviivainen organisaatio tässä ajassa ja tämän ajan arvoissa.
Tätä kritiikkiä ei nyt pidä ottaa liian vakavasti, juuri tuollainenhan minäkin olen monessa asiassa.
Pappien vilpittömyydestä olinkin samaa mieltä, mutta kieltämättä on houkutus myös ajatella, että jos oikeat väärät ( ! ) ihmiset vastustavat tiettyjä "uudistavia" pyrkimyksiä on se myös eräänlainen sulka hatussa. Ainakin meillä päin tämä näkyy varsinkin kirkon mediassa.
jope
Mutta voiko traditiota ja armoa erottaa toisistaan? Eikö tarditio myös perustu metafyysisiin prinsiippeihin? Tradio luo ikään maallisemman efektin koska se "kulunut ajassa" jo niin pitkään.
PoistaEi voi minun mielestänikään. Hyvin kysyit ja perustelit.
PoistaAjattelen myös että ihmisen välittämä armo, opinkin armo, sanojen armo, hyväksymisen armo on aina ensisijaisesti ihmisen armoa toiselle ihmiselle.
Jumalan armoa Kristuksessa me katselemme vielä himmeän tai likaisen, likaamamme, peilin kautta. Voiko kukaan sanoa edes mitä Jumala armahtaa mitä ei? Jää oikeastaan se mitä raamatussa on sanottu. Muu on tulkinnan tulkintaa. Tai usein vielä rusinoiden poimimista pullasta.
Sitten se että kiistaa ja hämmennystä ja epäselvyyttä on siitä mitä siellä sanotaan, se on kai ikuista. Ei tarvitse ajatelle kuin Vuorisaarnaa, ihan selvää puhetta, ja miten eri tavalla ihmiset sen silti kuulevat.
Jos ajattelee Raamatun alkulehtiä ja ihan ensimmäistä houkutusta: Onko Jumala tosiaan sanonut niin?, niin samahan jatkuu edelleen. Mikään ei ole muuttunut.
Kristittynä mulle on ihan selvää että opista ei päästä koskaan yksimielisyyteen joka pitäisi arkea ja sen käytännön ratkaisuja vasten. Siitä on nyt tuhansien vuosien todistus. Ja jo ensimmäisissä uuden testamentin teksteissä, kun kristinusko ei ole vielä kunnolla syntynytkään, Paavali pauhaa selvän sanoman sotkeneille: Kuka teidät on jo lumonnut!
Päättäköön kirkko tämän asian miten tahansa, mutta haluaisin että samaan keskusteluun oettaisiin mukaan muutkin kristilliset kirkot, ortodoksit, katoliset.
Musta on epäreilua että julkisesti niiltä ei vaadita koskaan samaa mitä lutkuilta. Ne saa kannattaa rauhassa ikuista traditiota - ja se on jopa hienoa ja aina herkeän ja hengellisen jutun arvoista toimittelijoiden mielestä, mutta ev.luterilaisten pitää koko ajan vastata kaikesta eturintamassa.
Milloin olet Juha kuullut tiedostavan älykön valittavan tosissaan sitä ettei naisilla ole edes papiksi ortodoksisessa kirkossa mitään mahiksia? Et koskaan.
Omaa varmaa kantaa mulla ei näihin ole.
Olo parin vuosikymmenekin jälkeen kristittynä on niin hutera että olen edelleen sillä ovella kolkuttamassa ja mietin pitääkö minun itse avata ja miten vai avataanko minulle kaikki valmiiksi kaikesta huolimatta. Tästä jostakin nousee se että en etsi kirkosta poliittista vapauden teologiaa tms. ajatusmallia jonka avulla kohtaisin maailman ja sitä järjestäisin mielessäni, vaan välitöntä ja ikuista apua.
Vaikea kysymys kirkolle todella. Ei käy kateeksi.
jope