KAHTEEN JAKAMISIA

Tutkijatohtori Tiina Seppälä Lapin yliopistosta kirjoittaa (koko kirjoitus linkissä):

"Myös Suomessa marssittiin Trumpia ja lisääntynyttä misogyniaa – eli naisiin kohdistuvaa syrjintää ja vihaa – vastaan. Helsingissä järjestetty mielenosoitus sai osakseen monenlaista kritiikkiä.

Joidenkin mukaan naisten asiat ovat Suomessa niin hyvin, ettei mitään mielenosoituksia ole tarpeen järjestää. Toiset vaativat, että Yhdysvaltojen presidentin sijaan naisten tulisi marssia patriarkaalisten muslimimaiden autoritaarisia miesjohtajia ja laajemminkin poliittista islamia vastaan.

Tätä mieltä oli muun muassa kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.), joka väitti, että Helsingissä marssittiin naisia vastaan ja poliittisen islamin puolesta. Arvostelua jatkoi myöhemmin toimittaja Tuomas Enbuske, jonka mukaan suomalaisten feministit ovat hylänneet musliminaiset. 

Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta, kuten Trump-mielenosoituksen kohdalla, mutta toisaalta heitä on kritisoitu passiivisuudesta – siitä, että he eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia musliminaisten puolestapuhujia. Tällaiset jännitteiset ja keskenään ristiriitaiset vaatimukset ovat hyvin tavallisia.

Samanlaista kahtiajakoa esiintyy, kun naisia, heidän kehojaan ja ominaisuuksiaan luokitellaan esimerkiksi ulkonäön, koulumenestyksen, uran tai äitiyden yhteydessä. Milloin naiset ovat liian lihavia tai laihoja, milloin liian kilttejä tai uhmakkaita, liian uhrautuvia tai itsekkäitä."

Toistan: "Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta, kuten Trump-mielenosoituksen kohdalla, mutta toisaalta heitä on kritisoitu passiivisuudesta – siitä, että he eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia musliminaisten puolestapuhujia. Tällaiset jännitteiset ja keskenään ristiriitaiset vaatimukset ovat hyvin tavallisia."

Aivan. Miksi jakaa todellisuus tuolla tavoin kahtia kun voi tehdä kumpaakin? Tyhmä vaatimus tietenkin. Mutta miksi ihmeessä tyhmät vaatimukset vapauttavat Seppälän mielestä feminismin tuosta passiivisuuden syytöksestä? Hän näyttää tarttuvan hölmöön kahtiajakoon kuin pelastusrenkaaseen ja vievän sen itse "perille saakka". Lisäksi hän vielä hämärryttää mieltä viittaamalla naisten ulkonäköön, mielenlaatuun ja äitiyteen liittyviin vaatimuksiin. Nehän eivät tässä yhteydessä kuulu asiaan. 

Kysynkin: Miksi patriarkaatti hegemonia ulkoisena uhkana vapauttaisi feminismin sisäisestä ristiriidasta? Ja onko kritiikkiin pätevää vastata määrittelemällä se jo yleisesti tunnetuksi uhaksi?

-

http://politiikasta.fi/naiset-aktivismi-ja-feministinen-solidaarisuus/

TUNTEMATON SOTILAS

Nähty. Eero Aho on timanttia. Älytön karisma. Elokuvan fokus, jonka kautta tavoitettiin vahvimmat hetket. Ja Robin, se laulaja, teki herkän roolin nuorena sotilaana, joka nosti vartiossa liikaa päätään. Haluan nähdä häntä elokuvissa lisää! Mutta mikä minulle tuli mieleen tätä katsoessa: tehkää Tuntemattomasta sotilaasta tv-sarja, jossa keskeiset hahmot saavat oman jaksonsa; tehkää yksilön kokoinen sota. Se toisi tähän jotain uutta. Minulle elokuva jäi etäiseksi. En unohtanut välimatkaa näkemääni kuin tosiaankin parissa Rokka-kohtauksessa. Aku Louhimiehen muista elokuvista tuttu, parhaimmillaan naturalistinen sävy oli tiessään, erityisesti kotirintaman kuvauksessa oli liikaa kiiltokuvaa. Jotenkin vieläkin lähemmäs, enemmän iholle, olisi voitu mennä. Eikö uskaltanut tehdä ihan oman näköistä elokuvaa? Kunnioittiko liikaa? Jähmettikö iso aihe? Ajatteliko enemmän yleisöä kuin taidettaan? Ymmärrän kyllä Hesarin "turhan elokuvan" ja kaksi tähteä. Minulta ehkä 3 heti elokuvan jälkeen. Saas nähdä, montako viikon päästä.

Hetkittäin ajattelin isääni siellä.

TUNNUSTUS

Turun puukotusten jälkeen katsoin nuoria turvapaikanhakijamiehiä eräänlaista tilastollista turvattomuutta tuntien. Tämä oli tietenkin niin suvaitsevaisilta kuin rajojen sulkijoiltakin salattava. Eri syystä, tiedätte kyllä. Tätä tunnetta en yhäkään pyydä anteeksi enkä pyri sitä itsestäni kitkemään. Tilastollisen turvattomuuden kieltäminten olisi älyllistä epärehellisyyttä. Se myös lisäisi, ja tässä maailmassa lisääkin, kahtiajakautumista. Kun jokin perustava vaistomainen reaktio ja sen mahdollinen mielekkyys kategorisesti kielletään, se suututtaa ihmistä. Ainakin minua. Ei oikein tiedä, pitääkö kieltää alamittaisiksi väitetyt arvonsa vai se reaalinen, ennakoimaton ja mahdoton todellisuus, jossa elää? Ikään kuin ne muka kumoaisivat toisensa. No. Onneksi kyse on lopulta siitä, minkä antaa tapahtua.  

-
Kuva osa Francis Baconin maalauksesta

LUKEMISESTA JA PAHAN AJATTELEMISESTA

Luen uudelleen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitzia. Varsinkin kirjalle nimen antava juttu, kirje tyttöystävälle toiseen leiriin, on vaikuttava. Borowski selvisi leiriltä, mutta teki itsemurhan pian sodan jälkeen. Eräässä lukemassani arvostelussa pohditaan syytä. Pettymys ihmiskuntaan? Aivan liian ylevää minusta. Ja valtavaa tarkoittaakseen yhdelle ihmiselle yhtään mitään. Parempi selitys Borowskin kohdalla voisi olla se, että hän ei voinut antaa itselleen anteeksi niitä tekoja, jotka teki selviytyäkseen hengissä. 

Miksi sitä lukee näitä juttuja? Saadakseen kosketuksen toteen? Tietääkseen, mitä itse sisimmässään on? Tavoittaakseen tunteen pahan läsnäolosta? Ymmärtääkseen tuomitsemisen vaikeuden? Ehkä viimeistä lukuun ottamatta kaikesta tuosta tulee estetiikkaa. Elämän ja kuoleman fetissi. Vasta pahan tekemisessä on hyvän ja pahan ero. Siksi pahasta lukevan on sitä mahdotonta ymmärtää, oikeastaan edes ajatella. 

SYYSIHMISIÄ

Miksi vaalimme kuvaa kiireisestä ja ilottomasta kaupunkilaisesta? Miksi jaksamme siihen aina vain niin ilottomasti palata? Ihmiset voivat olla eleettömiä, mutta se johtuu todennäköisemmin siitä, että he ovat matkalla määränpäähänsä kuin siitä, että heidän elämänsä on ilotonta ja merkityksetöntä. Ehkä he juuri kiirehtivät sinne, missä sitten iloitsevat.  

JOS KAIPAAT VASTAUKSIA, ÄLÄ LUE TÄTÄ

Tässäkin blogissa on keskusteltu paljon siitä, ettei planeettamme kestä tasoistamme kulutusta muutamaa sukupolvea enempää. Korkeintaan. Siitähän meitä jatkuvasti muistutetaan. Mutta miten tosissaan edes virallisinkaan muistuttaja on? Kun nuoruudessani sanottiin, että "tähän mailmaan en lapsia halua enkä uskalla tehdä", kukaan ei pitänyt sitä mitenkään vakavasti otettavana heittona. Uutisia katsoessa nyt vain joskus tuntui siltä. Ja välillä marssittiin rauhaa. Mutta mikään ei tuntunut tarpeeksi lopulliselta. Entä nyt? Joko näistä maailmanlopun uutisista on tullut kokemuksellisesti niin peruuttamattomia, että ajatuksen ottaa vakavasti? Ja jos, niin mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa? 

Todella tärkeissä kysymyksissä ymmärtämisen pitäisi aina tarkoittaa toimintaa.
Joskus kysymykset kuitenkin ovat jo niin täynnä sisältöä, että niitä on mahdotonta edes ymmärtää.

ME TOO*

Kun Pressiklubissa kysyttiin osallistujilta, olivatko he kohdanneet seksuaalista ahdistelua, miestoimittaja vastasi, että nuorena jollain festareilla vanhempi naisporukka oli puristanut takapuolesta ja kehunut Antti Tuiskun näköiseksi. Hän ei kuitenkaan kokenut sitä ahdistavana.

Tästä heräsi kysymys, kokevatko miehet lähentelyn eri tavoin. Ja jos, niin miksi? Miksi miesten toleranssi on eri? Fyysisen voiman vuoksi tietenkin, mutta onko muutakin? Ja onko niin, että silloin mies joko sietää liikaa selkeästi ulkopuolisen silmissä sopimatonta käytöstä tai sitten ei koe ahdistavaksi asioita, jotka pelokkaaksi ja heikoksi itsensä tunteva ulkopuolisen silmin liian helposti kokee? Tai sitten kumpaakin? Ja vielä: missä määrin se tekee tällaisissa sinänsä tärkeissä jutuissa sukupuolten välisen vertailun ainakin vaikeaksi jos ei mahdottomaksi? Onko sukupuolten eroilla tässä oleellinen merkitys?

Tilanne seksuaalisessa häirinnässä ja sen kokemisessa on epäsymmetrinen. Ehkä häirintä kuuluukin määritellä enemmän naisen ehdoilla, hänen turvallisuusrekisterissään. Ehkä tässä kuuluukin olla miehelle epätasa-arvoinen. Ainakin määrättyyn pisteeseen saakka. Selkeä yhteinen alue tietenkin on olemassa.**

-
*Tämä kirjoitus on muokkaus Taikalyhty-blogin erinomaisen Me Too -postauksen kommentistani.

**Myös kuulemani lause "kaikki naiset ovat kokeneet seksuaalista häirintää" on herättänyt hämmennystä ja näitä samoja pohdintoja. Ja tarpeen kuulla selkeitä seksuaalisen häirinnän määritteitä. Tämä ei tietenkään vähennä kampanjan tärkeää tehtävää lisätä tietoisuutta ja uskallusta puhua kokemuksistaan sekä puuttua ahdisteluun. Ja jos hyvin käy, ahdistelijoiden itsearviointia.

LAULU LUO TILOJA JA MAISEMIA: The Modern Lovers

Tytöistä, pojista ja tykkäämisestä voi laulaa vangitsevasti. Jonathan Richmanin kirjoittama laulu I'm Straight on kuin pieni elokuva. Se on hänen debyytiltään The Modern Lovers. Levy on julkaistu 1976, mutta se on purkitettu 70-luvun kolmena ensimmäisenä vuotena. Tämä laulu vuonna -73. Levy on huikeasti edellä aikaansa. Kunnia runollisesta tilan vaikutelmasta kuuluu tietenkin myös tuottajille, yhtenä heistä Velvet Undergroundin John Cale. Minulle tämä levy on amerikkalainen runoelma par excellence. (Tunnisteessa 3 rock-levyä lisää tästä vinyylistä.)

Ohessa linkki lauluun:

https://www.google.fi/search?q=i%27m+straight+jonathan+richman&oq=i&aqs=chrome.

ANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSI

Missä menee se raja, että omaa syyllisyyttä ei enää tarvise kokea? Tai kuinka paljon sitä kuuluu ihan tarkalleen kokea? Tai missä kohtaa sitä kokee jonkun sellaisen puolesta, joka ei sitä itse välitä kokea? Entä kun suomalaisen syyllisyys tulee osaltaan tästä ilmaston ja teollisuuden laadusta, voisiko kokea vähemmän syyllisyyttä, jos muuttaisi Ruotsiin?

Näkisinpä joskus pätevän matemaatikon tekemän laskelman syyllisyydestäni: 6000 ja risat hiilijälkeä ja ekojälkeä noin kaksi ja puoli maapalloa, suunnilleen.  Tosin siitä on jo aikaa kun sen kohdaltani tarkistin. Tietäisin tarkalleen, montako neulaa minun on työnnettävä kynsieni alle. Varmasti enemmän kuin Oras Tynkkysen, mutta vähemmän kuin Teemu Selänteen. Kun sillä on niin monta autoakin.

KYSYMYS URHEILUN TURHUUDESTA (muokkaus 15.10.)

Miksi juuri urheilu muiden turhien asioiden joukossa tuntuu olevan niin monille se kaikkein turhin? Urheilun kaupallisuus ei voi olla vastaus, koska silloin olisi pidettävä liian turhana niin paljon muutakin ajankulua. Turhuus itsessään voi olla syy vain, mikäli kaipaa sittenkin jotain annettua ja yksittäisiä mieltymyksiä ensisijaisempaa mielekkyyttä. Mitä tarkoitusta ihminen siis itselleen ja muille tietämättään kauppaa, kun pitää urheilua liian turhana? Tai mitä vastustaa? Liittyykö tähän(kin) maskuliinisen hegemonian efekti, joka alitajuisesti puistattaa? Sekö luo tuon turhimmasta turhimman tunteen? Vai onko syynä nationalismin haaste. Lainaan itseäni kirjoituksesta Urheilun hurmaa:

"Usain Bolt avioituu Suomeen, saa kansalaisuutemme ja juoksee uuden kotimaansa maailmankartalle.

Miksi tämä ei tunnu missään?"

Koska hän ei ole osa suomalaista pikajuoksun "historiaa", vaan ulkoa tuotu ratkaisu. Deus ex machina. (Pyydän historiallisia lainausmerkkejä anteeksi Arto Bryggarelta.)

Nyt sitten voi tietenkin kysyä, miksi tarvitsemme tuollaista todellisuuspakoista kansallista onnistumisen kokemusta? Kertomusta epäonnistumisiemme jälkeisestä katarsiksesta (jossa suomalaistunut Usain Bolt olisi antikatarsis)? Miksi tarvitsemme kertomusta, jossa olemme itse muutosten subjekteja ilman taloudellista tai historiamme ulkopuolista ratkaisua? Kumpuaako tämä tarve nationalismista vai jostain muusta ontologisesta ytimestämme? Siinä mielessä kyllä nationalismista, että suomalainen pikajuoksu luo yleisölle valmiin samastumisen rakenteen ja välittömästi ymmärrettävän historian. Kansallisuus on se näyttämö, jonka perustalle draama rakennetaan. Ketä tämä kansallisuus sitten uhkaa? Ei tietenkään ketään, jos emme niin halua. Se on vain yksi tapa kokea tarinoita. Siksi se ei myöskään voi olla perustelu urheilun turhuudelle. Ja vielä on tietenkin hyvä muistuttaa, että turhuudellakin on kaksoiskoodinsa. Kuten tiedämme, on pinnallista vaatia taiteelta käytännöllistä funktiota, taiteen on oltava Asia an sich. Miksei urheilu voi olla sitä?

Entä miten tämä kaikki liittyy juuri urheiluun? Ehkei mitenkään. Vai nostaisiko suomalaistunut Lars von Trier kotimaisen elokuvan tasoa?

PERFORMANSSI

Kiasma. Tuntematon taiteilija astuu ulos wigwamista ja alkaa lukea teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Hänellä on päässään lasten intiaanipäähine ja toisessa kädessään muovinen tomahawk, jonka tarmokkailla liikkeillä hän vahvistaa lukemiensa lauseiden voimaa. Ääninauhalta kuuluu ukkosen jylinää ja rankkasadetta. Yleisö yrittää ymmärtää näkemäänsä, jotta voisi valita puolensa. Esitykset jatkuvat niin kauan kuin luettavaa riittää.

JA VIELÄ KOLMAS KUN RAUTA ON VIELÄ KUUMAA

Entä ne burkasuvakkileijonapaidat? Kumpi niistä pahoitti mielensä enemmän: afganistanilaiset naiset vai maan papisto?

TOINEN KYSYMYS

Mitä pitäisi ajatella tutkijasta, joka tosissaan muistuttaa kansalaisia siitä, että mainoksen buddhalaismunkki on typistävä stereotypia tiibetiläisestä? Ikään kuin asiayhteys ei jo sitä kertoisi. (Tosin en tiedä, josko onkin oikea munkki, jolla on huumorintajua.) Tuolla perusteella Tarantinon Kill Bill pitäisi vetää levityksestä välittömästi ja Tähtien sodat samuraiperinteen stereotypiointina.

KYSYMYS

Kun poliitikko tv-ohjelmassa kiertää burkakysymyksen vastaamalla, ettei vaate itsessään ole alistava vaan rakenteet ja samalla paheksuu intiaanipäähineen "laitonta käyttöä" sillä, että alkuperäisväestöllä täytyy olla itsemääräämisoikeus asuihinsa, onko hän ristiriitainen?

SUKUPUOLEN OLETTAMISESTA

Unelmoin maailmasta, jossa sukupuolesta voi erehtyä vapaasti.

ARVELUTTAVAA LUKEMISTA

                                                                                                   

Klassikko. 
Epäilyttäviä tuntemuksia ja tunnistettavia kokemuksia. 
Kuvan ja sanan luovaa törmäyttämistä. Mutta onko tämä enää sopivaa kirjallisuutta?




https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Montaasi

"KUN KAIKKI ARVOITUKSET RATKAISTAAN, TÄHDET SAMMUVAT": Blade Runner

Otsikko on Tiina Arppen jälkisanoista Baudrillard-kirjaan Ekstaasi ja rivous.* Lause tiivistää Blade Runnerien ytimen. Tosin en tiedä, olisiko tätä viimeisintä tarvinnut oikeastaan tehdä. Ei se huono ole, mutta mitä uutta, mitä syvempää?

Tai no. Uudessa lisää on se viimeinen lenkki, joka "yhdistäisi" replikantit ihmiseen: ihmisestä syntymisen "ihme". Se tuntuu olevan replikanteille sekä uuden metafysiikan että politiikan alku. He odottavat löytävänsä herransa samasta ja vanhasta itselleen erin ja uuden. Tosin lopulta ei sekään sitten oikein tunnu vievän löytäjäänsä mihinkään syvempään. Koen kyllä tyytyväisyyttä loppuratkaisusta, mutta eikö replikantilla ole ensihämmästyksen jälkeen vain edessään se sama, mikä jokaisella ihmisellä ennen häntä? Tyytyväisyyteni on jotenkin alentuvaa ja hyväntahtoista. Luoko siis orja sittenkään mitään uutta? Onko se enää edes mahdollista? Ei ainakaan ilman sitä vallankumousta, jota replikantit suunnittelevat. (Ja toteuttavat ehkä jatko-osassa.)

Se, mitä sitten kaukaisessa siirtokunnissa on kyetty itsestä ja elämästä ymmärtämään ja oppimaan, jää tietenkin näkemättä. Mutta ainakin se, mitä tässä kaatoluokan todellisuudessa näen, on alistavaa, konservatiivista, seksuaalisesti taantumuksellista, hegemonista ja sovinistista. Voidaanko kaukaisimmassakaan siirtokunnassa elää tästä kaikesta piittaamatta? Voiko tätä unohtaa? Paitsi tietenkin ajan ja sukupolvien myötä.

Onnistuvatko siis orjat Blade Runnereissa luomaan mitään aidosti uutta vai päätyvätkö vain samaan kuin ihmiset ennen heitä? Vaikkapa sitten haluun lisääntyä liikaa. Näitä kysymyksiä näiden elokuvien voi ajatella esittävän. Tosin kysymisessään aivan liian vähän viipyillen. Varsinkin tässä tuoreimmassa päähenkilön mieltä enemmän, hitaammin ja ristiriitaisemmin avaamalla olisi voitu päästä todella kiinnostavaan lopputulokseen.

-

*Essee Läpinäkyvyyden rituaalit sopii hyvin Blade Ruinnerien oheislukemistoksi. Baudrillard on kyllä aika sietämätön, mutta hänen ajattelunsa virittää ainakin oman mieleni näiden elokuvien rekisteriin.

VIIDEN TÄHDEN TRAILERI: Wille Hyvösen vyörytys

Katsoin Wille Hyvösen Tuntematon-trailerin YouTubesta. Hauska juttu. Kattokaa teki.
Tiiviissä paketissa paljon asiaa ja hyviä huomioita. Mieltä virkistävä ja just oikealla tyylitajulla vedetty äijäkliseiden vyörytys. Pidän Hyvösen asenteesta, josta ei ihan tarkkaan tiedä, missä ironia alkaa ja missä se loppuu. Mutta hauska tyyppi se on. Hauskinta kotimaisessa elokuvassa ja taiteessa yleensäkin pitkään aikaan. Enkä minä tarvitse tämän trailerin ja haastattelun lisäksi mitään muuta.

https://www.hs.fi/nyt/art-2000005395907.html

MILTÄ MUSTA TUNTUU

Espanjan uutiset 
ovat isku vasten 
eurooppalaisuuteni 
kasvoja.