Jos yritän tulkita Seinäjoen
kaupunginteatterin Saarnajaa tuon liitteenä olevan ohjaajan näkemyksen mukaan, se
on tavoitteissaan epäonnistunut näytelmä. Yhteiskunnallisuus
jää kliseiseksi ja populistiseksi; tärpeiksi, joiden avulla katsoja voi uskoa olevansa jonkin aidosti poliittisen
äärellä ja osallistuvansa sen asettamiin
haasteisiin (mikä ei tietenkään ole vain tämän näytelmän vaan myös taiteen
yleisempikin ongelma).
Jos taas näytelmän tulkitsee nihiloivan voimattomuuden ja sen ratkaisemisyrityksen kuvaukseksi, sen voi kokea vähintään kiinnostavaksi. Jumala ja poliittinen koneisto ovat yhtä tavoittamattomissa ja niihin viitataan pateettisin mutta lopulta yhtä turhin ja neuvottomin elein. Rakkauden saarnaajan fundamentaali uskokin on osa henkilökohtaista väkivallan kehää.
Mitä jää jäljelle? Vain subjektivinen usko tai nietzscheläisen kyllän sanominen elämälle. Oikeastaan kyllän sanominen korostuu kaikkein kirkkaimpana viestinä. Uskoon tai uskonnottomuuteen katsomatta. Jumala tai kaunis sattuma eivät ole tässä näytelmässä vastakohtia. Loppukohtauksen tarkoituksettomuuden ylittäminen koskettaa.
Toisaalta: ei pelastus eikä kauneinkaan sattuma sovita vääryyksiä eikä katastrofeja eikä tuo katoavaa luontoa meille takaisin. Yksilö kyllä voi vapautua, mutta riittääkö se? Riitääkö sen enempää uskonnollisen kuin filosofisen eskapismin totuus?
Saarnaaja kumoaa sitä, mitä haluaa sanoa. Siinä intention ja lopputuloksen ristiriita dekonstruoi ideaa. Mutta toisaalta: minulle haltioituminen syntyy juuri tuosta lohkeamasta, pakko myöntää. Nautin tekijöiden tahattomasta kaksoisviestistä. Nihililoivan voimattomuuden tulkintani Saarnaajasta itsessään aiheuttaa minulle haltioitumista; luo pakoa ankarasta todellisuudesta; eskapismin ja tiedostamisen nautinnollisen kehän, joka sitten taas palauttaa minut ristiriitaan: vapautumiseen kaikesta siitä vastuusta ja haasteesta, jota näytelmän piti kuuluttaa.
Lahti ja Luukkonen tekivät huomaamattaan - ja väitän että vastoin tarkoitteitaan - nihilistisen näytelmän.
Jos taas näytelmän tulkitsee nihiloivan voimattomuuden ja sen ratkaisemisyrityksen kuvaukseksi, sen voi kokea vähintään kiinnostavaksi. Jumala ja poliittinen koneisto ovat yhtä tavoittamattomissa ja niihin viitataan pateettisin mutta lopulta yhtä turhin ja neuvottomin elein. Rakkauden saarnaajan fundamentaali uskokin on osa henkilökohtaista väkivallan kehää.
Mitä jää jäljelle? Vain subjektivinen usko tai nietzscheläisen kyllän sanominen elämälle. Oikeastaan kyllän sanominen korostuu kaikkein kirkkaimpana viestinä. Uskoon tai uskonnottomuuteen katsomatta. Jumala tai kaunis sattuma eivät ole tässä näytelmässä vastakohtia. Loppukohtauksen tarkoituksettomuuden ylittäminen koskettaa.
Toisaalta: ei pelastus eikä kauneinkaan sattuma sovita vääryyksiä eikä katastrofeja eikä tuo katoavaa luontoa meille takaisin. Yksilö kyllä voi vapautua, mutta riittääkö se? Riitääkö sen enempää uskonnollisen kuin filosofisen eskapismin totuus?
Saarnaaja kumoaa sitä, mitä haluaa sanoa. Siinä intention ja lopputuloksen ristiriita dekonstruoi ideaa. Mutta toisaalta: minulle haltioituminen syntyy juuri tuosta lohkeamasta, pakko myöntää. Nautin tekijöiden tahattomasta kaksoisviestistä. Nihililoivan voimattomuuden tulkintani Saarnaajasta itsessään aiheuttaa minulle haltioitumista; luo pakoa ankarasta todellisuudesta; eskapismin ja tiedostamisen nautinnollisen kehän, joka sitten taas palauttaa minut ristiriitaan: vapautumiseen kaikesta siitä vastuusta ja haasteesta, jota näytelmän piti kuuluttaa.
Lahti ja Luukkonen tekivät huomaamattaan - ja väitän että vastoin tarkoitteitaan - nihilistisen näytelmän.
Seuraavan postauksen kommenttiketjussa syventävää vatkausta Saarnaajasta.
VastaaPoistaPäivitin juttua Marjatan kanssa tuossa seuraavassa postauksessa käymäni haltioitumiskeskustelun jälkeen. Kiitos marjatta siitä. Lähetin ihan pikkuusen ekakappaleesta muunnellun version seinäjoen teatterin blogiin.
Poista