Niitä löytyy Pentti Saaritsan yhteistyössä Huldénin kanssa suomentamina ainakin
Erään marjamatkan seikkaperäisestä kuvauksesta. Nämä aforistiset runot tai runolliset aforismit kuuluvat minulle tärkeimpieni joukkoon. Ne ovat tiivistyneitä lauluja ja maisemia. Luen niitä aina uudelleen ja uudelleen, pikkuista liikutusta tuntien. Toisaalta ne ovat mieltä kiusaavia lars de melloja:
Ketä minä taas rakastinkaan? Tai:
Lue minulle runo. Ehkä siitä on sinulle apua. Jotkut minua taas joka kerta ärsyttävät:
Minä kaaduin jonkun aatteen puolesta. Yksinkertaistetaanko tässä (pasifistisin sävyin) elävän ihmisen eksistentiaalisia velvollisuuksia eläviä kohtaan? Vai kuvataanko yksittäisten tekojen katoamista yksilön tavoittamattomiin? Se nyt tietenkin on selvää, ettei vastausta kuolleilta kannata kysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti