TAIKALYHDYN Heinille pistin kymmenen listan kun siellä on sen oma. Listojen tekeminen on mukavaa. Varsinkin kun ei jaksais enää olla oikein mistään vakavasta asiasta mihin ei voi oikeastaan itse vaikuttaa oikein mitään mieltä. Levyt eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Ja Scott 3 oli lisättävä heti kun sen kokonaan vihdoin tulin kuunnelleeksi.
Jonathan Richman: Modern Lovers
Television: Marquee Moon
Neil Young: Massey Hall 1971
Magnus Lindberg: Kraft
Cecil Taylor: Conquistador!
AC/DC: Back in Black
Keith Jarrett: Changes
Elvis Costello: Juliet Letters
Pierre Boulez: Complete Works (Répons erityisesti)
Beck: Mutations
Scott Walker: SCOTT 3
Television: Marquee Moon
Neil Young: Massey Hall 1971
Magnus Lindberg: Kraft
Cecil Taylor: Conquistador!
AC/DC: Back in Black
Keith Jarrett: Changes
Elvis Costello: Juliet Letters
Pierre Boulez: Complete Works (Répons erityisesti)
Beck: Mutations
Scott Walker: SCOTT 3
Tuon viimeisen upeus meinaa aina unohtua. Mutations on täynnä mestarillisia lauluja ja upeasti tuotettu. Beckiä on kuunneltava nimenomaan levyltä. Muista Beckeistä kuin tästä en erityisemmin välitä.
(Mahlerin 5. ehdottomasti Leonard Bernsteinin johtamana on tyrkyllä kymmenen joukkoon.)
Hieno älykkään musadiggarin lista sulla. Mitenköhän mulla menis.
VastaaPoistaNo Blonde on Blonde, Kouvolan kirjastossa jo pikkupoikana mukaan tarttunut siellä ainakin olisi. Ja Blondea edeltääneet kaksi sähköistä Bobia. Costello olisi munkin listassa, King of America ilman muuta. Nitsin EP-jolla biisi Train (katsokaa video!), mun elämäni soundtrack. Uuukakkonenkin pääsisi mukaan, mutten osaa päättää mikä niistä. Nurmion eka. Tai Punainen planeetta. Waterboysin Kalamiehen blues. Emmylou Harrisilta joku sen 70-luvun levyistä. Mikä tahansa. Youngilta Harvest. Juuri se. Massey Hallin ajoilta juuri. Oasiksen toka tai haukuttu upea kolmas levy.
No, lista voisi olla ehkä eri huomenna, tuntuu että nyt jotakin todella tärkeää unohtui.
Huomaan että mun maku aika konventionaalinen, mutta niin on mieskin.
Lisään parhaan Hannun, Maailmanpyörä palaa.
PoistaMassey Hallissahan niilo esittää joitain kappaleita, jotka harvestille tulevat. Ja on the beachsin see the sky about to rainin hieno riisuttu versio. (Muuten, aina kun kuuntelen sitä, tulee väkisinkin mieleen katri helenan katson autiota hiekkarantaa; kertosäkeessä on jotain samaa.)
PoistaMulla ei ole näin laulaja- ja albumiuskollista listaa. No, muutama klassisen musiikin juttu tuohon kyllä menisi tai siis lajijuttu tyyliin Chopinin nokturnot ja masurkat. U2 oli nuoruudessa The Joshua Treen ja muiden vuoksi kova - AC/DC myös, J. Cash jne. U2:n ja Bonon hommia en enää osaa arvostaa niiden poliittisen naurettavuuden vuoksi - se U2-kiertue jonka keikalla viimeksi kävin vastasi hiilijalanjäljeltään suunnilleen matkaa Marsiin ja takaisin. Bono on ilmeisen huonon laulutekniikan vuoksi menettänyt myös äänensä.
VastaaPoistaSiis tarkoitan varsinkin Bonon globalistisia unelmia samaan aikaan kun hän elää todellista ilmastoriistäjän ja utopistin elämää. Hän ei varmasti ole lukenut mitään ruotsiksi ruotsidemokraateista, mutta huuteli keikallaan vittuja ruotsalaisen puolueen johtajalle, puhui natseista ja raahasi Mefistonsa lavalle. Niin väsynyt tyyppi ja niin kliseistä, että olisin tuossa vaiheessa lähtenyt konsertista ja huutanut Fuck you, Bono niin paljon kuin keuhkoista lähtee, vaikka en kannatakaan ruotsidemokraatteja mitenkään varauksettomasti. No joo, olipa tämäkin typerä puheenvuoro.
PoistaEiku raikas puheenvuoro oli.
PoistaNo, ei ollut typerä puheenvuoro. Juuri noin se menee. Mua haittaa myös tuollaiset jutut. Bono on aikansa ikoni, ja juuri tuolla tavalla.
PoistaNeil Young on muuten jännä takinkääntäjä. Sehän oli aikoinaan kova reaganisti 70-luvun hippeilyn jälkeen, mutta sitten kääntyi takaisin hyvistelyyn. Sitten taas 911 iskujen jälkeen hallinnon takana täysin konserteissaan ja puhui, että ne pitää iskeä maanrakoon, kunnes taas sitten liike rauhanmerkin puolelle.
Fakta on että musasta on ihan turha ollut etsiä kapinaa pitkään aikaan. Siellä osataan asemoida itsensä ihan oikein olemaan "kova ja suorasanainen" juuri siihen suuntaan, mihin ja millä tavalla halutaankin kantaa otettavan. No, Morrisey on sentään kunnostautunut vääränä äänenä. Sillä on samat ajatukset ollu monessa haastattelussa kun mulla ja Vesalla, hah. Eikä nyt puhuta ilmastonmuutoksesta. Mahtaa olla NYlenille kova paikka.
Jos tässä alkaa miettimään suosikkiensa arvoja, vaikeeks menee. Jos saisin tavata yhden elokuvantekijän, niin se olisi stallone. Uskokaa tai älkää. Aihe olisi Rambo 4. Sitä elokuvaa en lakkaa ihailemasta.
PoistaTässä tyyppiesimerkillinen kolmannen kappaleeni alun väitteestä. "Raju" Huora-yhtye. Hs:n arvostelusta tämä:
Poista"TAMPERELAINEN Huora-yhtye vyöryi pari vuotta sitten keskuuteemme sellaisella vimmalla ja vauhdilla, että otteen olisi luullut hieman höllentyneen toiseen albumiin mennessä.
Turha luulo.
Laulaja Anni Lötjösen maailma ei ole muuttunut yhtään kauniimmaksi. Hän raivoaa suorasukaiseen tyyliinsä niin kahtia jaetusta kansasta, mielenterveyshoidon ongelmista kuin äärioikeiston nousustakin."
Miten se menee se nettiäänne: huoh?
Rock, media ja leffa. Mitään yllättävää ei ole odotettavissa. Käpyläläisten yhteiskuntatieteilijöiden hyväksymää laumaääntä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että äänet ääninä, kuvat kuvina, musalle se riittää. No, leffat, hyvät laittavat kyllä parhaillaan ajattelemaankin.
Klassisessa on muuten se hyvä piirre, että siitä on suurin osa ilman sanoituksia. Ei tule noloja tilanteita. Sama muuten Dylanin suhteen! Siltä ei nyt sanoja kannata kuunnella, sitä ääntä, hammondeja, virveliä ja telecasteria vaan.
jope, juuri tuo radikaali "vimma ja vauhti" kestoteemoineen, joita on todistettu takuuvarmasti vuosikymmenet, on toisaalta ihan totta, mutta eihän se mitään taiteen vimmaa ole (vrt. paleface); kiinnostavaa vimma ja vauhti on itse taiteen ominaisuutena, tai ainakin minua juuri se kiinnostaa. toki on tärkeitä yhteiskunnallisia puheenaiheita, mutta camoon "äärioikeiston nousu"! missä ne Suomessakin luuraa siten, että voidaan puhua "noususta" - eiköhän tuo ainakin vielä ole jonkinmoinen metafora? mielenterveyshoidon ongelmat on iso kestoaihe, paljon isompi kuin oikeiston nousu. Suomi on kahtiajakautunut, joskin taloudellisen jakautuneisuuden tai ääripäiden tilanne on tilastojen mukaan paranemaan päin (toivottavasti myös todellisuudessa), mutta se kahtiajako joka mediassa näkyy on kahteen leiriin jakautuneet pääosin materiaalisesti hyvinvoivat ihmiset, joilla on aikaa kinastella keskenään.
Poistajope, Dylanin monista biiseistä pidän, miksen myös osasta Beatlesia jne. Olen musiikkia kuunnellessa tällainen populaarihemmo, kelpaa ihan hyvin. Klassinen on vaan yksinkertaisen ylivoimaista moneen tilanteeseen.
PoistaMielenterveydestä samaa mieltä, ilman muuta. Jos Suomi on kahtia, niin sitten musiikilta voisi odottaa muuta kuin samasta lokerosta tulevaa "suoraansanomista." Mutta niinhän se ei mene. Mikä protesti se on, jos viesti on sama kuin päätoimittajasediltä usemmissa hesarin pääkirjoituksissa? Palefacekin voisi olla yhtä hyvin töissä Ylellä. Tai eikö se olekin?
PoistaToisaalta multa tarpeetonta ottaa musassa esiin edes tuollaisia asioita. Kun Juhan listaa katsoo, niin taitaa siellä olla puhdasta musaa ja fiilistä ja ääniä niinku pitääkin, mutta media nostaa edelleen esiin rockin jonain vaihtoehtoisena äänenä, mitä se ei todellakaan ole. Tai jos yrittää olla, usein nolottaa. Tietenkin mun psta saa aina olla rauhan, tasa-arvon ja ymmärtämisen puolella, mutta musassa sellaisen esiintuominen on taitolaji.
Tässä video jossa se onnistuu ja josta tulee hyvä mieli ja jos on suhde Johniin niin vähän ehkä jopa aina itkettää:
https://www.youtube.com/watch?v=bVYXWVs0Prc
John niin hemmetin onnellinen tuossa. Sehän rakasti New Yorkissa asumista ja jälkibeatles aikaansa, joka ei 10 vuotta pidempään sitten kestänyt.
Se kai kertoo minusta paljon, että pidän paulista enemmän kuin johnista. Varsinkin tämän vuosituhannen puolella mccartneyn live-esiintymiset ovat olleet hienoja. beatlesjututkin kuulostaa sen sooloiluna paremmalta. Beatles ei itsessään ole mulle kolahtanut.
PoistaJos haluatte kuulla upeaa amerikkalaista runoelmaa, upeaa americanaa, tuota richmanin modern loversia kannattaa kuunnella. Sen runous on upeasti tuotetussa tilassa ja elokuvalisessa visiossa ja uskomattoman luontevissa "naiiveissa" sanoituksissa. Tytöt pojat ja tykkääminen sekä cruisailu ja amerikan kehuminen ja hippien moittiminen, siis 70-luvun kolmena eka vuonna. Levy juljaistiin vasta 76 kun aika oli silke kypsä. Sex Pistols esitti Roadrunneria keikoilla. Ihan nerokas levy. Aikaansa huikeasti edellä. En osaa kyllin ylistää. Tuottajana on suurelta osin toiminut velvet undergroundin john cale, jota yhtyettä richman ihaili. Se kuuluu musassa, mutta richman tekee siitä kuitenkin ihan oman maailman. Taidetta!
Vaikein kysymys minkä minulle voi tehdä, on että kumpi on paree, televisionin marquee moon vai richmanin modern lovers. En osaa sanoa. Sen vain että ilman amerikkaa meillä ei olisi näitä kahta nerokasta plättyä. Kumpikaan ei debyyttiensä jälkeen ole tehnyt mitään merkittävää, ainakaan minun mielestäni, mutta kun tuollaiset mestariteokset saa aikaan, ihan sama mitä sen jälkeen.
PoistaDylanista: sen pitkät kipaleet tahtoo olla sellaisia, että kun on kuullut kertosäkeen kerran, ei uutta tapahdu. Puhun nyt siis musiikista. Dylanille musa on sanojen alusta. Young on muusikkona kiinnostavampi.
PoistaJuha, kiitos vahvasta suosituksesta, pitääpä ottaa Modern lovers kuunteluun!
PoistaTelevision myös! Ne on eri maailmasta mutta runoutta kumpikin.
PoistaTuo Cecil Taylor on myös briljantti mutta hänen freensä on TODELLA free. Magnus Lindbergin atonaalisuus on Tayloriin verrattuna viihdettä. Taylorin jutut yleensäkin (ehkä enemmän kuin tuo levy) kuulostaa siltä, kuin bändi ois ollu studiossa maanantaina js maestro itse tiistaina ja hän mukailisi yhtyettään muustinvaraisesti, eri rytmiikassa ja sävellajissa. Mutta siitä syntyy maaginen yhtälö. (Tunnisteessa Cecil Taylor on juttu, jonka kirjoitin Jazzrytmit lehteen.)
PoistaMulle musa on oikeastaan vain ääntä, ihmisen vokaalisuutta, instrumenttien mökää, helinää, tai harmoniaa. Myös esim. Dylan. Ei ole merkitystä "mistä" lauletaan jne. Toki sanat voivat kuulostaa makeilta ja Bobbyn suussa usein kuulostavatkin. Like a Rolling Stonea ei turhaan pidetä kaikkein cooleimpana biisinä, mutta sisältö ei ole se juttu, vaan muoto. Joku yksittäinen lause jossakin biisissä voi jäädä myös sanoina mieleen, mutta harvoin biisissä sanat ovat se ykkösjuttu. Jokin akustiikka joka korvien välissä syntyy on mulle se koukku.
VastaaPoistaSitten on yksittäisiä lauluja, jotka voivat olla oikeastaan keneltä ja mistä genrestä tahansa, joissa sanoilla on mulle iso merkitys.
Esimerkkejä Evakon laulusta joihinkin yksittäisiin rockbiiseihin tai virsiin, iskelmiinkin. Daven Pienessä ja hennossa otteessa on upeita onelinereita.
Arenassa on muuten upea Stingin Pariisin konsertti. Olen kelannut sen biisin So Lonely kohdalta nyt jo monta kertaa.
PoistaEilen tuli mielenkiintoinen Eminem-leffa. 8mile. On se kova.
Sting oli yksi nuoruuden artisteista, Nothing like Sun jne. Dylanin Slow Train -levyä tuli kuunneltua paöjon. Enimemin ääni on parhaissa räp-biiseissä todella mahtava. Siinä on niin valtava määrä aggressiota, että harvoin yhdestä ihmisestä lähtee. Hänen white trash -elämäntarinansa on koskettava. Cleaning Out My Closet, Sing For The Moment, Loose Yourself, jopa Rap-God kovia kaikki vaikka räp ei iskisikään muuten.
PoistaEminem on tähän mennessä ollut ehkä ainut lajintyyppinsä edustaja, josta jotenkin pidän. Stingiltä minulle toimii lähinnä Roxanne.
PoistaJotkut räp-gfunk jutut toimii. Minä olen joutunut kuuntelemaan ganstaräppiä aika paljon ja en pysty sitä kovin paljon sietämään. Myös räpin suhteen olen enemmän valkoinen (E) kuin musta (2Pac, NWA jne.).
VastaaPoistaOnneksi tyttärieni suosikkilista on kolmen ekan, back in blackin ja beckin osalta sama. Lindbergiä ja tayloriakin kuuntelee ainaki toinen kyllä sujuvasti.
PoistaOlenkos muuten koskaan sanonut, mitä tuo ac/dc:n levyn nimi tarkoittaa. Sehän on positiivinen termi vaikka aina luulin toisin. No ehkä te tiiättekin. Se on tiliöinnin termi ja tarkoittaa että punaiselta palataan mustaan, siis saldo ei enää ole miinuksella. Viittaa varmaan siihen kun poppoo oli jo lopettamassa sen edellisen laulajan kuoleman vuoksi. Nimihän on enteellinen koska levy on eniten yhtyeeltä myyty. Ja kolmanneksi myydyin levy koskaan Jacksonin Trillerin ja Eaglesin hittikokelman jälkeen. Ja onhan se uljas rock-levy.
Thunderstruckin voi pistää soimaan melkein milloin hyvänsä, jos tahtoo hyvälle mielelle!
PoistaNuoruudessa, 80-luvulla, tulin tutustuneeksi myös heavy gospeliin. En tiedä oletteko kuulleet tällaisista bändeistä kuin Bloodgood ja Stryper.
VastaaPoistaTässä Bloodgoodin balladi Top of the Mountain https://www.youtube.com/watch?v=xBbYu9VWZpE
ja Stryperin taistelulaulu Soldiers Under Command - kitarasoolo teki aina vaikutuksen: https://www.youtube.com/watch?v=bRlsI3iIPdA
Tänään ihan sattumalta kaivelin youtubesta.
Tää oli myös kova eli Bloodgoodin The Messiah
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=I0J2vCD0pXU
Vielä yksi biisi tältä Bloodgoodilta Alone in Suicide https://www.youtube.com/watch?v=8ol5vCJ0hsM
PoistaLes Carlsenilla on aika hauska ääni. Heavy, hard & glam rock sekoittuvat hauskasti.
Tiedätte varmaan sellaisen oikeaoppisuuden musan kuuntelemisessa. Siis että pitää pitää oikeista nimistä. Juhalla suhde Ramboon onkin hyvää vastavetoa sellaiseen filmin puolelta.
VastaaPoistaItse en ole koskaan yrittänyt olla minkäänlainen musapoliisi. Tunnustankin äsken katsoneeni telkusta Cheekin lopetuskonsertin ja olleeni todella vaikuttunut. Ihan niin kuin kesällä kun katsoin sen suorana. No, musa ei paria biisiä poikkeusta lukuunottamatta ollut konsertissa se juttu, vaan se asenne. Koin suurta iloa että että Lahen poika on saanut tuon kaiken ja huipensi uransa suvereenilla konsertilla. Ja ei. Suhteeni räp-poliisi Arhinmäkeen ei ole tässä taustalla:) Taisin jopa lähetyksestä liikuttuakin.
Musassa niin kuin leffassa on tärkeää, että pysyy aitona teosten suhteen. Ei siis mieti, että voiko tästä ja tuosta pitää, kun portinvartijat ovat kääntäneet peukun alas.
Asia voi mennä kyllä toisinkin päin. Tänään taas luin Malmin kirjastossa Celania. Ajattelin että pidänkö mä oikeasti (muka) tuosta hyvin vaikeastakin runoudesta. Siis se mun tunne, että ketä sä jope nyt yrität huijata, itseäsikö? No, pakko oli todeta, että pidin kyllä yrittämättä pitää siitä kenenkään vuoksi.
Sitten on camp-meininki. Siis että digataan jotakin itselle vierasta tyylilajia tai musaa jonkinlaisessa vaihtoehtomoodissa tai siksi että haluaa näyttää itselle ( tai yleensä muille) että kyllä mulle viihdekin käy. Sellaista ironista otetta en voi oikein sietää. Ja sitähän oli paljon kun postmoderni oli vielä jotakin. Kaikki image-lehdet ja cityt täynnä. Se pääkaupunkilaisjengi joka yritti ottaa haltuun kaikkea, mutta ilman rakkautta ja ei saanut haltuu mitään. Esimerkiksi vanhoista SF-filmeistä ei voi oikeasti pitää ellei niistä oikeasti pidä.
(Mistä tää nyt tuli; pääsettekö kärryille?)
Mutta Cheek oli upea tarina tässä maassa. Arvostan.
Tiiän jope mitä meinaat. Minäkin sain jonkin aikaa vakuutella joillekin että pidän aidosti tuosta neljännestä rambosta (ja vain siitä). Ei siis ironiaa vaan että olen vakavussani. Mulle se on ajattomampi teos kuin vaikkapa fassbinderin maria braunin avioliitto. Berlin alexanderplatsia en jaksanut enää yhtä jaksoa enempää katsoa. Ne on hirveen aikaansa sidottuja juttuja. Haneken uusin 'happy end' on niin itsensä toistamista, että jos sen olisi tehnyt joku muu, se ei saisi kolmea tähteä enempää.
PoistaOlen myös koukussa Uuteen päivään. Mainiota tv-iskelmää.
Muuten, netflixin Henkivartija on mahtava.
Se on kumma miten mieli muuttuu. Tuo Berlin Alexanderplazkin oli niiin hieno joskus kauan sitten. Kirjallisuuden ja visuaalisen taiteen ero on paljolti siinä, että visuaalinen kavaltaa aikansa helpommin.
PoistaEilen alkoi Berlin Babylon-niminen tv-sarja. En yleensä katso sarjoja, mutta tämä lumosi kyllä heti saksalaisella raskashenkisyydellään. Berliini vuonna 29 oli loihdittu hienosti esiin, joissakin kuvissa oli todellista 20/30-luvun henkeä. Kävin jopa katsomassa netistä autenttisia kuvia. Berlin Alexanderplaz oli sarjassa yksi keskeinen tapahtumapaikka. Kuusitoistaosainen sarja.
PoistaHeimat ja muut saksalaissarjat viime vuosilta ovat olleet heikkouteni. En yleensä edes katso niistä jaksosta jaksoon, seuraa kronologiesti tms. mutta ne vie aina jotenkin mukanaan. Kaikki, eilistäkin, yhdistää kyllä se, että katsojan pitää tuntea muitakin juttuja saksalaisesta historiasta kuin natsit ja toinen maailmansota, edes jonkin verran, jos haluaa saada kerronnasta jotakin irti. Voi olla että siksi eivät ole Suomessa niin isoja suosikkeja kuin anglosasrjat, handmaid´s talet yms.
jope
Heimat oli hieno. Tosin ninäkin karsoin satunnaisesti.
PoistaTäsmennän vielä tuota Suomi-Filmi heittoani. Mulle iso osa niistä on todella upeita. Tauno Palo taisi olla mun eka sankari ja on sitä vieläkin. Jos mies on ulkoisesti vahva, mutta jossakin kohtaa sisäisesti heikko, olen messissä. Tämä näin isaänpäivän kunniaksi.
Poista