1
Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut (ja niihin jo heti kirjoitettu). Koska tässä kirjoituksessa nyt yritän sitä, minun on riistettävä lukijalta mahdollisuus vapauttavaan mielikuvitukseen ja siksi pyrittävä mahdollisimman välittömään vaikutukseen, tässä lähinnä julkeuden, rivouden ja julmuuden avulla. En siis halua antaa tilaa mielikuvituksellenne vaan haastaa sen.
2
Millaista Kristuksen kärsimysnäytelmää tämä aika tarvitsisi? Eikö sellaista joka kysyy, haluammeko todella olla raiskattujen ja häviäjien puolella vai inhoammeko heitä sittenkin liikaa hyväksyäksemme heidän kaltaisiaan häviäjiä esikuviksemme tai metafyysisiksi sankareiksemme? Tähän se Kristuksen kärsimysnäytelmä, johon olemme tottuneet, ei nähdäkseni pysty. Siinä kärsimys heti lupaa vapauttavaa ja eeppistä ylevyyttä kun sen pitäisi kyetä juuri päinvastaiseen: haastamaan sisällämme lymyävän inhon ja myötähäpeän kärsivää ja nöyryytettyä kohtaan. Toisin sanoen paljastamaan itsemme.
3
Mel Gibsonin elokuva Kristuksen kärsimys yrittää mutta sittenkin epäonnistuu tässä. Se yrittää kuvata sankarinsa kohtelua kyllin inhimillisellä myötähäpeän ja inhon asteikolla, mutta sekin tarjoaa sittenkin vain jo nähtyä samaa: kuolemattoman sankarin ylevää kärsimystä, johon kuolevainen ei samastu. Se on samaa vanhaa uskonnollista kitsi-estetiikkaa lavasteverellä maustettuna.
4
Ehkä loukkaan monia kun sanon, että Kristuksen kärsimysnäytelmä olisi koettava maallisen myötähäpeän ja inhon rekisterillä! Toisin sanoen olisi kuviteltava sitä kaikkea, aivan kaikkea, myös perverssiä, mitä roomalaiset sotilaat hänelle saattoivat tehdä, ja kuvitella tämä kaikki häpeämättä lainkaan omia ajatuksiamme. Silloin joutuisimme kysymään itseltämme välittömien reaktioidemme tasolla, voiko tämä häpäisty yksilö todella olla sankarimme, pyhimyksemme tai peräti lunastajamme vai haluammeko mieluummin nousta koskemattomina ja puhtaina hänen yläpuolelleen?
5
Uskomme varsinkin uskonnollisissa kertomuksissa oppivamme hyvää helposti: samastumalla toiseen hyvään, kyllin vahvaan ja maallisen häpeän tavoittamattomaan metafyysiseen eli vain symbolisesti kärsivään yliluonnolliseen tai yliluonnollista edustavaan olentoon. Katarttista on nähdä julmuus metafyysisellä kitsillä suodatettuna. Taiteessa, viihteessä ja uskonnoissa. Jeesuksen kärsimyksessäkin on vapauttavaa nähdä viihteellinen ja kitsinen selviytymistarina, joka ei kosketa aidosti meitä.
6
Perustava kysymys on kuuluu: haluaisimmeko ja uskaltaisimmeko mielikuvitella henkisesti ja fyysisesti raiskatun sankarimme, tässä tapauksessa siis Jeesuksen? Ja tehdä johtopäätöstämme itsestämme ja sankareistamme sen jälkeen. Uskaltaisimmeko kohdata inhomme näin suoraan vai tarvitsemmeko metafyysisiä selviytymistarinoita?
7
Yliluonnollisen olennon kärsimyksellä ei voi mitata inhimillisen lunastuksen hintaa, koska siihen ei voi samastua eikä siksi tietää, mitä tuo olento oikeastaan vuoksemme on menettänyt ja miten paljon kärsinyt. Siksi lunastettu ihminenkään ei yliluonnollisen kärsiessä voi tietää vapautensa mittaa. Yliluonnollisen kärsimys ei ole millään tavalla rinnastettavissa omaamme. Kuolemalla kuoleva ihminen meidät voi lunastaa jos joku voi. Ei metafyysinen, pelastuksensa etukäteen tietävä olento. Sellainen on aina eskapistinen esikuva. Kitsiä.
8
Kuvittele Jeesuksen rinnalle Chandlerin Marlowe tai Stallonen Rambo häpäistynä. Heidät kaikki itkevänä ja armoa anelevana yksilönä. Silloin saat tästä ajatuksestani kiinni. Kipu, hätä ja pelko ovat ehkä syvintä realismin ydintä ja siksi niitä mielestäni on näytettävä joissain yhteyksissä realistisesti. Toisin sanoen brutaaliakin väkivaltaa on näytettävä, jotta eläytymisemme olisi aidosti häiritsevää. Väkivalta jonka uskonnollisissa, viihteellisissä ja taiteellisissa kertomuksissa vain kuvittelemme emmekä näe, on valheellista.
