lauantai 19. elokuuta 2017

LAPSEN HALPA ONNI






Näin sairaalakäynneilläni usein Talidomidin vammauttamia lapsia. Sain siitä voimaa. Olin tyytyväinen vaivojeni näkymättömyydestä ja siitä, että olin saanut pitää käteni. Kun sanoin tämän äidilleni, hän oli silminnähden tyytyväinen helpotuksestani. Niinpä. Toisen lapsen mielestäni kurjempi kohtalo helpotti oloani. Mutta niinhän se on, että vanhetessani vaivani voivat palata entistä pahempina (ne loppuivat kuin seinään 16-vuotiaana). Ja aikuisena tietenkin ymmärrän, että käsien pituudellakaan ei silloin ole mitään merkitystä.

8 kommenttia:

  1. Lisää, jätkä. Ensimmäisen kerran sä makustelet sitä mikä sinussa on erityistä. Tämä on hapuilua, mutta oikeassa suunnassa. Nyt sä oot tekemässä sulla merkittyä taidetta.

    Voi Jeesus että tätä on pitänyt odottaa!

    VastaaPoista
  2. Tämä on liikuttava muisto. Vilpitöntä omakohtaisuutta kirjoituksissa kiitetään aina. Minäkin kiitän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja mukava nähdä taas täälläkin.

      Poista
    2. Huomasin, ettei täällä ole enää ahdasmielistä (sellaiseksi kokemaani) keskustelua, johon uuvuin.

      Kyllä vanhempanakin kokee toisen huonon kohtalon niin, että onneksi minulla ei ole asiat noin pahasti. Samalla tällaisesta ajattelusta tulee syyllinen olo. Lapsella helpotus siitä, että oma vaiva on ehkä vähäisempi, on ihan muuta, viatonta ja puhdasta.

      Poista
    3. Tämä aika pistää kokemaan myös sisäistä ristiriitaa. Olemaan ahdas myös itselleen. Täysin vapauttavaa ratkaisua en itsekään koe löytäneeni. Haluan antaa tilaa monille äänille. Mukavaa kun palasit. Merikin käväs.

      Poista
  3. hei te murut

    elämä on siitä niin mahtava juttu, että aina voi aloittaa alusta. täällä varmaankin myös. tällaisessa dikotomisessa maailmassa yksi tärkeä asia on se, että onko sellaisten tyyppien kanssa, jotka painavat alas, vai sellaisten kanssa, jotka kannattelevat.

    olen omassa ystäväpiirissäni jutellut paljon siitä, että kuka on se, joka määrittelee sen tunnelman, millä tyylillä ollaan. vai muodostuuko se tunnelma nimenomaan kaikkien yhteisestä sosiaalisesta panoksesta, vai onko joku dominoivampi.

    haluaisin opetella sellaista sosiaalisuutta, että pystyisin operoimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa eri puherekisterissä, toki niin ettei oma minuus katoaisi. se on nimittäin heikko kohtani.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen vasta vanhempana oppinut olemaan aina myötäämättä. Ja eihän se aina onnistu nytkään. Ja toinen juttu on oman linjan vakaa säilyttäminen eli miten olla rehellinen ja silti hienotunteinen keskusteluissa.

      Tämä Juhan pikkuteksti jättää haikean olon joka kerta kun sen lukee. Tuo toinen lyhyt lause "Sain siitä voimaa". Minulle tulee mieleen Olli Jalosen tyyli Poikakirjassa hänen kertoessaan lapsuuden suruista.

      Poista
    2. Ja kun lisäsin tuohon sairaalakäynteihin vielä puuttuvan iin, ei sekään enää pilaa vaikutelmaa.

      Pidän marjatta tuosta palautteestasi. Pistää uskomaan omaan tekemiseensä.

      Poista