lauantai 27. lokakuuta 2018
ULOS KAAPISTA
Katsoin eilen Perjantai-ohjelman parhaan jakson. Aiheena oli rehellisyys. Erityisesti homoutensa hyväksyneen ex-saarnaaja Patrick Tiaisen haastattelu oli vaikuttava. Tai siis haastateltava oli. Haastattelija teki vain sitä työtään mitä kuuluikin. Tiainen on älykäs, jotenkin selväpiirteinen ja poikkeuksellista suoruutta osoittava ihminen. Todellisuus oli törmännyt häneen ja hän oli lopulta hyväksynyt sen. Jos kaveri tulee Kokkolassa vastaan, aion kehua.
sunnuntai 21. lokakuuta 2018
ROOLITTAMISEN MERKITYKSESTÄ
Call Me Your Name on upea elokuva. Kuin Eric Rohmer olisi noussut päivitettynä haudastaan. Lukiessani elokuvan arvioita yksi juttu häiritsee minua niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Joissakin arvioissa nimittäin mainitaan professori Perlmanille kesävieraaksi ja professorin 17-vuotiaan pojan ihastukseksi tulevan assistentin, Oliverin, olevan 24-vuotias. Tämä mainitaan elokuvan perustana olevassa kirjassa, mutta ei elokuvassa. Eikä roolitus tue ikää. Assistenttia näyttelevä Armie Hammer on 31-vuotias ja näyttää siltä. Ja tämä on testattu tutuillani eikä kukaan pidä häntä parikymppisenä opiskelijana. Minusta se, ettei ikää mainita ja Hammrt on valittu rooliin, on tietoinen valinta. Ammattiroolittaja ei valitse 24-vuotiaan rooliin ikäiseltään näyttävää 31-vuotiasta näyttelijää sattumalta. Herää väkisinkin kysymys, miksi sitten? Ehkä rakastavaisten väliin haluttiin ikäerolla saada enemmän jännitettä kuin kahden nuorukaisen. Ehkä haluttiin, että tabuisuus on oleellinen osa elokuvan reaalista ydintä. Jos näin, niin minusta ratkaisu on onnistunut ja olen sitä mieltä, että Oliverin iän ulkoelokuvallinen mainitseminen latistaa kokonaisuutta. Roolittamisella todellakin voidaan kirjoittaa merkityksiä.
EPÄTÄYDELLISTÄ KAUNEUTTA: Hullu nuori sydän
http://www.film-o-holic.com/arvostelut/holmo-nuori-syda
Tuon linkin jutussa sanotaan pitkälti se, mitä minäkin olisin Hölmöstä nuoresta sydämestä sanonut. Kuitenkin rikosseuraamus- ja sosiaalialaa tuntevana lisäisin vielä sen, että sosiaalialan ammattilaisen konsultaatiota tässä olisi tarvittu. Nyt uskottavuus kärsii viranomaisrakenteen puuttumisesta. Siihen olisi voitu viitata edes dialogissa. Kohtaus jossa poika vapautuu putkasta, on hyvä esimerkki: alaikäistä haastattelisi sosiaalityöntekijä ja yhteyttä kotiin otettaisiin. Pelkällä paperien allekirjoittamisella poikaa ei vapautettaisi, kuten nyt elokuvassa tapahtuu. Myös alaikäisen äidin neuvolakäyntejä ja viittauksia tukiverkostoon olisi voitu näyttää. Tai sitten viitata edes nopeasti niihin syihin, miksi tyttö jotenkin jäi ilman tukipalveluja. Ihmettelen tekijöiden viitsimättömyyttä. Kun realismia tehdään, tuollaisten yksityiskohtien puuttuminen vaivaa katsojaa, joka osaa niitä kaivata. Ja kun elokuvaa tehdään, on pidettävä mielessä juuri nämä katsojat! Tekijän ja katsojan suhteen pitää olla vähän niin kuin syyttäjän ja asianajajan.
Mutta annan tämän anteeksi, koska liikutuin. Todellakin. Nuorten läheisyys oli kuvattu niin upealla herkkyydellä ja rytmillä, etten löydä sanoja. En muista toista vastaavaa nähneeni. Pyyhin teatterin hämärässä huomaamattomasti vesiä silmistäni. Sanoisin että Hölmö nuori sydän sisältää vaikuttavimmat elokuvahetkeni aikoihin. Itseni unohtamisen, mikä minulle on oleellinen osa taideteoksen olemusta. Ehkä viime viikoilta Call me by your name yltää elokuvallisuudessaan samaan.
Hullun nuoren sydämen parhaita hetkiä en tule unohtamaan.
Tuon linkin jutussa sanotaan pitkälti se, mitä minäkin olisin Hölmöstä nuoresta sydämestä sanonut. Kuitenkin rikosseuraamus- ja sosiaalialaa tuntevana lisäisin vielä sen, että sosiaalialan ammattilaisen konsultaatiota tässä olisi tarvittu. Nyt uskottavuus kärsii viranomaisrakenteen puuttumisesta. Siihen olisi voitu viitata edes dialogissa. Kohtaus jossa poika vapautuu putkasta, on hyvä esimerkki: alaikäistä haastattelisi sosiaalityöntekijä ja yhteyttä kotiin otettaisiin. Pelkällä paperien allekirjoittamisella poikaa ei vapautettaisi, kuten nyt elokuvassa tapahtuu. Myös alaikäisen äidin neuvolakäyntejä ja viittauksia tukiverkostoon olisi voitu näyttää. Tai sitten viitata edes nopeasti niihin syihin, miksi tyttö jotenkin jäi ilman tukipalveluja. Ihmettelen tekijöiden viitsimättömyyttä. Kun realismia tehdään, tuollaisten yksityiskohtien puuttuminen vaivaa katsojaa, joka osaa niitä kaivata. Ja kun elokuvaa tehdään, on pidettävä mielessä juuri nämä katsojat! Tekijän ja katsojan suhteen pitää olla vähän niin kuin syyttäjän ja asianajajan.
Mutta annan tämän anteeksi, koska liikutuin. Todellakin. Nuorten läheisyys oli kuvattu niin upealla herkkyydellä ja rytmillä, etten löydä sanoja. En muista toista vastaavaa nähneeni. Pyyhin teatterin hämärässä huomaamattomasti vesiä silmistäni. Sanoisin että Hölmö nuori sydän sisältää vaikuttavimmat elokuvahetkeni aikoihin. Itseni unohtamisen, mikä minulle on oleellinen osa taideteoksen olemusta. Ehkä viime viikoilta Call me by your name yltää elokuvallisuudessaan samaan.
Hullun nuoren sydämen parhaita hetkiä en tule unohtamaan.
lauantai 20. lokakuuta 2018
HIILIJALANJÄLKI. NYT (OSA 2)
Kävin kompensoimassa Lontoon lentoni. Kaksi matkaa kolmesta luvallisesta lennetty, mahdollisesti yksi jäljellä. Lontooseen vielä ehkä kerran. Kolmen sääntöni tulee pitämään, se on varma kun ikääkin on onneksi jo edes tämän verran. Ei ehdi tuhoa tehdä enempää. Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut...
Oli myös voimaannuttavaa lukea, että tuo noin 6000 kilon päästöni on yleinen puolittamisen välitavoite ja minulle se on ollut voimassa tekemieni laskelmien mukaan koko työväenluokkaisen autottoman ja pieniasuntoisen lapsuuteni ja pitkälti nuoruuteni sekä 80-luvulta lähtien sitten ympäristötietoisuuteni vuoksi. Olen tietoisesti kierrättänyt ja (tunnollisemminkin kuin nyt) pyöräillyt jo 80-luvulta lähtien uusiutumattomien luonnonvarojen vuoksi. Lihaa meni silloin varmaan kyllä enemmän (mutta ei sitä 80 kiloa).
No. Seuraava puolitustavoite on sitten 3000 kiloa tulevien vuosikymmenten aikana (siitä tuhannesta ei taida kukaan kehdata edes puhua). Jos olen rehellinen, 3000 on aika mahdoton tavoite minulle. Testasin laskurilla mitä pitäisi tehdä ja 4000 oli jo paljon. Edes siis vegaanille. Kyllä tähän pitää globaaleja ja valtiollisia ratkaisuja saada. Ei tätä pelkästään yksilöön voi perustaa. Laitoinkin nimen Docventuresin adressiin, jossa vaaditaan poliitikoilta heräämistä. Ja nyt on niitä marssejakin... Hyvä. Taitaa olla ensimmäinen mielenisoitus, joka tuntuu konkreettisen mielekkäältä ja fokusoidulta näin vaalien lähestyessä. Osallistukaa ystävät jos lähellä olette! Itse aion äänestää pitkälti tämän kysymyksen mukaan. Ja äänestäminen tuntuu nyt todella mielekkäältä! No. Nyt on helppo vaatia päätöksiä poliitikoilta kun itse jo lähtee välitavoitteesta.
Jumaliste kun tuntuu hyvältä vapauttaa ja kehua itteensä!!!
keskiviikko 17. lokakuuta 2018
VÄSYNYTTÄ HANEKEA: Happy End
Hanekesta on tullut tylsä. Happy End on hirveän taitava tyhjä elokuva. Ainakin minä olen kyllästynyt ylemmän keskiluokan kritiikkeihin ja noihin "demonisiin" lapsiin, jotka konkretisoivat tyhjyyttä ja elämäntavan sairautta. Haneke on muuttunut itsensä kliseeksi. Jos viihdeohjaaja toistaisi näin mahdottomasti itseään, ei sitä kukaan kehtaisi kehua. Hyvästi Haneke.
keskiviikko 10. lokakuuta 2018
SÄRKYNYT ENKELI
Teille jotka katsoitte Ykkösen hienon brittisarjan Särkynyt enkeli.
Minusta se nuori naispoliisi joka sumutti kaasua puukon kanssa angstaavan pojan silmiin, oli oikeassa. Hän toimi oikein. Ja mikä minua erityisesti jutussa kiusasi, niin se, hänet oli kirjoitettu vähän tyhmäksi. Jokainen näki, että hän suojeli poikaa myös pojalta itseltään, mutta kuitenkaan hän ei muka huomannut sanoa sitä kertaakaan kenellekään. Mielestäni se jätettiin huomiotta käsikirjoituksen tasolla. Tuntui hirveän epäuskottavalta, että poliisi jättäisi huomioimatta pojan itsetuhoisuutta, kun häntä syytetään kaasun sumuttamisesta tämän silmiin. Miksi hän puhui vain äidin suojelemisesta? Koska silloin sumuttamisen saattoi halutessaan tulkita helpommin liioitelluksi poliisin toiminnaksi. Mutta poika piti veistä omaa kaulaansa vasten. Itseäänhän se uhkasi ensimmäisenä puukottaa ja siksi naispoliisi teki oikean ratkaisun. Pois tilanteesta poliisit eivät tietenkään voineet lähteä.
Sitten se totuuden kanssa kamppaileva miespoliisi. Siis se, jota pappi kehotti puhumaan totta. Miksi hän ei tehnyt niin? Hänhän oli oven ulkopuolella siihen asti kun poika juoksi sokaistuneena ulos. Ovihan murrettiin vasta sumuttamisen jälkeen. Miksi hän antoi väärän todistuksen naispoliisista? Tuhosi tämän? Ja tulkitsi vielä täysin mielivaltaisesti sumuttimen käytön naisen innokkuudeksi käyttää sitä! (Loppukärjöinnissä hän vielä alentuvasti teki naisesta puolustettavan reppanan sanomalla, että tämä toimii siksi niin ajattelemattomasti, koska mieskollegat sitä häneltä odottavat.) Tämä kaveri kertoi kuvittelemaansa, ei näkemäänsä. Ja miksi kukaan ei muka huomannut poliisien syyllisyyttä käsittelevässä tutkinnassa tarttua tähän sepitteeseen, vaikka hän itse sanoi avaavansa oven samalla kun poika juoksi ulos. Kuinka hän siis muka tiesi, ettei kukaan ollut vaarassa? Jos käsikirjoitus olisi kirjoitettu niin, että ristiriita olisi näkynyt hänessä mutta ei... kyse oli selvästi siitä, että käsikirjoittaja näki tämän totuuden kanssa kamppailevan poliisin rehellisyyden perikuvana.
Tämä kaikki on muuten hyvässä sarjassa hirveän häiritsevää ja väärällä tavalla kerronnasta etäännyttävää. Dramaturgisesti tosi ongelmallista. Se mitä näytetään, ei tue pyrkimyksiä ja jos katsoja näkee toista mitä tendenssi yrittää väittää, kokonaisuus on tahattoman ristiriitainen. Enkä tulkitse näkemääni niin, että kyseessä olisi teos, joka tietoisesti käsittelee väitetyn ja näytetyn ristiriitaa. Silloin kritiikkini tietenkin olisi aiheeton, mutta siihen ei vihjattu missään kohtaa.
Minusta se nuori naispoliisi joka sumutti kaasua puukon kanssa angstaavan pojan silmiin, oli oikeassa. Hän toimi oikein. Ja mikä minua erityisesti jutussa kiusasi, niin se, hänet oli kirjoitettu vähän tyhmäksi. Jokainen näki, että hän suojeli poikaa myös pojalta itseltään, mutta kuitenkaan hän ei muka huomannut sanoa sitä kertaakaan kenellekään. Mielestäni se jätettiin huomiotta käsikirjoituksen tasolla. Tuntui hirveän epäuskottavalta, että poliisi jättäisi huomioimatta pojan itsetuhoisuutta, kun häntä syytetään kaasun sumuttamisesta tämän silmiin. Miksi hän puhui vain äidin suojelemisesta? Koska silloin sumuttamisen saattoi halutessaan tulkita helpommin liioitelluksi poliisin toiminnaksi. Mutta poika piti veistä omaa kaulaansa vasten. Itseäänhän se uhkasi ensimmäisenä puukottaa ja siksi naispoliisi teki oikean ratkaisun. Pois tilanteesta poliisit eivät tietenkään voineet lähteä.
Sitten se totuuden kanssa kamppaileva miespoliisi. Siis se, jota pappi kehotti puhumaan totta. Miksi hän ei tehnyt niin? Hänhän oli oven ulkopuolella siihen asti kun poika juoksi sokaistuneena ulos. Ovihan murrettiin vasta sumuttamisen jälkeen. Miksi hän antoi väärän todistuksen naispoliisista? Tuhosi tämän? Ja tulkitsi vielä täysin mielivaltaisesti sumuttimen käytön naisen innokkuudeksi käyttää sitä! (Loppukärjöinnissä hän vielä alentuvasti teki naisesta puolustettavan reppanan sanomalla, että tämä toimii siksi niin ajattelemattomasti, koska mieskollegat sitä häneltä odottavat.) Tämä kaveri kertoi kuvittelemaansa, ei näkemäänsä. Ja miksi kukaan ei muka huomannut poliisien syyllisyyttä käsittelevässä tutkinnassa tarttua tähän sepitteeseen, vaikka hän itse sanoi avaavansa oven samalla kun poika juoksi ulos. Kuinka hän siis muka tiesi, ettei kukaan ollut vaarassa? Jos käsikirjoitus olisi kirjoitettu niin, että ristiriita olisi näkynyt hänessä mutta ei... kyse oli selvästi siitä, että käsikirjoittaja näki tämän totuuden kanssa kamppailevan poliisin rehellisyyden perikuvana.
Tämä kaikki on muuten hyvässä sarjassa hirveän häiritsevää ja väärällä tavalla kerronnasta etäännyttävää. Dramaturgisesti tosi ongelmallista. Se mitä näytetään, ei tue pyrkimyksiä ja jos katsoja näkee toista mitä tendenssi yrittää väittää, kokonaisuus on tahattoman ristiriitainen. Enkä tulkitse näkemääni niin, että kyseessä olisi teos, joka tietoisesti käsittelee väitetyn ja näytetyn ristiriitaa. Silloin kritiikkini tietenkin olisi aiheeton, mutta siihen ei vihjattu missään kohtaa.
maanantai 8. lokakuuta 2018
HIILIJALANJÄLKI.NYT
Uusien vaatimusten mukaan hiilijalanjälkeni saisi olla alle tuhat kiloa. Lapsettoman ja autottoman vegaanin Oras Tynkkysen jälki oli jossain Hesarin kyselyssä muutama vuosi sitten noin 4000 kiloa.
Että sillai.
Mitä meille nyt jätetään kertomatta?
Oma jälkeni on noin 6000 kiloa, runsaat. Syön lihaa runsaat 30 kiloa vuodessa, yritän käyttää henkilöautoa säästeliäästi, minulla on aurinkosähkösopimus, olen antanut itselleni luvan lentää kolme kertaa elämässäni (yksi kerta jäljellä), käytän kierrätysmuovista tehtyjä kauppakasseja roskapusseina (kivihiilipäästöjen suhteen ne eivät ole synti, paperipussit ja kangaskassit ovat).
Ja yli 5000 kiloa liikaa silti!
Itse olen jo lapseni valitettavasti tehnyt, mutta tyttäriäni kannustan lapsettomuuteen.
Nytkin kun kirjoitan tätä, A-studiossa puhutaan mitä pitää tehdä ja miten nopeasti. Toimittaja voisi vaientaa jorinan kysymällä tuon tynkkyskysymyksen. Olisi hykerryttävää kuulla, mitä asiantuntijat vastaisivat. Tai ei sillä olisi metkitystä, koska niiden olisi kuitenkin pakko valehdella. Ei kukaan voi tosissaan sanoa, että pääsemme tuhanteen kiloon henkilöltä. Saatikka alle.
No nyt ne muistuttaa, että meillä on kiire. Mutta mihin? Siihen Tynkkysen neljääntuhanteen kiloonko? Eihän sen pitänyt riittää mihinkään.
Mihin meidän siis on varauduttava? Ainakin jääkarhuille on jätettävä hyvästit.
Että sillai.
Mitä meille nyt jätetään kertomatta?
Oma jälkeni on noin 6000 kiloa, runsaat. Syön lihaa runsaat 30 kiloa vuodessa, yritän käyttää henkilöautoa säästeliäästi, minulla on aurinkosähkösopimus, olen antanut itselleni luvan lentää kolme kertaa elämässäni (yksi kerta jäljellä), käytän kierrätysmuovista tehtyjä kauppakasseja roskapusseina (kivihiilipäästöjen suhteen ne eivät ole synti, paperipussit ja kangaskassit ovat).
Ja yli 5000 kiloa liikaa silti!
Itse olen jo lapseni valitettavasti tehnyt, mutta tyttäriäni kannustan lapsettomuuteen.
Nytkin kun kirjoitan tätä, A-studiossa puhutaan mitä pitää tehdä ja miten nopeasti. Toimittaja voisi vaientaa jorinan kysymällä tuon tynkkyskysymyksen. Olisi hykerryttävää kuulla, mitä asiantuntijat vastaisivat. Tai ei sillä olisi metkitystä, koska niiden olisi kuitenkin pakko valehdella. Ei kukaan voi tosissaan sanoa, että pääsemme tuhanteen kiloon henkilöltä. Saatikka alle.
No nyt ne muistuttaa, että meillä on kiire. Mutta mihin? Siihen Tynkkysen neljääntuhanteen kiloonko? Eihän sen pitänyt riittää mihinkään.
Mihin meidän siis on varauduttava? Ainakin jääkarhuille on jätettävä hyvästit.
keskiviikko 3. lokakuuta 2018
LYHYESTI KOTIMAISISTA ELOKUVISTA
Kääntöpiste, Armomurhaaja, Hevi reissu ja Tyhjiö katsottu. Hevi reissu nauratti minua enemmän kuin pitkään aikaan mikään komedia. Kuivaa huumoria. Hahmot toimivat. Loppu vähän notkuu mutta nyt se ei haitannut. Haalea nelonen. Tyhjiö oli noin kolmen tai kolmen ja puolen tähden juttu. Hannu-Pekka Björkman oli loistava, pelasti elokuvaa. Hänen ja ja Tommi Korpelan hahmojen tilanteesta olisi saanut hienon taiteilijadraaman. Naisen osa näyttelijänä on tärkeä aihe, mutta sekin jäi nyt vähän pintaan. Kahden hyvän elokuvan aihe hukattu yhteen keskinkertaiseen. Armomurhaaja oli lajityypin suhteen ristiriitainen kokemus. Realistisempi ote olisi ollut toimivampi. Nyt meni vähän totiseksi todellisuuskarikatyyrin tekemiseksi. Hahmot etääntyivät yhdentekeviksi. Kolme ja puoli, ehkä. Kääntöpiste oli hyvä yritys. Tekisi mieli antaa jopa neljä... Siis tekisi mieli. Mutta Hevi reissu siis paras.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)