maanantai 8. tammikuuta 2018

MAAILMAAN SOPIMATON KIELI: Cormac McCarthyn Tie


Kahden edellisen keskusteluketjun innoittamana selailin McCarthyn Tietä. Päivin juttuni ja julkaisen sen nyt uudelleen. Minulle Tie (Knausgårdin Taisteluni ohella) on tämän vuosituhannen ehdottomasti tärkein romaani (tai oikeastaan pidän sitä enemmän runoelmana).




Kielen sopimuksenvaraisuus ei voi jatkua loputtomiin.


Maailma, jossa tyhjyyden esteettinen idea on tullut turhaksi ja tarkoituksettomaksi.


Robinsonin maailmaan Robinsonin kieli sopi täydellisesti. Siellä missä hän oli, oli aina mukana hänen korkeampi johdatuksensa ja tehtävänsä. Jossain maailman kolkassa, näkymättömissä, hän uskoi jonkun jakavan hänen sanansa, eikä sana siksi koskaan luhistunut itseensä. Jo ennen Perjantaita hän ei koskaan ollut yksin. Cormac McCarthyn Tie on robinsonadi ilman sopivaa kieltä ja tehtävää.


Miltä näyttäisivät ja tuntuisivat elämämme yksityiskohdat, jos näkisimme kaiken toisin, lopullisemmin? Miten ne eläisimme? Tuntuuhan kuolevalle yksilöllekin kaikki tärkeämmältä, eikö niin väitetä? Eikö tämä koskaan, missään, voisi koskea ihmiskuntaa? Vai onko ensin aina liian aikaista ja sitten heti jo liian myöhäistä?


"Maailmassa on liikaa kärsimystä ja vääryyttä. Ei tänne kannata lapsia hankkia." Vielä nuoruudessani tämä ajatus tuntui eettiseltä poseeraukselta, vain tavalta erottua muista.


Ehkä kyllin viisaalla ja yksinäisellä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse, kuten väitetään. Mutta kuinka saada toinen, se ymmärtämättömämpi, ymmärtämään se?  


Kuvittele maailma, jossa nihilistinkin pitäisi vain kaivata maailmaa, jossa vielä oli jotain nihiloitavaa.


Entä sitten Jumalan olemassaolo? Tiessä Jumalaa on järjetöntä kieltää, jos siihen joku onnekseen sattuu uskomaan. Ateistinkin on myönnettävä jumalan käytännöllinen merkitys kun mitään ei enää voi uskottavasti rakentaa ja kun jälkikasvukaan ei enää voi olla tarkoitusta illusoiva fetissi. (Äidin kylmäävä ratkaisu on vavisuttava kuvaus tästä lapsen muuttumisesta taakaksi.)


Lumelääkkeeseen uskova voi toipua vielä silloinkin kun epäilijä jo sortuu. Mutta lume toimii vain, jos uskoo siihen ilman epäilyn häivää. Merkki ja kohde on elettävä yhdeksi. On uskottava maailman olevan kieltä todempi. Muutenhan ihmistä voisi lohduttaa vaikkapa vasaroimalla häntä. Tie on kertomus tämän uskon menetyksestä tai oikeastaan siitä, ettei silläkään enää ole niin merkitystä.


Evoluutiopsykologia tutkii muun muassa sitäkin, miksi uskonto on meissä joissakin olemassa ja miksi se on meissä joissakin säilynyt. Tie näyttää maailman, jossa vastauksen voi ainakin kuvitella: että ihmiseläin jaksaisi säilyttää itsensä luovuttamatta liian aikaisin ja vielä senkin jälkeen kun on liian myöhäistä. Olemassaolo ja elämä kun eivät kysy ihmiseltä mielekkyyttä vaan pelkästään itsensä säilyttämistä. Ja kuten yksi kommentoijistani huomauttaa, Tiessä voi nähdä vahvan toivon: poika saa uuden yhteisön isän kuollessa ja lopun (epämääräinen) näky kaloista antaa mahdollisuuden elämän jatkumisen tulkintaan. Kertomus ei pääty isän kuolemaan. Tie on siis lopulta kertomus elämän mahdollisesta jatkumisesta eikä vain yksilöistä. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että yksilötaso koskettaa enemmän. Se tuntuu perustellummalta ja toivo taas jotenkin myönnytykseltä. Uskottavalta myönnytykseltä kylläkin. Mutta Tie on omistettu McCarthyn pojalle ja siksi ymmärrän, ettei kertomus voi päättyä isän kuolemaan. (Niin kuin se mielestäni olisi pitänyt päättyä.)


"Sotakin päättyy joskus." Noin uskomme uusiin alkuihin ja väliaikaisuuksiin. Ja sellainen usko tähän asti on ehkä maailmaan sopinutkin. Mutta mihin saakka niin kannattaa uskoa? Ja osaammeeko edes kuvitella muuta maailmaa? Ehkä se on ajateltavissa kyllä, muttei tarpeeksi koettavissa, jotta se muuttaisi mitään. Ja voisiko sittenkään? Juuri siksi näillä Tien kaltaisilla tarinoilla on aina kysyttävä, miten me selviydymme lopusta. Ne auttavat meitä tottumaan lopun ajatukseen. Lopulta taide vain uskottelee, että voisimme kadota lohdullisesti. Kuitenkaan McCarthy ei ole Beckettin kaltainen tarkoituksettomuuden apostoli (vaikka mielestäni Beckett ihan selvästi tiellä erään hahmon muodossa vastaan tuleekin). Hän kertoo elämän mielekkyydestä ja kauneudesta kuvaamalla maailmaa, jossa se ei enää ole mahdollista. Juuri siksi hän oman kertomansa mukaan omisti teoksensa pojalleen.


Joku kulkee tuhoutuneessa maisemassa yksin. Ketään ei missään, viikkoihin tai kuukausiin. Hän tietää kaiken lopullisuuden ja yksinäisyytensä. Hän menee tyhjään taloon ja löytää sekasotkun keskeltä tämän kirjan ja ymmärtää sen kauneuden paremmin kuin kukaan koskaan.


Lopuksi vielä: Yksi kommentoijistani on joskus pitänyt Tietä (myös) laadukkaana kitsinä. Pakko myöntää että Tie on äärettömän taitavaa tuhon elegisointia ja estitisointia. Toisaalta voiko taide ollakaakaan muuta todella fundamenttien aiheiden suhteen?

6 kommenttia:


  1. Juha, lisäsin tänne kommenttini uudelleen:

    mikäli oikein muistan, Tien loppu ei korostanut mahdottomuutta, vaan yhteisön mahdollisuutta - vaikka kuinka heikkoa - kun perheen poika liittyy toisten selviytyjien joukkoon isänsä kuollessa.

    Lisäksi kertoja kuvaa luonnon säilymistä: taimenia, jotka elävät syvissä vesissä - olivatko joissakin louhoksissa tai vuoristojärvissä tai vastaavissa.

    Itse näin McCarthyn apokalypsissa siis myös pienen toivon ja jatkuvuuden mahdollisuuden. Varsinkin loppu painottaa sitä, että toivottomalta tuntunut tie ei ollut turha, toivo lunastetaan lopussa ainakin mahdollisuuden tasolla: McCarthy painottaa tätä sekä sosiaalisilla että biologisella kuvilla.

    Niinpä McCarthy ei kerro vain "elämän mielekkyydestä ja kauneudesta kuvaamalla maailmaa, jossa se ei enää ole mahdollista", vaan nimenomaan sanoo, että ei ole maailmaa, jossa ei olisi toivoa eli jonkinlaista kauneutta ja mielekkyyttä, tulevaisuuden mahdollisuutta: täydellistä maailmanloppua ei ole, paitsi yksilöille.

    Tien voi lukea jopa uskonnollisena allegoriana toivosta ja rakkaudesta, ja uskon, että McCarthy katolilaisen kasvatuksen saaneena ei ole vain sattumalta jättänyt tällaista lukumahdollisuutta teokseensa. Toki Tietä voidaan lukea hyvin monella tapaa, mutta kirjailija olisi voinut päättää romaaninkin paljon tylymminkin halutessaan.

    Blood Meridian on paljon synkempi ihmis- ja historiakuvaltaan, ainakin juonen tasolla. En siltikään kutsuisi sitä nihilistiseksi, kovin pessimistinen se toki on. Sen rinnalla Tie tuntuu jopa myöntävän elämän voimaa aivan eri tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just ajattelin ehottaa samaa! Siirsin vastaukseni tähän.

      Joo, lopussa on melkeinpä pyhä kuva taimenista. Toiveen epämääräisessä aikatilassa. Tuossa just päivittämässäni uudessa jutussani korostan vielä enemmän tuota mccarthyn kyllää elämälle.

      Olen välillä ajatellut että hankin tuon alkukielellä kans. Minua suomennos ei kuitenkaan mitenkään häirinnyt.

      Blood Meridian ei tehnyt hirveän vahvaa vaikutusta, koin etäiseksi. Tie puhui suoraan minulle.

      Tiessä uskonto oli hienosti kirjoitettu niihin ihmisiin, niiden katsomukseksi. Tulkinta "pelastumisesta"jää hienosti avoimeksi. Mutta cormac-setä kuitenkin sen on siihen kirjoittanut eikä jättänyt kirjoittamatta.

      Poista
  2. Kuten olen useita kertoja sanonut, Tie on myös mun tärkeimpiä kirjoja. Lopun liittyminen on se valonkaje jota pitää yrittää nähdä myös elämässä - ei minkään "satuilevan optimismin" (Jarin termi) hengessä, vaan omien perusvaistojen.
    Mulle kirja on samaan aikaan sekä täydellisen totuudellinen kuva maailmasta joka on jo siinä kuvatussa katastrofin tilassa, ja on ehkä aina ollut, mutta myös isän hyvin selkeästä täysin ei-relativistisesta vaistosta pitää yllä oman perheensä elämää kaiken muun kustannuksella.
    Ja onhan teoksessa, runoelmassa, paljon muutakin.

    Mitää tulee kirjassa kokemaani vaistonvaraiseen niin juuri tuostakin teoksesta löytyy se, mistä puhun kun puhun myönteisesti vaistoista, primitiivisyydestä, reviiristä, aineesta ja oman lauman selvitymisestä.
    Se ei ole mikään julistus, aate tai kaunis ajatusmaailma vaan juuri niin kuin kuuluu ollakin.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jope, olipa hienosti tiivistetty: juuri tuosta mccarthyn teoksissa on kyse, aina hiukan eri näkökulmista esitettynä - todellista kirjallisuutta, sillä hetkeäkään kirjailija ei jätä tilaa lukijan epäilylle siitä, miten tämä teksti pitäisi ottaa. ainakin minut mccarthy koukuttaa jollain hyvin vaistonvaraisella tasolla.

      Poista
    2. Toisin sanoen McCarthyn romaanit ovat niin totta kuin kirjallisuus voi olla, ja juuri sillä omalla äänellään.

      Poista
    3. (Vesa, päivitin kymmenettä kappaletta.)

      Poista