LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Tie Baldersbrønden kylässä (1912)

National Gallery oli tietenkin täynnä teeveestä ja kirjoista tuttuja mestariteoksia. Mutta sitten löytää kuin vahingossa omat vähemmän itselleen tutut suosikkinsa. Vaimoni ottama kuva ei tee tälle L.A. Ringin maalauksen valöörille oikeutta, mutta sen taika oli livenä todella vahva. Maalauksen talviseen valoon olisi halunnut kävellä. 

Sitten huomasin Ringin vieressä vaikuttavan sinihopeisen järvimaiseman, symbolistisen mutta ei niin, että symbolismia olisi alleviivattu. Se vain väreili ilmassa. Maalaus oli minulle yksi Nationalin vetovoimaisimpia teoksia. Ja myöhemmin sain lukea, että siitä lähtien kun se oli 1999 hankittu, yleisö oli myös sen niin kokenut. Katsoin että kukas tämä nyt siten oikein on tämä tekijä. No Akseli Gallen-Kallelahan se. Keitele vuodelta 1903, yksi versio neljästä. Tämäkään vaimoni ottama kuva ei tee oikeutta maalauksen taialle. Näin kauas piti tulla, että ymmärsin Gallen-Kallelan vaikuttavuuden.

Sitten vielä tämä Hans Holbein nuoremman tekemä muotokuva, josta vaimoni pyynnöstäni kuvasi vain osan. Henrik VIII:n ihastus Jane Seymourin kuoleman jälkeen. Henrik tilasi muotokuvan mutta parisuhteesta ei tullut valmista. Onneksi? 

                  Christina of Denmark, Duchess of Milan (1538) 

Tate Modern piti tietenkin myös kuitata. Itse rakennus oli kylmä ja tympeä, tosin modernilla tavalla tietenkin. Sieltä puuttuivat vain Antonionin elokuvien eksistentiaalisesti haahuilevat hahmot. En viihtynyt. Olin siitä oikeastaan yllättynyt. Koin melkeinpä sartrelaista kuvotusta ja ehkä se oli tarkoituskin. Tuntui kuin kylmä rakennus, sen sisuksissa oleminen, olisi ollut post-eksistentiaalinen teos itsessään. En jaksanut innostua käsitteellisistä nyky-teoksista joita näin. Ratkaista taas kerran niiden arvoituksia. Enkä myöskään pysähtyä videoteosten ääreen. Yhdessä tietenkin mellakoitiin jonkun tärkeän asian puolesta. Hyvä niin. Tärkeää  varmasti tekijälle itselleen, mutta minä näin tämän kaiken jo uutisista. Osallistuin jo silloin. Picasson näyttely jätti kylmäksi. Olivathan nämä aikoinaan innovatiivisia mutta nykysilmääni jotenkin kuolleita teoksia. Vähän niin kuin Orson Wellesin Citizen Kane. 

Tate Britain jäi katsomatta. Kun siellä ei ollut sillä hetkellä nähtävillä Lucian Freudia niin en enää jaksanut pakottautua ja mielestäni parhaat esi-impressionistiset Turnerit olin jo nähnyt National Galleryssa.