lauantai 14. heinäkuuta 2018

FREUD, DORA JA TRANSFERENSSI - se koira älähtää johon kalikka kalahtaa

"Dora" oli Freudin kuuluisin hysteriapotilas. 17-vuotias tyttö, jota isän ystävä oli kolme vuotta aiemmin suudellut. Doraa se oli inhottanut. Freudin (ilmeisen tarkoitushakuinen*) seksuaaliviettiin perustuva tulkinta oli, että Dora oli itsekin kokenut seksuaalista halua suutelijaa kohtaan ja siksi poti oireitaan. Oireet siis johtuivat oikeastaan itseinhosta, omien halujen torjumisesta, eivät suutelemiseen pakottamisesta. Dora poistui "ovet paukkuen" ja Freud jäi keksimään transferenssiteoriaansa: potilas siirsi terapeuttiinsa suutelijaa ja tätä haluavaa itseään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon. Eikä Freudin siis tarvinnut edes huomata omaa tarkoitushakuisuuttaan, siis sitä, miksi Dora mahdollisesti hänelle kiivastui. Kohde ehkä olikin juuri Freud itse eikä mitään transferenssia tapahtunut. Jos tuosta potilastapauksesta jotain totuutta haluaa etsiä, niin Doran reaktiosta teorioistaan yli-innostunutta ja manipuloivaa Freudia kohtaan.

Freudin sanotaan oppineen paljon Doran tapauksesta, mutta itse en ole siitä ihan varma. Mielestäni hän kehitti transferenssin teoriansa tajuamatta koskaan ymmärtämättömyyttään Doran vihaa kohtaan. Oikeastaan hän itse harrasti tuossa transferenssia jos kukaan. Ja tuntuu, että tästä tapahtumasta johtuen mekin arjessamme huomaamatta käytämme teoriaa, joka ehkä perustuu terapeutin itseymmärryksen puutteellisuudelle. 

Esimerkiksi hankalassa ihmissuhteessa nähdään milelellään huono äiti- tai isäsuhde, joka nyt sitten elää vaikkapa parisuhteessa. Tuohan on juuri Doran tilanne. Freud käänsi Doran aiheellisen suuttumuksen tätä itseään vastaan. Entä se usein mainittu homofobia? Siinäkin nähdään niin mielellään epävarmuus omasta suuntautumisesta vihan syyksi. Miksi ihmeessä? Eikö kyseessä voisi olla vain viha vihaamaansa kohtaan? Tai tulkintamme sanonnasta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Eikö sekin ole freudilais-doralaisuuden läpitunkema: "Hae syy itsestäsi, et oikeastaan suutu aiheesta." 

Tunteitaan on tutkittava, se on selvä. Ne eivät ole väitelauseita vakuuttavampia. Tuunteisiin ei voi vedota argumentteina eivätkä ne saa tarkoittaa ajattelun lopettamista. Mutta ehkä Freud on opettanut meidät nauttimaan ihan liikaakin itseanalyysistä ja -kritiikistä. Eikä se tehtävä ole ollut edes vaikea. Itsensä analysoiminen ja itsekriittisyys kun saa tuntemaan itsensä älykkääksi ja vastuulliseksi. Se luo älyllistä statusta. Mutta siinä piilee sellaisen etiikan vaara, joka ei enää löydäkään todellista kohdettaan.

-
* Hyvä esimerkki tästä tarkoitushakuisuudesta on Oidipustragedian valjastaminen seksuaaliteorian perustaksi. Ikään kuin näytelmän arkaaisuus jo itsessään todistaisi viettien ensisijaisuutta sen tulkinnassa. Minusta Freudin tulkinta on täysin mielivaltainen. Jos Oidipuksesta lukee sen, mikä siitä on luettavissa occamin partaveitsen periaatteella, kyse on aistien ja tietämisen pettävyydestä. Se voisi hyvin olla skeptisistisen filosofian perusteksti. Ja mikä on kuolemaakin kauhistuttavampaa? Insesti ja varsinkin siitä syntyvä lapsi. Mikä muu olisi parempi yleisön "kauhistuttaja"? Ja siihenhän tragedioiden kirjoittajat, Sofokles muiden muassa, tietenkin pyrkivat. Koukuttavaan dramaturgiaan. Freudia uskottavampia tulkintoja Oidipuksesta ovat vaikkapa Kullervo, Boileau-Narcejacin (en tiedä, tuleeko tuohon heittomerkkiä) ja Hitchcockin Vertigo ja Park Chan-wookin Oldboy.

1 kommentti:

  1. Freud oli hyvä psykiatrinen tarinankertoja.

    Uusista voisi mainita "Trump sekavuusoireyhtymän". Löytyy vaikka noilla sanoilla googlettamalla.
    Äsken suomalainen kirjailija vertasi Trumpia Staliniin tuossa kilsan päässä. Sitä se mm. teettää. Asioiden mittasuhteiden ja historian tajun täydellistä katoamista, mm. Kritiikistä ei jää jälkeäkään kun TDS valtaa mielen ja vajoaminen inhokkinsa argumentoinnin tasolle tapahtuu.

    jope

    VastaaPoista