keskiviikko 14. helmikuuta 2018

KÖYHÄN KANSAN LOMARAHAT - näytelmä

Linkolan elämänkertaa lukiessa tulee mieleen monenmoista. Esimerkiksi seuraavanlainen näytelmä. Tapahtuu määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Uusvihreät on radikaali ekopuolue. Eduskunnan kyselytunnilla  vaativat lomarahojen leikkaamisen vakinaistamista määräaikaisen kolmen vuoden sijaan. (Muut eivät ole tietenkään jaksaneet edes tuota kolmea vuotta kun houkutus alkaa kriittiseksi oppositioksi ja aina vain lihavampaa hyvinvointia rääkyvän kansan ääneksi on liian suuri.) He myös vaativat säästyneitä varoja korvamerkittäväksi julkisen liikenteen tehostamiseen ja tukemiseen. Lapsilisistäkin väännetään kiihkeästi. Vaaditaan myös palkkojen jäädyttämistä, aluksi, ja sitten laskemista muutamalla prosentilla. Enintään 25 kiloa lihaa vuodessa varmistettaisiin sillä, että liha pistettäisiin kortille. Ja se olisi tietenkin vasta alkua. Euroopan rajojen sulkemista vaadittaisiin, koska yhä lisääntyvästä kaukomaiden köyhälistöstä ei saisi tulla hyvinvoinnin uuskuluttajia. Uusvihreistä muut puolueet olisivat tietenkin saaneet yhteisen "hyvän vihollisen". Päähenkilönä seikkailisi neuvoton anarkisti, neuvoton, koska aavistaisi Uusvihreiden puheissa militantin sotilasvaltion. Susanna Kuparinen näyttelisi itseään ja kommentoisi näytelmää ilman käsikirjoituksen tukea. Jännitysmomentti olisi siinä, paljastaisiko hän (tahtomattaan) sen, kenen joukoissa seisoo. Ja tämä tietenkin voisi vaihdella näytöksestä toiseen.

Välillä lavalle tulee kertoja, joka lukee lyhty kädessään yhä uudelleen Nietzschen Iloisen tieteen kohtaa Jumalan kuolemasta sekä Kierkegaardin Kuolemansairautta. Hän antaa yleisölle (huonosti kätkettyä vahingoniloa tuntien) allekirjoitettavaksi kansalaisaloitteen ulkomaan lomamatkailun rajoittamiseksi kolmeen kertaan.

maanantai 12. helmikuuta 2018

VESA HAAPALA: Järvet

Saunan jälkeen seisomme parvekkeella

ja katselemme

kuun keltainen ja kiillotettu kallo

hymyilee ja heittää lainaamaansa valoa

puiden oksiin ja talojen seiniin

sen meret suuret tummat basalttitasangot

vanhoissa tarinoissa

kerrotaan että eräs mies varasti risuja naapurinsa aidasta

ja karkotettiin kuuhun

jotkut näkevät

ikuisesti maata kiertävän Kainin


Pyyhin lunta kaiteelta

ja sanon tyttärelle

Islannissa kuu on Mani

se ajaa hevosillaan halki taivaan

suuri Hati-susi jahtaa sitä

ja kun tulee Ragnarök

susi saa sen kiinni


Mikä on raknarök

tytär kysyy

no sellainen maailmanlopun taistelu

kun on tullut talvi toisensa perään

eikä kesää ollenkaan

Talven järvi Unohduksen järvi Kuoleman järvi Vihan järvi

tytär on hiljaa napsii kännykällään kuvia

ja sanoo   Otan näitäj

hiukan enemmän

kun maailmanlopusta ei

taida saada kuvaa

.....


Tämä Vesa Haapalan Versoja-blogissaan julkaisema runo menee järkeen ja tunteisiin. Se on melankolinen, neuvotonta mielikuvitusta puhutteleva ja juuri siksi kipeällä tavalla romanttinen. Noinko katselemme Kuuta? Loppuun saakka? Viattomuutta varjellen ja rakastaen mutta realiteetteja etäistäen? Sama Kuu kaikilla mutta myös sama Maa.

Tämän hetken realiteettien maailmassa melankolia ja romantiikka ovat hämmentäviä tunnetiloja, käänteistä ylevää. Yhtäältä realiteettien unohtamista, toisaalta niiden pakottumista mieleen. Melankolia, romantiikka ja ylevä ovat tässä ajassa symbolisen luhistumista. Nihilististä nautintoa...

Haapalan runo ei anna tilaa mielikuvitukselle. Siinä sen kova ydin. Niinhän se on että vasta se, "mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen". Mutta tässä on vielä kysyttävä: haastaa mihin ja miksi? Pitääkö vastata?

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

ME TOO OSA 4: Aino-triptyykki

Jutussa Runous haastaa relativistin kirjoitin muun muassa näin:


"Luen Suomessa 2003 ilmestynyttä Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppiasta. Erityisesti sen luku Itsemurha ja laulu on voimakkaita ajatuksia herättävä. Siihen Seierstad on koonnut neljä runoa fundamentalistien murhaaman afganistanilaisen runoilijan Sayd Bahodine Majrouhin kokoamasta runoantologiasta Le suicide et le chant (1994). Kyse on siis naisten salatusta surun, tuskan ja vihan äänestä heitä vaientavassa kulttuurissa. Runot haastavat rajusti (yksilön universaaliuden kyseenalaistavan) kulttuurirelativismin, joka ei niiden valossa olekaan neutraali tapa lähestyä vierautta. Siitä on tullut kuin taikaiskusta hegemonisen valtaeliitin (tahatonta tai pelkurimaista) tukemista "vieraassa kulttuurissa" ja sen alistamien yksilöiden unohtamista yksinäisyyteensä. Alistetut tuntuvat häviävän myös edistyksen ja suvaitsevaisuuden nimissä.


Tässä yksi runoista:


Te julmat ihmisen, te näette miten vanhus

on tulossa vuoteeseeni
Ja te kysytte miksi minä itken ja raastan hiuksiani.

Oi Jumalani! Jälleen olet lähettänyt minulle synkän yön
Ja jälleen vavisen kiireestä kantapäähän
koska joudun vuoteeseen jota vihaan."


Juuri nyt on ajankohtaista huomata, että meillä on myös oma runoelmamme samasta aiheesta: tytöistä ja naisista kauppatavarana meillä ja muualla ennen ja nyt. Se on tietenkin Kalevalassa kerrottu Ainon tarina. (Myös Kanteletar on aiheeseen sopivaa luettavaa.) Samalla sekin muistuttaa siitä, että ihmisyys todellakin mitataan yksilön kärsimyksessä ei vain kaikissa kulttuureissa vaan myös kaikkina aikoina. Miten MeToo sitten liittyy tähän? No siten, että yhtä paljon kuin yksilöä kohtaan väkivaltaa harjoittavalle kulttuurirelativistille suosittelen tuon yllä olevan runon lukemista, suosittelen Gallen-Kallelan triptyykin poistamista vaativille Kalevalaan tutustumista. Tulee paremmin selväksi se, keneen eläytymistä Ainon tragediassa tavoitellaan ja se, kenen kärsimyksen näyttämistä tässä nyt ollaan oikeastaan vaatimassa poistettavaksi ja unohdettavaksi.

Ja jos eivät ihmiset jaksa Kalevalan tylsään rytmiikkaan ja hankalaan kieleen tarpeeksi keskittyä - kuten pahoin pelkään - voin asian ytimen tässä lyhyesti esittää: Ainon tragediassa ei pidä Väinämöiseen, ei hänelle neidon myyneeseen Ainon veljeen eli Joukahaiseen eikä edes hyvistä kaupoista iloitsevaan Ainon äitiin eläytyä. Pitää eläytyä Ainon yksinäisyyteen. Ja samalla taas kerran oivaltaa, että niin kauan kuin ihminen haluaa tuntea vapautta ja välttää kärsimystä,  aina ja kaikkialla yksilö on ihmisyyden mitta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

APUVA!

Katselin hetken Mollbergin Tuntematonta. En yhäkään innostunut. (Laineen ohjaus on sittenkin paras kolmesta.) Petelius Hietasena jo muutenkin rikkoo illuusion jatkosodasta, mutta että vielä piti hänen hiuksensakin värjätä mustiksi. Syntyi huvittava anakronismi.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

LASKEN, SIIS OLEN

"Lauseet, joihin palaamme kuin noiduttuna yhä uudelleen, haluaisin karsia pois filosofian kielestä.

(...)

Opimme tuntemaan laskennan olemuksen oppiessamme laskemaan.

Mutta eikö sitten ole mahdollista kuvata, miten vakuuttaudumme laskun luotettavuudesta? Kyllä toki, mutta mitään sääntöä ei tule kuvauksessa näkyviin! Mutta tärkeintä on, että sääntöä ei tarvita. Meiltä ei puutu mitään. Laskemme säännön mukaan, se riittää.

Tällä tavoin laskemme. Laskenta on tätä. Sitä, mitä esimerkiksi koulussa opimme. Unohda tuo transsendentti varmuus, joka liittyy hengen käsitteeseesi."






Sitaatti Ludwig Wittgensteinin Varmuudesta, kohdat  31, 45, 46 ja 47.

Lihavointi blogistin.








torstai 1. helmikuuta 2018

TAIDEKIRJA AUTIOLLE SAARELLE



Unessa ja valveilla on Leena Rantasen taidekirja lapsille naivisti Henri Rousseausta. Kirjoituksensa Rousseaun omakuvasta Rantanen aloittaa: "Tässä hänen omakuvansa. Hän ei olekaan enää vaatimaton tullivirkailija, joka maalailee joutohetkinään. Hän tietää osaavansa." Rantanen avaa maalausta todella viehättävästi. Ja kirja on täynnään tätä. Tähän on mahtavaa palata aina vain. 



Tarinan mukaan Rousseau ajatteli olevansa realisti. Vaikka lopputulos taiteilijan intention suhteen on huono, maalausten vaikutusta ja elämyksellisyyttä se ei vähennä. 

Rantasen kirja on itsessään suloinen taideteos.