1
Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut (ja niihin jo heti kirjoitettu). Koska tässä kirjoituksessa nyt yritän sitä, minun on riistettävä lukijalta mahdollisuus vapauttavaan mielikuvitukseen ja siksi pyrittävä mahdollisimman välittömään vaikutukseen, tässä lähinnä julkeuden, rivouden ja julmuuden avulla. En siis halua antaa tilaa mielikuvituksellenne vaan haastaa sen.
2
Millaista Kristuksen kärsimysnäytelmää tämä aika tarvitsisi? Eikö sellaista joka kysyy, haluammeko todella olla raiskattujen ja häviäjien puolella vai inhoammeko heitä sittenkin liikaa hyväksyäksemme heidän kaltaisiaan häviäjiä esikuviksemme tai metafyysisiksi sankareiksemme? Tähän se Kristuksen kärsimysnäytelmä, johon olemme tottuneet, ei nähdäkseni pysty. Siinä kärsimys heti lupaa vapauttavaa ja eeppistä ylevyyttä kun sen pitäisi kyetä juuri päinvastaiseen: haastamaan sisällämme lymyävän inhon ja myötähäpeän kärsivää ja nöyryytettyä kohtaan. Toisin sanoen paljastamaan itsemme.
3
Mel Gibsonin elokuva Kristuksen kärsimys yrittää mutta sittenkin epäonnistuu tässä. Se yrittää kuvata sankarinsa kohtelua kyllin inhimillisellä myötähäpeän ja inhon asteikolla, mutta sekin tarjoaa sittenkin vain jo nähtyä samaa: kuolemattoman sankarin ylevää kärsimystä, johon kuolevainen ei samastu. Se on samaa vanhaa uskonnollista kitsi-estetiikkaa lavasteverellä maustettuna.
4
Ehkä loukkaan monia kun sanon, että Kristuksen kärsimysnäytelmä olisi koettava maallisen myötähäpeän ja inhon rekisterillä! Toisin sanoen olisi kuviteltava sitä kaikkea, aivan kaikkea, myös perverssiä, mitä roomalaiset sotilaat hänelle saattoivat tehdä, ja kuvitella tämä kaikki häpeämättä lainkaan omia ajatuksiamme. Silloin joutuisimme kysymään itseltämme välittömien reaktioidemme tasolla, voiko tämä häpäisty yksilö todella olla sankarimme, pyhimyksemme tai peräti lunastajamme vai haluammeko mieluummin nousta koskemattomina ja puhtaina hänen yläpuolelleen?
5
Uskomme varsinkin uskonnollisissa kertomuksissa oppivamme hyvää helposti: samastumalla toiseen hyvään, kyllin vahvaan ja maallisen häpeän tavoittamattomaan metafyysiseen eli vain symbolisesti kärsivään yliluonnolliseen tai yliluonnollista edustavaan olentoon. Katarttista on nähdä julmuus metafyysisellä kitsillä suodatettuna. Taiteessa, viihteessä ja uskonnoissa. Jeesuksen kärsimyksessäkin on vapauttavaa nähdä viihteellinen ja kitsinen selviytymistarina, joka ei kosketa aidosti meitä.
6
Perustava kysymys on kuuluu: haluaisimmeko ja uskaltaisimmeko mielikuvitella henkisesti ja fyysisesti raiskatun sankarimme, tässä tapauksessa siis Jeesuksen? Ja tehdä johtopäätöstämme itsestämme ja sankareistamme sen jälkeen. Uskaltaisimmeko kohdata inhomme näin suoraan vai tarvitsemmeko metafyysisiä selviytymistarinoita?
7
Yliluonnollisen olennon kärsimyksellä ei voi mitata inhimillisen lunastuksen hintaa, koska siihen ei voi samastua eikä siksi tietää, mitä tuo olento oikeastaan vuoksemme on menettänyt ja miten paljon kärsinyt. Siksi lunastettu ihminenkään ei yliluonnollisen kärsiessä voi tietää vapautensa mittaa. Yliluonnollisen kärsimys ei ole millään tavalla rinnastettavissa omaamme. Kuolemalla kuoleva ihminen meidät voi lunastaa jos joku voi. Ei metafyysinen, pelastuksensa etukäteen tietävä olento. Sellainen on aina eskapistinen esikuva. Kitsiä.
8
Kuvittele Jeesuksen rinnalle Chandlerin Marlowe tai Stallonen Rambo häpäistynä. Heidät kaikki itkevänä ja armoa anelevana yksilönä. Silloin saat tästä ajatuksestani kiinni. Kipu, hätä ja pelko ovat ehkä syvintä realismin ydintä ja siksi niitä mielestäni on näytettävä joissain yhteyksissä realistisesti. Toisin sanoen brutaaliakin väkivaltaa on näytettävä, jotta eläytymisemme olisi aidosti häiritsevää. Väkivalta jonka uskonnollisissa, viihteellisissä ja taiteellisissa kertomuksissa vain kuvittelemme emmekä näe, on valheellista.
Juha, ei mitään loukkaavaa vaan hyviä kysymyksiä, ja ehdotuksia.
VastaaPoistaEn kuitenkaan osaa oikein kommentoida, sillä näitä riisumisyrityksiä on ollut, poliittis-uskonnollisia yleensä, ja mun on vaikea nähdä (ei-uskonnollisena ihmisenä) missä se Kristuksen yltä poistettava kitsi varsinaisesti on, koska kristillistä kitsiä on todellakin massoittain ja niin monissa ei muodoissa, että en ole varma tunnistaako sitä enää oikein kukaan, ulkopuolinenkaan.
Myös erilaiset kristinusko-ilman-myyttejä ja mitä Jeesus-tekisi-tässä ajassa -viritelmät ovat hyvinkin tyypillistä kitsiä nekin. Jeesuksen aasistajat ovat aina yleisiä. Jeesuksella on kiva ratsastaa, vaikka minkä asian puolesta tai jotakin vastaan. Sellainen Jeesus, jota hävetään Raamatussa ja pakkosiirretään tähän päivään, on mielestäni vain kitsin eräs muoto.
Intuitiollani ajattelen ja ymmärrän sinun tarkoittaneen jotakin muuta. Viittaat moniin juttuihin, joista olet useinkin puhunut. Ihmisten todellisiin kärsimyksiin nyt.
Mulle tulee heti ensin mieleen vaikka päivittäin raiskattavat tuhannet miehet ja pojat sodissa ja muualla (ehkä sen vuoksi koska raiskauksista puhuit ja koska Jeesus oli mies. Juutalainen mies.).
Samalla on totta, minulle ainakin, että Jeesus joka riisuttaisiin niistä teksteistä, jotka Jeesuksesta kertovat Raamatussa, olisi sen jälkeen pelkkä ihmisen kokonaan tekemä tekele. Omien motiivien savimöykky, epäjumala.
Entä mitä ajattelet siitä, että kristinusko on monien tilastojen mukaan tällä hetkellä maailman vainotuin uskonto? Ihmiset todellisesti kuolevat kristinuskossaan. Onko se tyhmyyttä vai onko siitä kärsimykseksi? Siis sun tarkoittamassa mielessä. Kitsiä se ei kai ainakaan ole?
Itse ajattelen kristinuskon kaikkein ei-uskonnollisimmaksi uskonnoksi. Asian selittämiseen ei tässä ole oikein tilaa, mutta maasta se on tullut ja maaksi se on jälleen tuleva.
Kristinuskon "harjoittamiseen"ei todellisesti tarvita mitään eikä ketään, ei ensimmäistäkään esinettä, muotoa tai rakennetta, pelkkä suhde Persoonaan antaa kaiken. Toki on hyvä tietää kenen kanssa uskoo olevansa tekemisessä. Sitä tietoa/uskoa ei voi saada muualta kuin Raamatusta. Siksi sitä ei voi riisua.
Juha, tässä sinun kirjoituksessasi ei ollut mitään loukkaavaa. Kärsivään jumalaan on vaikea samastua - emme tajua mitään Kristuksen kärsimyksistä, kun emme aina tajua lähimpien ihmistenkään.
VastaaPoistaMinä olen ajatellut paljon jumalasuhdetta pohtimalla omaa suhdettani lapsiini - siinä pystyn herkistymään ja projisoimaan erinäisiä asioita omaan jumalasuhteeseeni. Tämän yhteyden kautta pystyn tavoittamaan jotain hädästä, rakkaudesta, huolenpidosta, mitä vanhemman ja lapsen suhteeseen voi kuulua (Raamatussahan Jumala kuvataan - huom kuvataan - isänä).
Selvää on, että Kristus elää tälläkin hetkellä kaikissa kärsivissä ihmsissä, myös meidän mahdollisuutenamme auttaa. No, sitten kun auttaminen viedään maailman mittakaavaan, asiat menevät heti paljon monimutkaisemmiksi.
Väittäisin kuitenkin, että yhdenkään kristityn ei tarvitse jäädä Jeesus-kuvaston ja Jeesus-tunteilun kitsiin kiinni - minä ainakin itse vaistoan milloin siitä on kyse, ja silloin käännän kanavaa.
Minulle uskoon kuuluu käsittämättömyys - monesti kitsi on sitä, että yritetään käsittää ja kuvata jotain, mitä ei voida käsittää.
Kristittyjen vainot tällä hetkellä - niin, kristityt ovat maailman vainotuimpia ihmisiä, ja anteeksi vaan, usein muslimimaissa, joissa kristityksi tunnustautuminen merkitsee rikosta, jopa kuolemaa, vainoa ainakin.
Mutta Kristuksen kärsimys ei pysähdy yksinomaan vainottuihin kristityihin, on myös muslimien vainoamia muslimeja, hindujen vainoamia toisuskoisia, kristittyjen hyljeksimiä ja heitteille jättämiä, tapauskonnollisten ja ateistien vainoamia jne. jne. Kärsimys ei lopu maailmasta koskaan, tosin paljon tästä kärsimyksestä on luonteeltaan sellaista, että siinä ei ole mitään ylevyyden momenttia, ei tarinaa, ei mitään, vain pahuus ja välinpitämättömyys ympyröi sitä.
Ehkä meidän jokaisen pitäisi tutkistella itseämme, millaiseen pahuuteen me annamme mahdollisuuden ja millaista kitsiä omat ajatuksemme ovat.
(Juha, jos mitenkään jaksat katsoa,
VastaaPoistahttps://areena.yle.fi/1-4304173
...tässä on varmasti riisuttu kaveri, muslimi, mutta se on tässä sivuseikka, antaa uhrin ehkä tarkoittamallasi tavalla, ja kaikki päättyy ilman myyttejä todelliselle ristille tässä ja nyt, silmiemme edess. Vinkkasin aiemminkin tätä, kosketti suuresti. On pysynyt mielessä päivittäin katsomisesta saakka. Jos katsot, katso alusta loppuun. Se mies ansaitsee sen.)
Tuo tyyppi tosiaan on kaukana kitsistä tai metafyysisestä uhrista.
PoistaJuha, meidän on aika vaikea näin 2000-vuoden kuluttua ymmärtää tuota uhrikuviota - minä en ainakaan sitä ymmärrä. No, esim. Girard on siitä kirjoittanut. Oikeastaan pitäisi tuntea mm. juutalaisuutta myös vähän syvällisemmin. Juutalaisuus ja kristinusko ovat konkreettisia uskontoja siinä mielessä, että metafysiikka ei ole niille ensisijaisesti tuonpuoleista, vaan koko ajan olemista läpäisevää, liittoa, sopimusta, johon liittyvät omat konkreettiset tekonsa merkityksinä. Jos tätä puolta ei ymmärrä, siitä on vaikea kirjoittaa edes jotenkin ymmärrettävästi. Luonnollisesti kirjoitamme näistäkin asioista, mutta sovituksen kuvio on paljon monimutkaisempi ja samalla arkisempi ja konkreettisempi kuin joku filosofinen idea.
PoistaAjatukseni on siinä kyymyksessä, onko metafyysinen/transsendentti olento yhteismitallinen inhimillisen kärsimyksen kanssa? Tuleeko siitä väkisinkin tarinaa enemmän kuin kärsimyksellä mitattavaa hintaa?
PoistaOlen joskus aiemmin esittänyt tämän rinnastuksen: Vertaa lunastusoppeihin tilannetta, jossa kärsimystään ymmärtämätön lapsi on siepattu ja sieppaaja tai yksiheistä on saatu kiinni, mutta häntä ei voi kiduttaa lapsen paikan sevittämiseksi, koska se tuhoaisi idean yhteiskunnasta, joka perustuu fyysiselle koskemattomuudelle. Lapsi lunastaa tässä puhtauden ideamme. Tässä voin kaikessa kauhistavuudessaan mitata lunastukseni hinnan. Se on mykistävän konkreettinen ja pyhä. Se ei enää olisi kertomusta, metafysiikkaa eikä kitsiä. Ja tämähän ei ole vain esimerkki vaan ehkäpä totta joka päivä oikeusvaltioissa. Sama muuten koskee ABSOLUUTTISTA pasifismia. Joku lunastaa sen kärsimyksellään/hengellään. Minusta tämä on ajaton ja universaali ongelma eikä vaadi sen enempää juutalaisuuden kuin vanhan kristillisyyden tuntemista. Ja nykyinen kristillisyys on se, mistä puhun. Kristitty joka kauhistelee Jeesuksen sovituskuolemaa rituaalisesti. Mistä hän silloin todella puhuu? Siinä on kitsin sävyä, en voi mitään.
Juha, tuo mitä sanot kristityn kokemuksesta varmasti näyttäytyy tuollaisena, koska minullekin se näyttäytyy usein tuollaisena ja olen sentään kristitty - siis kun joku alkaa asiaa pateettisesti sanallistamaan tai esittämään ja kuitenkin kyseessä on asia, jota on hyvin vaikea sanallistaa tai edes käsittää. Jeesus kuoli historiallisissa olosuhteissa, sillä tavalla joka tuossa tilanteessa oli tapa mestata ja myös häpäistä tarpeeksi suuren rikoksen tehnyt ihminen. Jos mietimme noita olosuhteita, niin eihän ristin kuvissa ole mitään kitsiä. Voimme helposti nähdä yhteydet nykypäivään, ja myös erottaa mitä on turha uhriutuminen ja feikkaus.
VastaaPoistaJeesuksen ristiinnaulitseminen oli historiallinen tapahtuma. Sille on tulkittu erilaisia merkityksiä, ja teologia ja kulttuuri on niitä pullollaan. Me emme mitenkään voi estää kertomusten syntyä. Kuitenkin aikanaan oli radikaali ajatus, että juuri jumala kärsii, kuolee, alistuu ihmisten vallan alle ja häpäistään. Minusta se on kaikkea muuta kuin kitsiä, vaikka allekirjoitan täysin, että siitä on tehty melkoista kitsiä.
Tuo lapsivertaus on mielenkiintoinen. En kyllä nyt intuitiivisesti tiedä, onko siinä sittenkään kyse ihan samasta asiasta. Jeesus uhrataan - lapsi uhrataan, siihen saakka pystyn seuraamaan; Jeesus uhrataan kaikkien puolesta, lapsi uhrataan yhteiskunnan idean puolesta, joo, kyllä. Lapsi ei tee asiaa vapaaehtoisesti, Jeesus tekee (olettaen että hänet ajatellaan jumalaksi); hän voisi purkaa tilanteen koska hyvänsä, mutta alistuu pelastussuunnitelmaan. Lapsi on tässä oikeastaan vain olosuhteiden armoilla, toimiva / päättävä subjekti on yhteiskunta. Jeesuksen kohdalla kyse on tietoisuuden kamppailusta ja alistumisesta, mutta sen logiikkaa ja merkitystä on vaikea seurata loppuun saakka. Virressäkin se sanotaan: "En saata, Jeesus, ymmärtää, sun kärsimystäsi, / mut luotan että sovitit myös minun syntini." Mitä on synti joka piti sovittaa ja miksi se ylipäätään piti sovittaa näin? Tässä kohtaa pitäisi tuntea myös juutalaista ihmiskäsitystä ja kristillistä ihmiskäsitystä - ajatus oli kai kertakaikkisesta uhrista, jota ei voi muutoin antaa, ja väkivallanteosta, joka poistaisi tarpeettomana myöhemmän väkivallan ja myöhemmät uhrit - näin ainakin teologia opettaa. Lapsenuhraustapauksessa ideaansa vaaliva yhteiskunta voi törmätä potentiaalisesti kerta toisensa jälkeen tapaukseen, jossa lapsi tuomitaan kuolemaan vain siksi, että yhteiskunta on hyvyyden ideansa vuoksi impotentti - kuvannee aika hyvin tietyntyyppistä yhteiskunnallista asetelmaa, joka on myös monissa maissa juuri nyt (joskaan ei näin yksinkertaisena).
Henkilökohtaisesti en pidä täysin varauksettomasti yhteiskunnasta, joka tekee itsestään impotentin oman hyvyyden ideansa nojalla. Eikö ole niin, että puhtaan idean vaalimisessaan yhteiskunta oikeastaan tappaa lapsen, joka olisi mahdollisesti voimakeinoin vapautettavissa?
Toki lähtisin kidnappaajan kanssa liikkeelle siitä, että neuvottelen rangaistuksen ehdoista tapauksessa, jossa hän paljastaa sieppaamansa lapsen olinpaikan ja sitten siitä vaihtoehdosta, että hän syyllistyy paitsi vapaudenriistoon myös kuolemantuottamukseen tai murhaan. Väkivalta olisi aivan viimeinen vaihtoehto, mutta ei täysin poissuljettu, mikäli muutoin ei asiaa saada selvitettyä.
VastaaPoistaSe on tietenkin täysi paradoksi, miksi Jumalan piti murhata itsensä / osa itsestään (tosin ihmisten välityksellä) pelastaakseen ihmiskunta, jonka yhteys häneen oli katkennut; ja miksi heimouskonnosta (juutalaisuus) tuli samalla teolla universaali, kaikkia ihmisiä koskeva.
VastaaPoistaSiis miksi heimouskonnosta ja siihen liittyvästä (eläin)uhrikäytännöstä (juutalaisuus) tehtiin ihmisuhrikäytäntö, jotta koko uhrauksen traditio voitaisiin romuttaa. Vanhan testamentin kertomuksessa Jumala koettelee Abrahamin uskoa aivan mielettömällä paradoksilla - kauan odotetun ja ihmeen kautta syntyneen lapsen uhraamisen vaatimus, joka raukeaa Jumalan väliintulon myötä viime hetkellä - mutta omalla kohdallaan Jumala ei pelasta Jeesusta, vaan antaa uhrin tapahtua. Tämä on nyt vain pintaraapaisu koko kuviossa, mutta minusta asia ei ole kovin yksinkertainen, vaan siinä riittää kyllä ajattelemista, jos tahtoo ajatella, mitä kaikkea tapahtuu suhteessa juutalaisuus - kristinusko, heimojumaluus - universaali uskonto jne. Voisinpa väittää, että nämä mekanismit toteutuvat yhä politiikassakin ja kulttuurisissa ajattelumalleissa monin tavoin muunnellen.
VastaaPoistaRisti tosiaan ei ole konkreettisena kitsiä. Se oli yleinen tapa teloittaa ihmisiä tuolloin. Luotan neljän evankeliumin kuvaan aika paljon, näkökulmatekniikka oli siis jo silloin käytössä. Meillä on risti, koska se kaikki tapahtui tosiasiallisesti ristillä Jesusalemin liepeillä noin vuonna 30-35. Aika, paikka, tapa.
VastaaPoistaMiksi sitten sijaiskärsimys, lunastus, sovitus juuri noin, se jää meille auki ihan samalla tavalla kuin mitä on singulariteetin takana.
Meillä kristityillä on toki tähän lukuisia selityksiä, mutta niitä e kannata tähäb nyt kirjoittaa siksikään, koska me emme kuitenkaan tiedä. Tässä samalla viivalla kaikkien kanssa. Pääasia että haluaa ottaa ilmaiseksi tarjotun armon vastaan.
Mitä tulee tuohon yhteiskunta menettää ideansa-huomioon, niin Irakin sodan ja Guantanamon yhyeydessä siitä on paljon puhuttu. Ajatus että pitää olla parempi kuin "ne" jne. (Kathryn Bigelow teki hyvän leffan, Zero Dark Thirty mm. juuri tuosta asiasta, myös Spielbergin Munchen käsitteli asiaa mielestäni hyvin.).
Sitä täytyykin miettiä. En usko että olemme koskaan kovin kaukana kaikkein pahimmista asioista, jos päästämme itsemme irti.
Samalla on niin, että puhtauden idea pitää toki lunastaa teoilla mutta täydellisesti sen voi tehdä vain puhtaiden ideoiden maailmassa. Väkivaltaisessa maailmassa voi toki yrittää, mutta...en tiedä.
Israel lienee tästä paras esimerkki. Utopia-sosialistinen ajatus Israelin valtion uudelleen perustamisesta ja rinnakkaiselosta muuttui todellisessa maailmassa toiseksi. Vaihtoehdot olivat vähissä, jos niitä olikaan.
Minun on vaikea uskoa mihinkään valtion ideaan, jos valtio ei halua puolustaa kansalaisiaan, suojata heitä. Ja kunnioitan valtioita jotka haluavat omaansa varjella, vaikka ne eivät kuuluisikaan omaan ainoiden oikeassaolijoiden liittokuntaani, läntiseen Eurooppaan.
Voi myös olla että kuvitteellisessa, luomassasi tilanteessa antaisin sen kidutusluvan, jotta tuo lapsi löytyisi. Olisiko sille perusteita? Ei ehkä muita kuin se että toinen (kidnappaaja) on valinnut väkivallan tien, lapsi ei. Samaanhan mm. puolustussodan oikeutus, myös juridinen, perustuu.
Tuon luvan kiduttaa, tajusin just, annoin kaiketi ajatuksessani oma lapsi.
PoistaTyypillinen kuvio muutenkin.
Olemme hyveellisiä idealisteja, kun kysymys on toisista, mutta muutemme realisteiksi, kun kysymys on läheisistämme.
Tuollainen muutos tapahtuu ihmisessä silmänräpäyksessä jos tarvitaan.
Jos lapseni kidnapattaisiin, raiskattaisiin tms. toimisin ennemmin kuin miettisin, ja luultavasti myös omaksi vahingokseni, ainakin meidän yhteiskunnassamme. Vähintään painisin hirveässä sisäisessä kamppailussa. Toisten kohtaloa on helpompi sietää, selittää, samoin kuin ironisoida ja suhteellistaa. Tämä kaikki on perin inhimillistä. Ihminen ei ole onnistunut luomaan yhteiskuntaa, jossa ei olisi etualaistuksia, hierarkioita jne. Ei tällaista liene eläinkunnassakaan, ainakaan nisäkkäillä ja kädellisillä. Voimme lähinnä säätää hierarkian ja voimavarojen ja -keinojen käyttämisen luonnetta.
PoistaJuha, ymmärrän hyvin ajatuksesi kitsistä siitäkin näkökulmasta, että maailma on täynnä todellista, juuri nyt tapahtuvaa kärsimystä. Miksi siis kristityt, ennen kaikkea kai juuri he, kiinnittävät huomionsa ja tunteensa 2000 vuotta sitten tapahtuneeseen murhenäytelmään ja sen esityksiin. En tiedä, ajoitko tätä takaa yhtään, mutta näinkin voisi ajatella, että fokus on pielessä ja kyse on myös eettisestä kitsistä.
VastaaPoistaSinänsä Jeesuksen teloitustapa tai hänen fyysisten vammojensa määrä on satunnaista historiallisessa mielessä. Toisessa historiallisessa tilanteessa Jeesus oltaisiin voitu kaasuttaa, pistää sähkötuoliin, hän olisi voinut saada myrkkyruiskeen jne. Jeesuksen kohtalo vertautuu minusta myös Sokrateen kohtaloon: molemmat pitivät kiinni ajatuksistaan, näkemyksestään, ehkä "kohtalostaan", vaikka olisivat voineet paeta. Periaate - totuudesta tai omasta tehtävästä kiinnipitäminen - oli tärkeämpi.
Tuohon liittyy se, että minulle oli suuri juttu, kun tajusin, ettei kristinuskossa ole mitään vertauskuvallista. Olen materiaalinen ihminen ja huomasin että materiaa k-uskossa ei kierretä ja ohiteta. Pelkkä henkisyys, se vasta kitsiä olisikin.
PoistaTotta kai runokuvia Raamatussa on, osa upeita, osa aikansa vankeja, mutta symbolit ovat todellisen elämän osia. Tähän perustuu se, että pidän itseäni kristittynä ei-uskonnollisena ihmisenä. Kitsi ja muu hölynpöly on ihmisten uskonnossa mukana, mutta ne ovat niin alisteissa asemassa itse juttuun verrattuna.
(Voi olla että tästä kiitos luterilaisuudelle?)
Tämä on todella huono rinnakkaisasettelu nyt, mutta Raamattu on samanlainen kuin Knasun kuusiosainen Taisteluni-sarja. Elämän kuvaus. Kaiken kosketettavissa olevan kuvaus. Ne on eläneitä ihmisiä siellä ja siellä on stoori. Kymmenet ihmiset puhuvat. Ja heidän kauttaa Jumala (joo, tiedän Juha, sun on vaikea...)
Mutta Raamatussa on mielestäni todella vähän uskonnollisia korulauseita ja prinsiippejä. Jopa Paavalin tekstit (joihin suurimmaksi osaksi kristinuskon dogma perustuu) ovat ajattelun lennossaan hyvin konkreettisia, materiaalisia. joku
Paavali selittää ja vakuuttaa ja osoittaa siinä hemmetin innoissaan. Hengityksen haistaa. Ne ovat sananmukaisesti kirjeitä. Ja nekin oikeille ihmisille lähetettyjä. Kierkegaardin Kuolemansairaus tulee lähelle. Ja en todellakaan pidä sitäkään tekstiä feikkinä.
Tämähän innostaa. J o s tarkoitit sitä että Jeesuksen uhri oli v a i n metafyysinen, koska hän oli kuolematon, niin ajattele symmetriaa.
PoistaKristinuskossa myös ihminen on kuolematon. Kuoleman läpi kuolematon.
Samalla tapaa kuin Kristus oli ihmisenä... kuolevainen.
Raamatun tekstien mukaan hän kuolemalla kuoli. Ei siis huijannut kuolemaa ja valekuollut.
Ihmisellä on saman tradition mukaan kuolematon sielu. Tämä elämä kyllä otetaan pois, mutta sen jälkeen vastaanotamme jotakin muuta. Samaan tapaan kuin Kristus jo kolmantena päivänä.
Jos näin on, myös ihminen voi antaa sen uhrinsa jota kyselet yhtä suuressa kuolemattomuuden uskossa kuin Kristus tai yhtä suuressa kuolevaisuuden epäuskossa (Jumalani, minut hylkäsit!).
Auttaako eteenpäin?
Vai tuntuuko vielä liian metalta?
Toisaalta Kristuksesta ei voi puhua kuin siitä käsin, mistä hän on tullut, sen tiedon, uskon, tradition kautta.
Uuden Kristuksen luominen olisi juuri se omasta muovailuvahasta tehty.
Kristinuskon gnostilaisessa tulkinnassa Kristus on nimenomaan henkinen olento ja ruumiillinen / materiaalinen on näennäistä - tätä ajatusta vastaan on kristinusko paljolti kamppaillut.
PoistaJuuri noin. Itse koen klassisen kristinuskon läheiseksi juuri tuon aineellisuuden vuoksi. Siinä ei uskota ajatuksiin vaan konkretiaan. Persoonaan, Kristukseen joka oli sataprosenttisesti ihminen, lihaa ja verta.
PoistaUskon varsinainen kohdekaan ei ole jokin uskonnollinen ajatus-, viisaus- tai ohjekokoelma, vaan Persoona joka on fyysinen.
Kristinuskosta ei mielestäni saa mitenkään myöskään poliittista
valtaa perusteltua, ei oikealle eikä vasemmalle. Toisin kuin sosialidemokraatit kuvittelevat, Raamatussa kuvattu Jeesus ei ollut sosialidemokraatti :)
Islam esimerkiksi on toisenlainen tässä. Uskonto ja politiikka/yhteiskuntajärjestys samaistetaan enemmän tai vähemmän vahvasti vielä nytkin. Kristinuskon ydinasioita ei voi mitenkään tuoda politiikkaan ja yhteiskuntajärjestykseen. Kehällisiä asioita on kyllä tuotu ja tuodaan vieläkin.
En osaa selittää mutta koska en usko siihen dogmaankaan että asioista joista ei voi puhua, tulee vaieta (en ota omaa ajattelua siis niin vakavissani), mutta Jeesus on mulle metan vastakohta. Tässä maailmassa meta tappelee tuolla keskenään ideologioissa ja arvokeskusteluissa aina kun telkun aukasee, mutta Jeesus on Jeesus. Tavoittamaton ja silti koettavissa.
Kärsimykseen meidän tulee vastata siten, ajattelen, että elämmme elämämme niin että voisimme edes minimaalisen verran helpottaa edes hetkeksi muiden ihmisten kärsimyksiä. Toki jos laitan oman osuuteni vaakakuppiin, jossa on tuottamani ja aiheuttamani kärsimys/typeryys/pahuus niin on ihan selvää, että pahalta näyttää. Mutta aina voi jatkaa yrittämistä. Palkkion toivossa sitä ei kannata tehdä, vaan itsekunnioituksen. On vapauttavaa että Jumala tietää, miten täydellisesti on mätämunien kirjoissa.
Kyllä olette tajunneet tuon pointtini. Jeesuksen kokemus itsestä transsendenttina (ihmeitä tekevänä) olentona tekee hänen uhristaan ristiriitaisen kysymyksen. Tiedätte tuetysti, että nun tulokulmani on eksistentiaalinen. Minusta tuo kysymys on kiinnostava, uskoi tai ei.
PoistaVielä: Jos uskova arvottaa Jeesuksen kärsimyksen jumalan eleenä ihmiselle eikä verrannollisena kärsimyksenä, tajuan jutun kyllä. Kyse on rakkauden eleestä EIKÄ yhtäläisestä kärsimyksestä. Mutta silloin KÄRSIMYKSEEN viittaaminen saa helposti kItsisen sävyn. Kyse onkin jumalan kielipelistä eikä yhteismitallisesta kärsimyksestä ja tätä RAKKAUDEN KIELIPELIÄ uskova lukee... vai?
PoistaJuha, ajattelen (vaikka en asiaa täysin ymmärrä - ehkä kristinuskon Jumalankin "juutalaisuuden" vuoksi ja muista syistä), että risti nimenomaan on Jumalan ele ihmiselle. Jeesuksen ajatus tai tuskainen kysymys "Jumalani, miksi minut hylkäsit?" kuvaa sitä tuskaa, mitä voidaan ajatella tuossa tilanteessa. Yritän hahmottaa itselleni sitä näin, analogian kautta: Minulla olisi valta pelastaa lapseni jostakin vakavasta tilanteesta, mutta en sitä tee, vaan annan hänen kärsiä, annan hänen vajota tietämättömyyteen ja turvattomuuteen, koska siitä seuraa jotain hyvää monille, kaikille. En voisi tehdä ihmisenä, isänä, tällaista päätöstä. Se on minulle käsittämätön.
VastaaPoistaEn siis ymmärrä tällaista (juutalaista) fyysistä ja metafyysistä ratkaisua syntien sovittamiseen, en edes esitä ymmärtäväni. Mutta ymmärrän, että tähän Raamatun kertomukseen on tallennettu jotain tuskasta: Jumala rikkoo itsensä, toimii omaa eheyttään ja identiteettiään vastaan, pelastaakseen ihmisen. Miksi sitten pelastus on tällainen ja miksi se on pitänyt toteuttaa tällaisen negaation ja nihiloimisen kautta? Siihen en osaa vastata, koska en ole Jumala, enkä ole mistään lukenut hyvää vastausta kysymykseen.
Mm. näiden havaintojen pohjalta ajattelen, että jos Jumala on, hän on paljon enemmän kuin "transsendentti", "ihmeitä tekevän" eli ihmisen ylittävän merkityksessä. Jumala on tässä mielessä toinen, jokin muu. No, menipä teologiseksi, mutta nostit erittäin mielenkiintoisen aiheen kyllä esille.
Kristillisesti kokien eksistoimme tällaisen käsittämättömän Jumalan läsnäolossa; siihen ajatukseen voi suostua tai olla suostumatta. Ymmärrän niitäkin, jotka eivät voi uskoa ja joille ei ole tarvetta uskoa. En toki siksi, että uskominen olisi jotenkin heikko mahdollisuus, vaan koska on mahdollisuus mennä suuntaan tai toiseen.
Todella onnellinen vaihtokauppa: ihminen antaa Jumalalle todellisen pahuutensa, Jumala antaa takaisin Kristuksen joka on jo kärsinyt ihmiselle kuuluvan rangaistuksen. Ja tämä ei tapahtunut ajatuksen, ideoiden tasolla, vaan fyysisesti, ihmiseksi tulleessa Jumalassa, hänen ruumiissaan.
VastaaPoistaMieletön hullu väite? Varmastikin.
Ymmärrän että jos Kristuksen kärsimyksesta tehdään tuon vaihtokaupan (jolla on vaikea ja ehkä häiritseväkin nimi, lahjavanhurskaus - joka ei siis tarkoita että ihminen olisi itsessään nyt hyvä) ohi jonkinlainen toteemi, jota palvoa, ollaan tuossa skitsisuossa mitä tarkoitat.
Tuhansia muitakin, ihmisiä, on oikeasti ristiinnaulittu, miljoonia kidutettu kuoliaaksi. Ja ihmisten monenlaiset ristiinnaulitsemiset jatkuvat tänäänkin kaikkialla. Alkaen vaikkapa silvottavista tytöistä. Esimerkkejä voisi luetella aamuun.
Miksi Jumala haluaa sovittaa tuon onnellisen vaihtokaupan kautta, miksi se ei voisi vain todeta, että saatte anteeksi?
Miksi ihmisten ristiinaulitseminen maan päällä ei lopu, jos Jumala on hyvä?
Uskovilla on näihin kyllä monenlaisia vastausyrityksiä, mutta onko yksikään niistä sinnepäinkään, ei ole varmaa.
Ehkä jotenkin meidän tulisi myös miettiä miten ja olemmeko me elämässämme ristiinaulittuja jossakin asiassa? Olenko oikeasti uhrannut mitään jonkun toisen puolesta.
Onko meissä missään kohtaan edes nuppineulaa, joka on meidät lävistänyt edes jostakin edes kivuttomasta kohdasta?
Siepatun lapsen ja Jeesuksen tilanne vähän sama, mutta lapsen kärsimys ei ole mielekästä hänelle itselleen. Jeesus ja hänen isänsä tietävät kuitenkin enemmän, siksi kielipeli on toinen.
Poista