MIEHEN KIPU

Docventuresin dokumentti The Work oli hyvä. Terapia tuntui toimivan. Enin osa tyypeistä ei tietojen mukaan palannut vankilaan. Jälkikeskustelu vietiin isäsuhteisiin ja miehen tunneosaamattomuuteen, mutta oleellista minusta ei ollut se, mikä niiden miesten isäsuhde oli vaan se, miten aikuiset, miehet ja naiset, kohtelivat heitä tai toisiaan heidän lapsuudessaan. Mielestäni ei myöskään ollut oleellista, missä määrin muistot olivat täysin tosia ja missä määrin vahvistuivat  tai osittain jopa syntyivät tuossa valtavan voimakkaassa ryhmässä. Se oli oleellista, että vangit saivat kosketuksen tuntevaan ja hajoavaan minäänsä, ja mikä tärkeintä, kokivat sen kollektiivisesti, todistivat itseään muille ja itselleen uudella tavalla, peruuttamattomasti. Se muutti heitä. Se että he murtuivat toistensa kehoja vasten ja tukemana, oli oleellista. Heistä tuli itselleen voimaannuttavan erilaisia eikä heillä enää ollut paluuta entiseen itseensä, ei ainakaan yhtä välittömällä ja luonnollistuneella tavalla.  Jakautumisen kokemus oli tärkeä. Näin tämän näin.

Jälkikeskustelu ei minua niinkään koskettanut. Välillä tuntui, että tuo juontokaksikko tekemällä teki itsestään toksista ja perinteisen mieskuvan ahdistamaa, jotta sai liikuttua ja kokea eläytyvänsä ajan henkeen. Ei miehellä nyt noin huonosti mene herranjumala. Jos menee, niin kyllä jostain muusta syystä kuin siitä, että isä ei osoittanut hellyyttä tai että mies kokee itsensä olemuksellisesti vääräksi ja tunteissaan osaamattomaksi eli ON OLEMASSA jotenkin väärin. Siltä Tuuna ja Riku saivat jutun näyttämään. En ihan tiennyt, mistä he todella liikuttuivat. Jotakin pateettista ja haettua syyllisyyttä siinä oli.

No. Mies tietenkin käyttää valtaa, se on selvä, mutta niin myös nainen. Ilmiasu vain on eri. Lopputulos ehkä sama. Ei miehen erityistä kollektiivista syyllisyyttä olemuksensä vuoksi pidä tuntea. Tuunan syyllisyys oli hämmentävää. (Edellisessä tennisjaksossa hän toksiutti itseään päällepuhumisella, mutta onneksi naisvieras, tutkija, en muista tarkemmin kuka, muistutti että puhuu itsekin päälle ja kysyi, että eikö se ole enemmän persoona- kuin sukupuolikysymys.) En todellakaan tiennyt, miten noihin tunneryöppyihin olisi pitänyt suhtautua. Minä vaivaannuin. Ikään kuin joku olisi odottanut tässä aikakaudessa Tuunalta ja Rikulta tätä. Enkä oikein uskonut Tuunan alemmuuteen maskuliinisen Rikun rinnalla. Jotakin liian odotettua siinäkin oli. Jälkikäteen muotoiltua, tilanteeseen liian hyvin sopivaa. 

Miksi muuten tyttöjen traumaattista suhdetta vanhempiinsa ei runkata tuolla tavoin, tehdä siitä dramaattista syytä kaikkeen, hikoilla siitä hunajaa muiden nähden, ikään kuin ansioiduta sillä?

Oma suhteeni isääni oli ristiriitainen. Välillä vihasin sitä, syljin ja haukuin kun se humalassa sätti äitiä, veli otti fyysisetikin yhteen, välillä taas ihailin sen älykkyyttä. Kun se kansakoulun tuskin loppuun käyneenä rintamamiehenä ja itseoppineena keksijänä todisti keksinnöllään voittaneensa lujuuslaskentaväittelyn proffan kanssa (joka myöhemmin myönsi laskuvirheensä), olin siitä helvetin ylpeä. Emme koskaan halanneet isäni kanssa emmekä sanoneet toisillemme arvostavia sanoja, en ainakaan muista. Mutta jos väittäisin sen katkeroittaneen tai typistäneen minua tunteissani, valehtelisin, hakisin ikään kuin pateettisesti myötötuntoa niiltä, jotka sen oikean tunneosaamisen nyt määrittelevät. Käytös kuului isäni ja paljolti sen ajan miesten persoonaan. Kyllä, isäni oli kännissä vittumainen mies, selvänä mukavakin, vähän totinen mutta keskusteleva. Enempää en odottanut eikä mitään siksi jäänyt saamatta. Isäni äkkipikaisuuden tunnistan itsessänikin ja siitä ovat läheisenikin kyllä osansa joskus saaneet. Enkä ymmärrä tätä itkemättömyyden vatkaamista myöskään. Mies liikuttuu, kun on sen aika.