NUORI KUBRICK

Katsoin tätä kirjoitusta varten uudelleen kaksi Stanley Kubrickin varhaisteosta: Tappavan suudelman (-55) ja Peli on menetetty (-56). Jälkimmäisen näin ensimmäisen kerran Helsingissä sen tullessa uusintakierrokselle joskus 2000-luvun puolivälissä. Petyin. Koin elokuvan kohtalokkuutta alleviivaavaksi ja ideaansa jankkaavaksi, siihen lähes tukehtuvaksi, sekä sen henkilöt - ehkä juuri noiden mainitsemieni ongelmien vuoksi - aika yhdentekeviksi. Elokuva kesti 80 minuuttia enkä niin pitkäksi muista elokuvateatterissa niin lyhyttä aikaa ikinä kokeneeni. Kun nyt katsoin elokuvan uudelleen, toivoin muistaneeni tai jopa ymmärtäneeni jotain väärin, mutta ei. Kyllä tunne oli edelleen ihan sama.

Tappavaa suudelmaa pidin jo ensi katsomalla aika paljon ja yhäkin se hyvältä tuntuu. Kokonaisuus ehkä jättää toivomisen varaa, mutta useat kohtaukset ja niiden sävy, katutuntuma ja hetkittäinen rajuus ovat yllättävän ajattomia. Kubrick tekee eurooppalaista tai cassavetesläistä "uutta aaltoa" ja "kamerakynää" ennen niiden virallista keksimistä. Loppupuolella oleva tappelukohtaus kolmen pahiksen ja sankarin välillä kuulostaa ja näyttää rajuudessaan lähes nykyelokuvalta, ei menneiden aikojen varovaiselta tappelun imitoinnilta pollean musiikin pauhatessa (niin kuin vaikkapa juuri elokuvasss Peli on menetetty-elokuvassa). Melkein kuulee luiden katkeavan. Musiikkia on siinä ja muutamassa muussakin kohtauksessa jätetty käyttämättä juuri oikeassa mitassa 50-luvun elokuvalle harvinaisella tavalla. Nyrkkeilykohtaukset ja erityisesti otteluun takahuoneessa valmistautuminen näyttävät tuoreilta ja realistisilta.

Tappava suudelma on kaikkea sitä, mikä Kubrickilta mielestäni heti Peli on nenetetyssä unohtui. Jälkimmäinen kun näyttää, kuulostaa ja tuntuu minusta loppujen lopuksi aika tavalliselta, vähän kankealta ja ylinäytellyltä 50-luvun elokuvalta (joka tosin yrittää olla jotain uutta ja "viileetä"). Ei jälkeäkään Tappavan suudelman karkeasta välittömyydestä. On myös hyvä muistaa se, mitä Kubrick itsekin (en muista missä) sanoi: että elokuvan tapa kertoa tarina epälineaarisesti löytyy ideana jo elokuvan pohjana olevasta Lionel Whiten kirjasta; elokuvan ansioksi sitä ei siis voi laittaa. (Kirjaa en ole lukenut ja jos sittenkin olen väärässä, ansion voi elokuvalle palauttaa.) Kammottavaa kertojaa en moiti, koska se liitettiin elokuvaan vastoin Kubrickin tahtoa.

Ehkä Tappava suudelma onnistuu spontaaniudessaan ja ajattomuudessaan taloudellisesta pakosta, siis paljolti vahingossa. Hyvä niin. Peli on menetetyssä Kubrick yritti tehdä kaiken liian valmiiksi, oli ehkä jo liian tietoinen itsestään eikä antanut välineen viedä. Siinä hän myös jo tunnusteli tuttua kliinistä tyyliään, joka minun silmääni kuitenkin näytti luontevalta vasta seuraavalla vuosikymmenellä.