lauantai 19. elokuuta 2017
LAPSEN HALPA ONNI
Näin sairaalakäynneilläni usein Talidomidin vammauttamia lapsia. Sain siitä voimaa. Olin tyytyväinen vaivojeni näkymättömyydestä ja siitä, että olin saanut pitää käteni. Kun sanoin tämän äidilleni, hän oli silminnähden tyytyväinen helpotuksestani. Niinpä. Toisen lapsen mielestäni kurjempi kohtalo helpotti oloani. Mutta niinhän se on, että vanhetessani vaivani voivat palata entistä pahempina (ne loppuivat kuin seinään 16-vuotiaana). Ja aikuisena tietenkin ymmärrän, että käsien pituudellakaan ei silloin ole mitään merkitystä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lisää, jätkä. Ensimmäisen kerran sä makustelet sitä mikä sinussa on erityistä. Tämä on hapuilua, mutta oikeassa suunnassa. Nyt sä oot tekemässä sulla merkittyä taidetta.
VastaaPoistaVoi Jeesus että tätä on pitänyt odottaa!
Tämä on liikuttava muisto. Vilpitöntä omakohtaisuutta kirjoituksissa kiitetään aina. Minäkin kiitän.
VastaaPoistaKiitos. Ja mukava nähdä taas täälläkin.
PoistaHuomasin, ettei täällä ole enää ahdasmielistä (sellaiseksi kokemaani) keskustelua, johon uuvuin.
PoistaKyllä vanhempanakin kokee toisen huonon kohtalon niin, että onneksi minulla ei ole asiat noin pahasti. Samalla tällaisesta ajattelusta tulee syyllinen olo. Lapsella helpotus siitä, että oma vaiva on ehkä vähäisempi, on ihan muuta, viatonta ja puhdasta.
Tämä aika pistää kokemaan myös sisäistä ristiriitaa. Olemaan ahdas myös itselleen. Täysin vapauttavaa ratkaisua en itsekään koe löytäneeni. Haluan antaa tilaa monille äänille. Mukavaa kun palasit. Merikin käväs.
Poistahei te murut
VastaaPoistaelämä on siitä niin mahtava juttu, että aina voi aloittaa alusta. täällä varmaankin myös. tällaisessa dikotomisessa maailmassa yksi tärkeä asia on se, että onko sellaisten tyyppien kanssa, jotka painavat alas, vai sellaisten kanssa, jotka kannattelevat.
olen omassa ystäväpiirissäni jutellut paljon siitä, että kuka on se, joka määrittelee sen tunnelman, millä tyylillä ollaan. vai muodostuuko se tunnelma nimenomaan kaikkien yhteisestä sosiaalisesta panoksesta, vai onko joku dominoivampi.
haluaisin opetella sellaista sosiaalisuutta, että pystyisin operoimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa eri puherekisterissä, toki niin ettei oma minuus katoaisi. se on nimittäin heikko kohtani.
meri
Minä olen vasta vanhempana oppinut olemaan aina myötäämättä. Ja eihän se aina onnistu nytkään. Ja toinen juttu on oman linjan vakaa säilyttäminen eli miten olla rehellinen ja silti hienotunteinen keskusteluissa.
PoistaTämä Juhan pikkuteksti jättää haikean olon joka kerta kun sen lukee. Tuo toinen lyhyt lause "Sain siitä voimaa". Minulle tulee mieleen Olli Jalosen tyyli Poikakirjassa hänen kertoessaan lapsuuden suruista.
Ja kun lisäsin tuohon sairaalakäynteihin vielä puuttuvan iin, ei sekään enää pilaa vaikutelmaa.
PoistaPidän marjatta tuosta palautteestasi. Pistää uskomaan omaan tekemiseensä.