VESSAHÄTÄ

Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Vihreiden transaktivisti Riikka Aapalahti keskustelivat Sannikassa ja Ukkolassa tytöttelystä ja pojittelusta kouluissa. Tulin siihen tulokseen, että Aapalahti oli oikeassa. Puhutellaan nimillä, niin translapset eivät tunne sivullisuutta. Poikiin ja tyttöihin jakaminen on enemmän joukko-oppia kuin identiteettikysymys.

Vessakysymyksessa Aapalahti kuitenkin tuli vauhtisokeaksi. Kun Anttila oli sitä mieltä, että sukupuolineutraalien vessojen rinnalla perinteisten olisi säilyttävä, Aapalahti sanoi Anttilalle oikeastaan aika ilkeään ja kaikkitietävään sävyyn, että "onko teillä kotona sukupuolineutraalit vessat, meillä on". Eikö hän muka aidosti ymmärtänyt eroa perheenjäsenten ja koululaisten välillä?  En voi uskoa sitä. Kyse oli ajan hengen vaatimasta poliittisesta retoriikasta. Voin hyvin ajatella että sellaisia lapsia on, jotka vierastavat vessahädässään toista sukupuolta. Eikö turvallisuudentunne kuulu kaikille sukupuoliin katsomatta? Miksi kolmen vessan ajatus on niin mahdoton? Onko se myönnytys väärälle aatteelle?

Tyttäreni mielestä ravintolat ovat paikkoja, joissa tarvitaan eriytetyt vessat. Naisten vessa on se paikka, jonne  mennään rauhaan kännisiltä miehiltä. Samaa olen minäkin ajatellut.

TIMO SOINI JA VAPAAN NAISEN YKSINÄISYYS*

Mitä, tai miten, pitäisi vastata, jos minulta kysyttäisiin mielipidettä abortiin? Tähän kai jokaisen on sisimmässään vastattava.

Naisen oikeus kehoonsa ei vastauksena heti riittäisi. Missä raskauden vaiheessa naisen oikeus kehoonsa ei enää ole pätevä peruste? Eikö lopulta jokin ulkoinen sääntö kuitenkin määritä myös naisen ruumiin autonomiaa? Eikö ainakin tieteen ja lain määrittelemä sikiön kyky tuntea kipua ole useimpien hyväksymä raja? Eli onko tieteellisesti määritelty kipu se raja, jossa naisen ruumis ei enää ole absoluuttisesti hänen omansa? Tuollaisia jatkokysymyksiä kuulen kysyjän heti tekevän. Ja myönnän, että myös itseni.

Kipurajan käsittääkseni myös naiset hyväksyvät (naiset, koska heidän kehostaanhan  tässä on kysymys). Sen ei pitäisi siis aiheuttaa erimielisyyttä abortin vastustajien ja muiden välillä. Tai no. Voi tietenkin haastaa tieteen käsityksiä kuten eläinten oikeuksien kohdalla tehdään. Vaikkapa kysymällä, että mistä tietää mitä mikäkin eläin voi tuntea. (Kyllä, taisin rinnastaa sikiön ja eläimen.) Mutta kai kipuraja jonkinlainen yleinen raja on mielipiteeseen katsomatta.

Adoptio on yksi aborttia vastustavien argumentti. Eikö lasta voi antaa pois, jos nainen ei voi jostain syystä siitä huolehtia tai sitä pitää? Adoptioargumenttiin vastaisin, että jos sitoutuisin itse ottamaan lapsen itselleni, vain silloin edes teoriassa voisin keneltäkään tuota vaatia. Näinhän on jossain päin maailmaa todella tapahtunut. Mutta silloinkaan ei periaatteeni voisi tulla yleiseksi säännöksi. Olisin yksittäistapaus ja jokainen joka niin tekisi, olisi sitä myös. Ja mikä tärkeintä, yhäkään en voisi päättää naisen puolesta. Myöskään valtio adoptoijana ei olisi yksittäistapausta kummempi. Kyseessä kun olisi aina yksittäisen naisen ja valtion välinen sopimus. Siinäkin nainen päättäisi ja edelleen aivan yksin.  Haluan vielä tarkentaa, että en sinänsä vastusta abortin vastustajan adoptioargumenttia. Adoption mahdollisuus tietenkin lisää naisen mahdollisuuksia valita siinä vaikeassa tilanteessa, jossa hän on.

Minusta ainut syy, miksi tässä oikeastaan riidellään ja nainen syyllistyy, on metafyysinen. Uskonko (kipuun kykenemättömän) sikiön sielullisuuteen tai vielä parempi: hedelmöityksen hetkellä syntyvään subjektiiviseen sieluun? Onko elämä minulle pyhää itsessään? Eli mitä kullekin meistä tarkoittaa elämän arvo tai sen pyhyys? Onko siis elämä (trassendentti) absoluuttinen arvo? Ainakin tunnustan syöväni lihaa ja voin kuvitella käyttäväni väkivaltaa, jos se on välttämätöntä. Kärpäsenkin voin tappaa tuosta vain. Siksi vastaan, että ei ole.

Minun on vastattava itselleni esittämään kysymykseen seuraavasti. Koska en usko sielulliseen ihmisyksilöön enkä siten myöskään elämän absoluuttiseen arvoon ja koska en saa otetta naisen jakamattoman kehollisuuden ideasta, minun on hyväksyttävä ainoaksi perusteeksi naisen oikeus tehdä valinta. Jäännöksettömästi fyysisyyteensä palautumaton valinta. Minulle kysymys abortista on siis naisen eksistenssiä, ei vain hänen kehoaan koskeva. Toisin sanoen: naisella on oikeus omaan elämäänsä on minulle kehollisuutta parempi lause.

Vai jääkö muuta vaihtoehtoa? Kenelle muulle antaisin luvan päättää asiasta? Sellaista metahenkeä en mistään löydä. Miehelle sitä ei voi ainakaan antaa.

Timo Soinin kanssa minulla ei olisi vastaukseni jälkeen tietenkään enää tästä aiheesta mitään puhuttavaa. Eikä hänellä minun kanssani, minkä hyvin ymmärrän. Käsitys metafysiikasta erottaa meidät peruuttamattomasti. Se on selvää, että naisen tuskaa Timo Soini lisää. Yhtenä muiden joukossa. Ja se taas tarkoittaa sitä, että naisen vain täytyy yhä enemmän sitoutua vapauteensa.

-
*Uusi versio poistamastani kirjoituksesta Soinilaisia kysymyksiä.






https://blogit.iltalehti.fi/outi-alanko-kahiluoto/2015/11/23/naisen-oikeus-paattaa-omasta-kehosta-on-perusoikeus/

MIEHEN KIPU

Docventuresin dokumentti The Work oli hyvä. Terapia tuntui toimivan. Enin osa tyypeistä ei tietojen mukaan palannut vankilaan. Jälkikeskustelu vietiin isäsuhteisiin ja miehen tunneosaamattomuuteen, mutta oleellista minusta ei ollut se, mikä niiden miesten isäsuhde oli vaan se, miten aikuiset, miehet ja naiset, kohtelivat heitä tai toisiaan heidän lapsuudessaan. Mielestäni ei myöskään ollut oleellista, missä määrin muistot olivat täysin tosia ja missä määrin vahvistuivat  tai osittain jopa syntyivät tuossa valtavan voimakkaassa ryhmässä. Se oli oleellista, että vangit saivat kosketuksen tuntevaan ja hajoavaan minäänsä, ja mikä tärkeintä, kokivat sen kollektiivisesti, todistivat itseään muille ja itselleen uudella tavalla, peruuttamattomasti. Se muutti heitä. Se että he murtuivat toistensa kehoja vasten ja tukemana, oli oleellista. Heistä tuli itselleen voimaannuttavan erilaisia eikä heillä enää ollut paluuta entiseen itseensä, ei ainakaan yhtä välittömällä ja luonnollistuneella tavalla.  Jakautumisen kokemus oli tärkeä. Näin tämän näin.

Jälkikeskustelu ei minua niinkään koskettanut. Välillä tuntui, että tuo juontokaksikko tekemällä teki itsestään toksista ja perinteisen mieskuvan ahdistamaa, jotta sai liikuttua ja kokea eläytyvänsä ajan henkeen. Ei miehellä nyt noin huonosti mene herranjumala. Jos menee, niin kyllä jostain muusta syystä kuin siitä, että isä ei osoittanut hellyyttä tai että mies kokee itsensä olemuksellisesti vääräksi ja tunteissaan osaamattomaksi eli ON OLEMASSA jotenkin väärin. Siltä Tuuna ja Riku saivat jutun näyttämään. En ihan tiennyt, mistä he todella liikuttuivat. Jotakin pateettista ja haettua syyllisyyttä siinä oli.

No. Mies tietenkin käyttää valtaa, se on selvä, mutta niin myös nainen. Ilmiasu vain on eri. Lopputulos ehkä sama. Ei miehen erityistä kollektiivista syyllisyyttä olemuksensä vuoksi pidä tuntea. Tuunan syyllisyys oli hämmentävää. (Edellisessä tennisjaksossa hän toksiutti itseään päällepuhumisella, mutta onneksi naisvieras, tutkija, en muista tarkemmin kuka, muistutti että puhuu itsekin päälle ja kysyi, että eikö se ole enemmän persoona- kuin sukupuolikysymys.) En todellakaan tiennyt, miten noihin tunneryöppyihin olisi pitänyt suhtautua. Minä vaivaannuin. Ikään kuin joku olisi odottanut tässä aikakaudessa Tuunalta ja Rikulta tätä. Enkä oikein uskonut Tuunan alemmuuteen maskuliinisen Rikun rinnalla. Jotakin liian odotettua siinäkin oli. Jälkikäteen muotoiltua, tilanteeseen liian hyvin sopivaa. 

Miksi muuten tyttöjen traumaattista suhdetta vanhempiinsa ei runkata tuolla tavoin, tehdä siitä dramaattista syytä kaikkeen, hikoilla siitä hunajaa muiden nähden, ikään kuin ansioiduta sillä?

Oma suhteeni isääni oli ristiriitainen. Välillä vihasin sitä, syljin ja haukuin kun se humalassa sätti äitiä, veli otti fyysisetikin yhteen, välillä taas ihailin sen älykkyyttä. Kun se kansakoulun tuskin loppuun käyneenä rintamamiehenä ja itseoppineena keksijänä todisti keksinnöllään voittaneensa lujuuslaskentaväittelyn proffan kanssa (joka myöhemmin myönsi laskuvirheensä), olin siitä helvetin ylpeä. Emme koskaan halanneet isäni kanssa emmekä sanoneet toisillemme arvostavia sanoja, en ainakaan muista. Mutta jos väittäisin sen katkeroittaneen tai typistäneen minua tunteissani, valehtelisin, hakisin ikään kuin pateettisesti myötötuntoa niiltä, jotka sen oikean tunneosaamisen nyt määrittelevät. Käytös kuului isäni ja paljolti sen ajan miesten persoonaan. Kyllä, isäni oli kännissä vittumainen mies, selvänä mukavakin, vähän totinen mutta keskusteleva. Enempää en odottanut eikä mitään siksi jäänyt saamatta. Isäni äkkipikaisuuden tunnistan itsessänikin ja siitä ovat läheisenikin kyllä osansa joskus saaneet. Enkä ymmärrä tätä itkemättömyyden vatkaamista myöskään. Mies liikuttuu, kun on sen aika. 

KIRJE MARJA SANNIKALLE (JA SANNA UKKOLALLE)

Hei taas!

Teillä alkoi Ukkolan kanssa ainakin näin aluksi kiinnostusta herättävä ohjelma. Pyysitte ideoita...

Jatkan samaa, jota jo aloitin aiemmin (osittäin huonolla menestyksellä...). 

SAMAN PUOLEN/PUOLUEEN edustajat pistetään kinaamaan jostain matemaattIsesta ongelmasta, no tiedät, mitä ongelmaa ajattelen. Sitä väestökysymystä. 

Keskustelijatkin olisivat mulla valmiina: Heidi Hautala ei näe ongelmaa, Soininvaara näkee. Ja mikä kiinnostavinta, saman "aatteen" puolella. Nyt nämä kaksi väittelemään studioon! Blogissani kirjeessä Soininvaaralle sen idean hänelle jo esitin (en saanut vastausta). Se olisi identiteettipolitiikan dekonstruktiota. Jos puolet jaetaan puoluepoliittisesti tai muuten aatteellisesti valmiiksi TAI studiossa puhuu yksi ihminen (kuten siinä jutussa joka tehtiin ehkä sitten minun toivomukseni johdosta), aiheen ja identiteettien dekonstruktiota ei tapahdu. 

Miksi dekonstruktio sitten on tärkeää? Siksi, että vain se edes vähän synnyttää luovaa levottomuutta passivoivan ja juuri sitä identiteettipolitiikkaa vahvistavan levollisuuden sijaan. (Ja tarkoitan identiteettipolitiikalla siis myös yksittäisen kansalaisen mielenmaisemaa.)

Minusta kyllä tuntuu, että tähän keskusteluun ei kukaan uskalla suistua (jätän tuon kirjoitusvirheen silleen!!!), mutta sekin olisi yhden keskusteluohjelman paikka: "Identiteettipolitiikkaa: Ehdotimme tätä mutta kukaan ei suostunut."

Ja sitten ehdottomasti kylmät tieteentekijät arvioimaan miten keskustelijat pärjäsivät... JA KOKO OHJELMA-AIKA TÄLLE AIHEELLE!

Tämä kirje on tietenkin myös Sannalle tarkoitettu.

T. Juha

KAKSOISTORNIT 11.9.

Myönnän. Ajattelin, että jenkit saivat mitä tilasivat. Ja ajattelin tietenkin, että päivä oli valittu Chilen sotilasvallankaappauksen päivämäärän mukaan. Ehkä olikin. Kun aikaa kului, tuli ajateltua asiaa tarkemmin. Huomasin, että olin ajatellut amerikkalaisen yksilön yhdysvaltalaisen hegemonian edustajaksi. Ja vielä heräsi kysymys, että mitä pahaa ne toiset vääräuskoiset muslimit sitten olivat oikeauskoisille tehneet että olivat tämän kaiken ansainneet? Niitähän ne eniten tappaa. Ja edelleen että onko selvää, että fundamentistinen hallinto pitäisi paremmin huolta kansalaisistaan vai onko USA vain tekosyy fundamentin tahdon toteuttamiselle?

Kirjoitin vanhaan blogiini jopa ilkkaremesläisen dystopiasynopsiksen siitä, että jos Yhdysvaltoja ei olisi, iskuja tehtäisiin jumalattomimpia eli juuri meitä pohjoismaalaisia eli pahimpia ateisteja kohtaan. Fundanmentit kristitytkin kokisivat tilaisuutensa tulleen ja yhdistäisivät voimansa islamistien kanssa. Ei uskonut enkä usko yhäkään, että terrorismi Yhdysvaltojen tai oikeudenmukaisuuden myötä mihinkään katoaisi. Sen volyymi ehkä vähenisi, mutta kaksoistornien iskuihin tarvittiin vain 19 ihmistä, jotka eivät olleet kouluttamattomia ja huono-osaisia. Ja lisäksi voi ajatella, että fundamentalisti pyrkii aina oikeanlaiseen okeudenmukaisuuteen. Saksalaiella ja italialaisella  terrorismilla 70-luvulla tuntuikin äkkiä olevan perustellummat kohteet: poliitikot, poliisi, armeija. Kaksoistornien isku oli nihilististä sybolin korottamista yksilön yli.

Melkeinpä nolottaa, että olen ajatellut ensin niin kuin ajattelin. Ja millaisen rikollisuuden kohdalla tuota vääryyslogiikkaa sitten pitäisi noudattaa? Järjestäytyneen rikollisuuden? Eli milloin yksilö on saanut siinä määrin tarpeeksi, ettei hänen kuulu enää tahtoa laittomasti lisää? Ja missä yksilön vapaan tahdon raja kulkee? Tai onko sitä? Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainut perusteltu lopputulos on tiukempi kontrolli ja valvonta terrorismin estämiseksi.

Vähäinenkin tunne että "siitäs ne saivat" oli mielestäni moraaliton, ristiriitainen  ja terrorismia tukeva. Tuota tunteesta minun on otettava itseni kiinni, jos ja kun sitä sisimmässäni ilmenee.

KIRJE OSMO SOININVAARALLE

Verkkouutiset.fi:

"Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautalan mukaan on realistista myöntää, että laajenevien globaalien kriisien hillitseminen edellyttää lisäresursseja myös EU-tasolla.

Hän huomautti, että EU on tehnyt pakolaisvirtojen hillitsemiseksi rajavalvontayhteistyötä Sudanin ja muiden autoritaaristen hallintojen kanssa.

– Tämä ei ole oikea suunta. Asiaa on käsitelty viime aikoina myös [EU-parlamentin] kehitysvaliokunnassa, Hautala sanoi Turun Eurooppa-foorumin paneelikeskustelussa.

Hän myös paheksui kokoomuksen europarlamentaarikko Petri Sarvamaan toteamusta, jonka mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 'kytee väestönkasvun pommi'.

– Puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on vanhanaikaista, ei ole mitään väestöpommia. On vain valtavaa köyhyyttä ja osattomuutta, Hautala sanoi."

Olen hämmentynyt.

Ketä uskoa väestökasvun suhteen?

Kysyn Sinulta siksi, koska uskon Hautalan ja Sinun välillä olevan mahdollisimman vähän ns. identiteettistä politiikkaa, jonka hämärään asiat yleensä häipyvät (Ruotsin vaaliuutisointi hyvä esimerkki*). Ja minä kun haluan kuulla faktoja. 

-

*tätä ei ollut kirjeessä

JATKOA EDELLISEEN...

 Pidän paljon Kai Niemisen runoista mutta...



Jokainen tietää, 
mikä on oikein ja väärin; 
mutta kuka selittäisi
mikä on tämä mikä.



Miksi hän heittäytyy runouden takia noin tietämättömäksi?

RELATIVISMIN ANSASTA EN VÄSY KIRJOITTAMASTA

Kuva: Niina Salonpää

Torstain Ylen Kulttuuriykkösen vieraan Leena Krohnin mukaan moraali on universaali totuus, jonka kärsivä ihminen tunnistaa välittömästi. Kulttuurirelativistit ovat hänen mukaansa väärässä. Niin minunkin.

Kukaan ei voi tyrkyttää minulle vapautta, jota en koe alkuunkaan menettäneeni. Siksi on helppoa ajatella, että tuo tai tämä vapauden vaatimus ei kuulu minulle ja että vapaus on määrä, jota on jo tarpeeksi. (Niin niiden "valkoisten heteromiesten" ajatellaan ajattelevan eikä aina ihan syyttä.) Mutta vapaus kuuluu aina kaikille. Se kun ei ole määrä vaan arvo. Tunne, että kokee itse tekevänsä jotain vapaaehtoisesti, ei ole koskaan yleistettävissä. Siksi se ei riitä. Vapauden universaalisuus tarkoittaa sitä, että kenen tahansa, ei vain minun,  on mahdollista tunnistaa tarpeensa ja valita sen mukaan muita vahingoittamatta. Vapauden on siis oltava aina muidenkin kuin vain "asianomistajien" huoli. Muuten ajaudumme kuin huomaamatta relativismiin. 

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Tie Baldersbrønden kylässä (1912)

National Gallery oli tietenkin täynnä teeveestä ja kirjoista tuttuja mestariteoksia. Mutta sitten löytää kuin vahingossa omat vähemmän itselleen tutut suosikkinsa. Vaimoni ottama kuva ei tee tälle L.A. Ringin maalauksen valöörille oikeutta, mutta sen taika oli livenä todella vahva. Maalauksen talviseen valoon olisi halunnut kävellä. 

Sitten huomasin Ringin vieressä vaikuttavan sinihopeisen järvimaiseman, symbolistisen mutta ei niin, että symbolismia olisi alleviivattu. Se vain väreili ilmassa. Maalaus oli minulle yksi Nationalin vetovoimaisimpia teoksia. Ja myöhemmin sain lukea, että siitä lähtien kun se oli 1999 hankittu, yleisö oli myös sen niin kokenut. Katsoin että kukas tämä nyt siten oikein on tämä tekijä. No Akseli Gallen-Kallelahan se. Keitele vuodelta 1903, yksi versio neljästä. Tämäkään vaimoni ottama kuva ei tee oikeutta maalauksen taialle. Näin kauas piti tulla, että ymmärsin Gallen-Kallelan vaikuttavuuden.

Sitten vielä tämä Hans Holbein nuoremman tekemä muotokuva, josta vaimoni pyynnöstäni kuvasi vain osan. Henrik VIII:n ihastus Jane Seymourin kuoleman jälkeen. Henrik tilasi muotokuvan mutta parisuhteesta ei tullut valmista. Onneksi? 

                  Christina of Denmark, Duchess of Milan (1538) 

Tate Modern piti tietenkin myös kuitata. Itse rakennus oli kylmä ja tympeä, tosin modernilla tavalla tietenkin. Sieltä puuttuivat vain Antonionin elokuvien eksistentiaalisesti haahuilevat hahmot. En viihtynyt. Olin siitä oikeastaan yllättynyt. Koin melkeinpä sartrelaista kuvotusta ja ehkä se oli tarkoituskin. Tuntui kuin kylmä rakennus, sen sisuksissa oleminen, olisi ollut post-eksistentiaalinen teos itsessään. En jaksanut innostua käsitteellisistä nyky-teoksista joita näin. Ratkaista taas kerran niiden arvoituksia. Enkä myöskään pysähtyä videoteosten ääreen. Yhdessä tietenkin mellakoitiin jonkun tärkeän asian puolesta. Hyvä niin. Tärkeää  varmasti tekijälle itselleen, mutta minä näin tämän kaiken jo uutisista. Osallistuin jo silloin. Picasson näyttely jätti kylmäksi. Olivathan nämä aikoinaan innovatiivisia mutta nykysilmääni jotenkin kuolleita teoksia. Vähän niin kuin Orson Wellesin Citizen Kane. 

Tate Britain jäi katsomatta. Kun siellä ei ollut sillä hetkellä nähtävillä Lucian Freudia niin en enää jaksanut pakottautua ja mielestäni parhaat esi-impressionistiset Turnerit olin jo nähnyt National Galleryssa.

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Ajattelin, ettei minusta saa karikatyyriä. 

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Sen mitä viikossa ehdin kokea, Lontoo on sekoitus kaikkea: rumaa ja kaunista, siisteyttä ja sotkua, tyyliä ja tyylittömyyttä, ja tietenkin tieteen ja kulttuurin historiaa. Täpötäysiä roskapönttöjä ja roskapusseja kadulla (jotka tosin on tuotu sinne kerättäviksi). Hanojen vedensekoittimet ovat ainakin uusissa hotelleissa jo moderneja, joten niistäkään ei enää pystykomiikkaa pääse tekemään ellei vääristele totuutta. Tunsin oloni kotoisaksi. Tuntui että junttiuteni sulautui hyvin tähän joukkoon. Ihmiset eivät oikeastaan oleellisilta osin poikkea toisistaan, niin uskon. Berliini, Lontoo, Helsinki ja Seinäjoki... Tervehtivät, kiitävät ja pyytävät kukin tavallaan anteeksi (ohoa en täällä Seinäjoella kuule) ja istuvat metrossa sen kummempia elehtimättä. Ja kaikki ne vierasmaalaiset jotka kulkivat hotellin hissillä, olivat yhtä hiljaisia kuin me. (Emme siis tässäkään ole mitenkään erityisiä, itsemurhissakin enää vain euroopalaista keskitasoa.) 

Jos Lontoo olisi ruoka, niin höyrymakkara kurkkusalaatilla. (Berliini taas porsaankyljys kokoperunoilla.) 

Katusoittajille ja kodittomille piti varata kolikoita taskuun. Jos englantini olisi sujuvampaa, olisin halunnut kysyä joltakin heistä, mitä tapahtui, että on nyt tässä tilanteessa. Mutta englanniksi olen varovainen. En aloita sellaista, jota en vamuudella kykene viemään laadukkaasti ja oikealla sävyllä loppuun ja varsinkin tunneherkässä asiassa. Se puhuuko tuossa asemassa oleva ihminen sitten totta, on merkitysetönä. Tärkeää on se, että joku olisi kiinnostunut. Mutta tyydyin siis vain rahan antamiseen ja ystävälliseen vastaukseen kiitokselle. Niin ja tietenkin tippeihin piti tottua, muistaa ne. Luulen että tipit tekivät henkilökunnastakin pikkupuheisempaa, toisaalta ystävällisyyteen suhtautui tippien takia myös kyynisemmin (mitä en tietenkään näyttänyt).

Sää oli poikkeuksellisen lämmin koko viikon. Näin sanottiin kun kysyin tarjoilijalta, että eikös Lontoossa pitänyt "aina" sataa.  Kerran tai pari taisi vähän tipauttaa vettä, mikä näkyy tuossa vaimoni ottamassa kuvassa. Istuimme tietenkin oluella. Niin ja kesken jäänyttä Lajien syntyä piti taas jatkaa Luonnontieteellisen museon innoittamana.