"Olisi
naiivia katsoa, että esimerkiksi ystävällinen, oikeudenmukainen tai
myötätuntoinen suhtautuminen toisiin ihmisiin ”kannattaa” viime kädessä siksi,
että näin asennoitumalla tuotetaan itselle tai vaikkapa omalle työyhteisölle
jotakin iloa tai hyötyä. Tällainen tapa perustella näiden moraalisten hyveiden
mukaista elämää banalisoisi nuo hyveet joksikin muuksi – äärimmillään
itsekkääksi hyötykalkyloinniksi tai konsulttibisnekseksi ja parhaimmillaankin
moraalisesti neutraaliksi (muttei erityisesti moraalisesti kiitettäväksi)
käytösetiketiksi."
Näin kirjoittaa professori Sami Pihlström alla olevan linkin jutussaan.
Mutta onko tuo oletus moraalin hyödyllisyydestä sittenkään naiivi? Eikö Pihlström oleta moraalin olevan jotain organismimme ja lajikäyttäytymisemme ulkopuolelta tulevaa, siis tunteista, laumadynamiikasta ja vaistoista erottuvaa, jotain metaista, jopa transsendenttia? Eikö hän juuri siksi määrittele sen pelkkänä hyötynä naiiviksi ja banalisoiduksi? Ikään kuin sen pitäisi olla muuta; ikään kuin pitäisi olettaa jokin moraalin tunteista ja hyödystä erottava trsnssendentti agentti, jotta hyvyys säilyisi kokemuksellisesti totena emmekä vain luopuisi siitä kuin vanhasta rukkasesta. Niin kuin hyväntahtoisuus, häpeä, myötätunto, avuliaisuus, kyky empatiaan sekä käyttäytymisen ristiriidoista syntyvä kauhu ja ahdistus olisivat tunteina vapaasti valittavissa pois heti, kun ne kokee hyödyllisiksi. Ikään kuin äkkiä kokisimme että "ai nämä olivatkin vain hyödyllisiä ominaisuuksia, enpä noudata niitä enää". Ikään kuin moraalilla hyödyn ja tunteiden lisäksi pitäisi olla jokin itsensä perustava metafyysinen sisäpuoli, joka selittää sen arvokkaaksi sinänsä; jokin elämän ja hyvyyden metafyysinen tarkoitus.
Kuten olen jo täällä blogissani aiemmin kirjoittanut, hyvyyden "lumeesta" ei voi irtautua, ellei ole klassinen psykopaatti. Hyödylliseksikään paljastettu hyvyys, hyväntahtoisuus, ei siis banalisoidu, koska emme voi toimia tietoisesti sitä vastaan tulematta hulluiksi. Pahaan ei voi tunteiden tasolla pakottaa edes sarjamurhaaja, joka yrittää todistaa ihmisen perusominaisuuksiltaan lopulta olevan itsensä kaltainen pakottamalla uhrinsa johonkin iljettävään tekoon. Vapaa tahto ei ole tunteista vapaa.
Biologia siis häiritsee sitä konstruktiivista mieltä, johon sarjamurhaaja uskoo. Häiriö on myös tilastollinen. Se että lajissamme psykopatia on prosentuaalisesti niin vähäistä, on sosiaalista konstruktiota häiritsevä fakta; sosiaalisen konstruktion ylijäämää. Ja tarkennus: ylijäämää se on tässä evolutiivisessa historiassa ja todellisuudessa, jossa kaltaisemme empatiaan kykenevä kädellinen laji on selviytynyt. Jossain rinnakkaisessa todelisuudessa voi olla toisin.
(Kommenteissa keskustelua Pihlströmin kanssa hänen luvallaan.)
Haluan tässä Pihlströmin luvalla viitata hänen kanssaan käymääni inspiroivaan kirjeenvaihtoon (josta häntä kiitän).
VastaaPoistaPIHLSTRÖM tarkentaa: "Ei tuota hyödyllisyyttä toki tarvitse kiistää, jos otetaan tuo ulkopuolinen perspektiivi - mutta pointti ehkä oli juuri se, että se ei yksin riitä moraalin sisäpuolisen perspektiivin kannalta."
VASTAAN että oma näkemykseni taas tuossa kirjoituksessani on, ettei moraalin "sisäpuolta" ole olemassa. Se on efekti käytännöllisyydestä ja välttämättömyydestä, siis välttämättömyydestä sellaisen olemassaolon suhteen, joka meille on käynyt tähän saakka mahdolliseksi. Moraalin "sisäpuolen" suhteen olen samalla kannalla kuin elämän metafyysisen (kehäisen) tarkoituksen suhteen. Sitä voi kaivata ja tarvita vain, jos siihen ensin uskoo. Tarkoituksen hyödyllisyyttä en tietenkään kiistä. Kyllä vaikkapa Franklin logoterapian ydin toimii. Tosin mielestäni siinäkin vaaditaan ihmiseltä "optimismin" synnyinlahjaa; uskon että logoterapian "evoluutio" äärimmäisissä tilanteissa, vaikkapa keskitysleirissä, sulkeistaa muut heti pois.
PIHLSTRÖM: "Minä ajattelisin tästä ehkä niin, ettei tuo moraalin sisäpuolen näkökulma ole tarkoitettukaan moraalin "selittämiseen" - se on ikään kuin eri tason asia - vaan sen ideana on nimenomaan elämän/maailman tarkastelu moraalin kautta, moraalista asennetta vaativana jne. Mikään tässä ei siis ole ristiriidassa sen kanssa, että ulkopuolisesta näkökulmasta voidaan tarjota erilaisia evolutionaarisia tms. "hyötyihin" viittaavia selityksiä sille, että moraalisia ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksia esiintyy. On kuitenkin eri asia ottaa niihin tuo "sisäinen" näkökulma."
MINÄ: Ymmärrän mitä tarkoitat. Sisäisyys eksistentiaalisena kysymyksenä. Tuli tämmöinen mieleeni: kohtaamme tässä dialogissa eräänlaisessa lacanilaisen reaalisen epätarkkuudessa. Voiko sisäisestä ja eksistentiaalisesta puhua ilman ulkoista? Toisin sanoen: kun tarkastelemme mooraalisen eksistentiaalista vaatimusta, eikö evolutiivinen tule väkisin mukaan? Reaalinen "puhuu"? Puhdas "sisäinen" tahraantuu "ulkoisesta"?
Viittaan lempivertaukseeni: Sarjamurhaajafiktio on tässä hyvä esimerkki. Kuten tiedät, niissä psykopaatti yrittää haastaa tavista julmuuteen todistaakseen, että "mehän ollaan kuule lopulta samanlaisia koska metafysiikka ei vedä rajaa". Siinä on vaan se ero, että psykopaatilla ei ole samaa rakennetta, joten taviksen pakotettu julmuus ei todista mitään samanlaisuutta. Toinen tulee pahuudesta hulluksi, toinen ei. Periaatteessa tavis pystyisi säilyttämään hyvyyden itsessään pakotettunakin. Hänen eksistentiaalinen asemansa on toinen kuin psykopaatilla. Tuossa on esimerkki ulkoisen ja sisäisen johonkin reaaliseen katoavasta rajasta. Evolutiivinen limittyy eksistentiaalisiin kysymyksiin. Selittäminen ja kysyminen risteävät.
Tästä kaikesta johtuen moraali ei minusta voi koskaan taantua käytännöllisyyden ja hyödyn banaliteettiin.
(Tuo sisäisen ja ulkoisen erottamattomuus, mahdottomuus puhua puhtaasta sisäisestä, jäi sitten loppukaneetiksi keskustelustamme.)