VESA HAAPALA: Järvet

Saunan jälkeen seisomme parvekkeella

ja katselemme

kuun keltainen ja kiillotettu kallo

hymyilee ja heittää lainaamaansa valoa

puiden oksiin ja talojen seiniin

sen meret suuret tummat basalttitasangot

vanhoissa tarinoissa

kerrotaan että eräs mies varasti risuja naapurinsa aidasta

ja karkotettiin kuuhun

jotkut näkevät

ikuisesti maata kiertävän Kainin

Pyyhin lunta kaiteelta

ja sanon tyttärelle

Islannissa kuu on Mani

se ajaa hevosillaan halki taivaan

suuri Hati-susi jahtaa sitä

ja kun tulee Ragnarök

susi saa sen kiinni

Mikä on raknarök

tytär kysyy

no sellainen maailmanlopun taistelu

kun on tullut talvi toisensa perään

eikä kesää ollenkaan

Talven järvi Unohduksen järvi Kuoleman järvi Vihan järvi

tytär on hiljaa napsii kännykällään kuvia

ja sanoo   Otan näitäj

hiukan enemmän

kun maailmanlopusta ei

taida saada kuvaa

.....

Tämä Vesa Haapalan Versoja-blogissaan julkaisema runo menee järkeen ja tunteisiin. Se on melankolinen, neuvotonta mielikuvitusta puhutteleva ja juuri siksi kipeällä tavalla romanttinen. Noinko katselemme Kuuta? Loppuun saakka? Viattomuutta varjellen ja rakastaen mutta realiteetteja etäistäen? Sama Kuu kaikilla mutta myös sama Maa.

Tämän hetken realiteettien maailmassa melankolia ja romantiikka ovat hämmentäviä tunnetiloja, käänteistä ylevää. Yhtäältä realiteettien unohtamista, toisaalta niiden pakottumista mieleen. Melankolia, romantiikka ja ylevä ovat tässä ajassa symbolisen luhistumista. Nihilististä nautintoa...

Haapalan runo ei anna tilaa mielikuvitukselle. Siinä sen kova ydin. Niinhän se on että vasta se, "mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen". Mutta tässä on vielä kysyttävä: haastaa mihin ja miksi? Pitääkö vastata?