Tervehdys taas. Tällä kertaa yritän perustella, miksi pelkkänä amerikkalaisena hapatuksena pitämänne Frank Capran Ihmeellinen on elämä kannattaa tänäkin jouluna katsoa.
Mutta jos unohdetaan Beckett, Sartre ja Saarnaaja, niin kuka tilalle? Frank Capran elokuvassa Ihmeellinen on elämä tämä satunnaisuuden ja välttämättömyyden välinen näennäinen paradoksi ratkaistaan kauniilla ja älykkäällä tavalla. Kertaheitolla. Olemassaolomme mittakaavassa ei ole tyhjiä paikkoja. Me täytämme ne aina. Tavalla tai toisella. Tämä on yksinkerrainen matemaattinen totuus. Katsokaa Capran elokuva taas jouluna ja nyt uusin silmin. Se ei todellakaan ole vain sentimentaalista hapatusta. Se on hieno, viihdyttävä, filosofinen ja ajaton elokuva, joka osuu ihmisen syvimpään ytimeen. Ja ihan ilman taidekikkailua. Se vain on yhtälö, joka toimii. Ja ehdottomasti se on elokuva, josta Nietzsche olisi pitänyt. Senkin voisin melkeinpä vannoa.
Hyvää ja onnellista Joulunaikaa ja elämänjuhlaa kaikille lukijoilleni!
-
P.S. Edellinen postaus on oikeastaan alaviite tähän kolumnitekstiin.
Luen taas Beckettiä. Se on kuitenkin alkanut vaatia minulta liikaa uskonnollista mieltä. Toisin sanoen perimmäisen tarkoituksen kaipuuta. Sitä minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Nyt vain vihdoin huomasin, että ilman sitä Beckettin lukeminen ei ole kovin hedelmällistä. Se on niin, että kun taiteessa tai missä tahansa yhteydessä puhutaan olemassaolon "kosmisesta" turhuudesta tai absurdiudesta, niin kuin nyt Beckett puhuu, kaupataan ihmiselle aina jotakin tarkoitusta. Mutta että mikään olisi turhaa, täytyy se ensin asettaa jotain suurempaa tai absurdimpaa vasten. Vasta sen suhteen sitten voi vähäisyyteensä tai mielettömyyteensä pettyä tai sen hyväksyä. "Tuota en saanutkaan, sain vain tämän vähäisemmän; turhan, satunnaisen ja tarkoituksettoman." Voi siis sanoa, että tarkoituksettomuuden tunne perustuu mittakaavan vääristymiseen. Siksipä olemassaoloonsa onkin suhtauduttava toisin. Sen mielettömyyden voi jopa kokonaan unohtaa.
Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätähän ihminen tuppaa kysymään kokonaisen elämänsä ajan ja tietenkin heti samalla myös vastaa, koska vain sattuu olemaan olemassa. Ei sen enempää eikä vähempää. Satunnaisuutta kun on aina tarpeeksi ihmisen mittakaavassa. Ajatus konkretisoituu, kun yrittää ajatella uskonnotonta, joka tuntisi turhautumista olemassaolonsa perimmäisestä tarkoituksettomuudesta. Kokeilkaapa. Syntyy käsittämätön olio. Kuin yrittäisi ajatella pyöreää neliötä. Suhteessa mihin uskonnoton muka pitäisi satunnaisuuttaan liian vähäisenä?
Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätähän ihminen tuppaa kysymään kokonaisen elämänsä ajan ja tietenkin heti samalla myös vastaa, koska vain sattuu olemaan olemassa. Ei sen enempää eikä vähempää. Satunnaisuutta kun on aina tarpeeksi ihmisen mittakaavassa. Ajatus konkretisoituu, kun yrittää ajatella uskonnotonta, joka tuntisi turhautumista olemassaolonsa perimmäisestä tarkoituksettomuudesta. Kokeilkaapa. Syntyy käsittämätön olio. Kuin yrittäisi ajatella pyöreää neliötä. Suhteessa mihin uskonnoton muka pitäisi satunnaisuuttaan liian vähäisenä?
Taide, uskonnot ja filosofia ovat täynnä tätä mittakaavan vääristymistä. Itseriittoista turhuuden julistusta ja elämän kieltämistä, jolla perustellaan sitten jotain todempaa tai perustellumpaa. Jo edellä mainittu Beckett esimerkiksi, tai Saarnaaja, tai vaikkapa varhaisen Sartren eksistentialismi (johon yhäkin kyllä mielelläni palaan). Nämä synkkyyden apostolit nyt tulevat mieleeni. Turhuuksien turhuutta totta tosiaan. Ja jos Nietzsche vielä tuosta mielestänne puuttuu, olette väärässä. Hän jos kuka sanoi kyllä elämälle eikä kaivannut tarkoitusta. Elämä riitti. Nietzsche inhosi henkisesti laiskaa ja elämää kieltävää nihilismiä. Ja voisinpa melkein vannoa, että turhuutta viljelevää Beckettiä hän olisi inhonnut yhtä paljon.
Mutta jos unohdetaan Beckett, Sartre ja Saarnaaja, niin kuka tilalle? Frank Capran elokuvassa Ihmeellinen on elämä tämä satunnaisuuden ja välttämättömyyden välinen näennäinen paradoksi ratkaistaan kauniilla ja älykkäällä tavalla. Kertaheitolla. Olemassaolomme mittakaavassa ei ole tyhjiä paikkoja. Me täytämme ne aina. Tavalla tai toisella. Tämä on yksinkerrainen matemaattinen totuus. Katsokaa Capran elokuva taas jouluna ja nyt uusin silmin. Se ei todellakaan ole vain sentimentaalista hapatusta. Se on hieno, viihdyttävä, filosofinen ja ajaton elokuva, joka osuu ihmisen syvimpään ytimeen. Ja ihan ilman taidekikkailua. Se vain on yhtälö, joka toimii. Ja ehdottomasti se on elokuva, josta Nietzsche olisi pitänyt. Senkin voisin melkeinpä vannoa.
Hyvää ja onnellista Joulunaikaa ja elämänjuhlaa kaikille lukijoilleni!
-
P.S. Edellinen postaus on oikeastaan alaviite tähän kolumnitekstiin.
Nietzschen kyllä elämälle on mahtava! Ihmeellinen on elämä on sekin ihan kelpo elokuva. Vaikka olen itse kristitty, voin sanoa että tämän maailman käsittäminen toisarvoiseksi ja varjojen maaksi, epäolennaiseksi olemiseksi on ehkä väärin tulkinta mitä voidaan tehdä. Se ei voisi olla kauempana kristinuskosta - platonismia tai gnostilaisuutta pikemminkin. Elämän tarkoitus on elää eikä siinä ole mitään sen monimutkaisempaa, paitsi tietenkin elää hyvä elämä. Mahtavaa itsenäisyyspäivää kaikille!
VastaaPoista" Satunnaisuutta kun on aina tarpeeksi ihmisen mittakaavassa. Ajatus konkretisoituu, kun yrittää ajatella uskonnotonta, joka tuntisi turhautumista olemassaolonsa perimmäisestä tarkoituksettomuudesta. Kokeilkaapa. Syntyy käsittämätön olio. Kuin yrittäisi ajatella pyöreää neliötä."
VastaaPoistaMutta Juha, eikö juuri noita uskonnottomia tms. elämäntarkoituksettomia ihmisiä, mainitsemiasi olioita, jotka turhautuvat tarkoituksettomuuteensa ja siitä monin eri tavoin kiukuttelevat/demonstroituvat ole vaikka kuinka paljon?
Juuri siitähän erilaisia vuodatuksia koko ajan kuulee, vaikka onkin kysymyksessä kuvaamasi ristiriita.
Itse en ole uskonnoton vaikka en koe olevani lainkaan uskonnollinen. Kristillinen jumalusko on, niin voidaan hyvin ajatella, uskonnollisuuden vastakohta. Niin minä ainakin sen otan ei-uskonnollisena, ei-henkisenä, mutta hyvin fyysisenä ja materiaalisena...oliona.
No, onka kristityllä varmuus tarkoituksesta?
Ei todellakaan, ei varmuutta. Voi korkeintaan ajatella, että tarkoitus selviää, mutta nyt ja täällä kompastutaan päivittäin. Ja siinä juuri, kaiken fyysisessä olemisessa se tarkoitus onkin. Ja jotta kaikki olisi ylenpalttista, siellä jossakin siintää kokonaan toinen tarkoitus kaiken takana, sillä tavalla, jota ei voi nyt ymmärtää, mutta jonka hetkittäin voi tuntea. Vaikka juuri ruumiissaan.
Beckettin ja Niitsen vastakkainasettelusi oli hieno!
Noinhan se juuri on. En ole ennen tullut ajatelleeksi.
Beckett on kirjoittanut upeita asetelmia, mutta ne ovat nimenomaan asetelmia ja siksi toiminnallisemman Niitsen mielestä ne olisivat olleet varmasti yhtä tyhjän kanssa. Sananmukaisesti.
Niitse sentään pyrki täyttämään tyhjän, jos ei muuten niin omaksi ilokseen. Ja taas, sananmukaisesti.
Kiitos tuosta beckett/niitzekommentistasi! Mukava tulla asioihin boksin ulkopuolelta (en halua käyttää ilmaisua laatikon ulkopuolelta kun se on niin köppänen muotoilu, tässä englannin myötäily toimii dynaamisemmin).
PoistaTuosta uskonnottoman ahdistuksesta mahdottomuutena. Tarkoitukseni on saada ihminen kysymään itseltään, mihin hän itseään huomaamattaan vertaa vaikka ei pitäisi itseään uskonnollisena. Jope, tulipa ihan nyt mieleeni että kun on olemassa tapauskovaisia jotka eivät kysy transsendenttiaan sen tarkemmin, on olemassa tapauskonnottomia, jotka kuitenkin ovat tyytymättömiä ja hakevat jotain kosmista tarkoitusta itselleen. Tuota haen. Uskonnoton päätyy tuohon ontologiseen pointtiini loogisella välttämättömyydellä. Psykologinen turhautuminen ASIANTILOIHIN on sitten toinen juttu.
"Niitse sentään pyrki täyttämään tyhjän, jos ei muuten niin omaksi ilokseen. Ja taas, sananmukaisesti."
PoistaHyvin heitetty!
Tapauskonnoton!
PoistaHemmentin hyvä ja nimenomaan tuossa yhteydessä.
Tapaeettinen. Tapasuvaitsevainen....
Näitähän voisi jatkaa vaarallisille vesille saakka.
Laiska ajattelu, mitä se kenellekin ja itse kullekin on, on ensimmäinen kuoppa mihin putoaa, ja jo alkumatkasta.
Noista termeistä vähäsen. Uskonnoton on virallinen termi, mutta huono kuvaamaan sitä, että jollekulle uskonto ei ole tärkeä eikä hän koe itseltään mitään puuttuvan.
VastaaPoistaOlin mukana keskustelussa, jossa eräs blogiystäväni sanoi, ettei hän koe olevansa lapseton, koska ei ole koskaan halunnutkaan lasta, vaan ehkä lapsivapaa. Näin rakennettu termi voisi sopia myös sille, kelle uskonto on yhdentekevä, uskontovapaa. Nuo ton-loppuiset ymmärretään tilaksi, jossa on puute jostain, jota pitäisi olla: ystävätön, hymytön, syömätön, puhumaton, rakkaudeton. Huoleton ja ongelmaton ovat kyllä harvoja positiivisia ton-sanoja.
Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa itse kullekin säädylle!
"Olin mukana keskustelussa, jossa eräs blogiystäväni sanoi, ettei hän koe olevansa lapseton, koska ei ole koskaan halunnutkaan lasta, vaan ehkä lapsivapaa."
VastaaPoistaNo, tässähän aukeaa monta näkökulmaa. Hyvä pointti tuokin.
Huoletonta its.päivää myös Kymenlaaksoon.
t. kouvolaton
Joo. Marjatalla hyvä huomio.
VastaaPoistaHyvää itsenäisyyttä tosiaan kaikille.
Mitä "enkelielokuviin" tulee, niin huomenna teemalta tulee alan klassikko, superfanitukseni kohteen PH:n osin käsikirjoittama Berliinin taivaan alla. Varsinkin naispäähenkilön pitkä monologi lopussa on taattua Handkea. Niin ainakin minä sen kuulen.
VastaaPoistaLeffassa on myös hieman nolouden tuntua mulle. Vaikka olen romantikko ja aika pathetic, on leffa joissakin kohdin yhtä kitsiä. Näin jälkikäteen ajatellen. Kuin jokin U2:n epäonnistunut video. Pistänkin sen Wim Wendersin syyksi, heh.
Myöskin Nick Caven liveosuuden kohdalla haukottelen kuin aikoinani telkkua kotona vahempien kanssa katsoessa, kun tuli todella nolo kohtaus.
Kohdat sen sijaan joissa "taivaallinen sotaväki" nojailee ja istuskelee olemassaolon tuolla puolen Berliinin kirjastossa on mulle tärkeä. Kuin minä nuorena miehenä Pasilan kirjastossa vuonna 1989!
Se klisee sitten, että lapset näkee, ei nolota.
Sillä lapset näkee. Ja lapsenmieliset.
Harmi vain että Colombo, mr. Peter Falk, paljastuu lopuksi.
jope
(Toki meitsi Pasilan kirjastossa vuonna 1989 ei ollut olemassaolon tuolla puolen. Uskoa ja energiaa oli vaikka mihin. Ja enkelipoika en ollut ulkoisesti enkä sisäisesti.)
PoistaOsuvaa analyysii wendersistä.
PoistaMä se jaksan.
VastaaPoistaNuo kolme synkkyyden apostolia on taiten valittu, kolme eri näkökulmaa. Yhdellä heistä kuitenkin välähdys enemmästä.
Beckettin jäljiltä jää tyhjyys, ei-mitään, sen hyväksyminen, Sartren jäljiltä se että hanki-pahvi-ittelles-elämä. Eli keksi tarkoituksesi. Beckettille sekin on tyhjä, tuskin edes parempi kuin ei-mitään.
Saarnaaja on kuitenkin, sittenkin, eri linjoilla. Hän toteaa kyllä maailman turhaksi, mutta myös ilolla nautittavaksi. Viini, laulu ja naiset ovat oikein ok, niistä pitää nauttia eikä kieltäytyä, mutta eivät nekään anna lopullista odotettua iloa, sellaista mitä vain ihminen "keksii>" silti odottaa.
Saarnaaja ei kuitenkaan kiellä merkitystä kaiken takana. Päinvastoin. Mieshän uskoo Jumalaan vahvasti. Viimeistään kirjan lopussa se tulee selväksi.
Saarnaaja oli pitkään mun aivan ehdottomia Raamatun ykköskirjoja. Juuri siinä näkyy se fyysinen mikä mulle läheistä kristinuskossa.
Se on myös ollut monelle kirja, jonka voi lukea vaikkei ole mikään uskovainen. Yhden miehen yksi näkökulma, joka kyllä tukeutuu aina hyvin tämänpuoleiseen juutalaiseen uskoon ja perinteeseen.
Jeesuksen kylmimmissä heitoissa (saatte etsiä ne itse) on useinkin samaa kuin Saarnaajan tekstissä. Kyynikoisiksihan erinäisiä profeettoja tuolloin kutsuttiinkin. Mutta Jeesus ei jäänyt kyynisyyteen, turhuuden julistajaksi. Eikä Saarnaajakaan. Jumalanpelko josta hän puhuu. Se voisi yhtä hyvin olla, sitä ettei halua eikä uskalla edes varata elämäänsä tyhjyyden (joka voisi olla myös hyvin vapauttavaa!) varaan, vaan edes haluaa että on jotain muuta. Miksei yhtä hyvin sitten Jumala?
jope
Jope, joskus Saarnaajasta on sanottu, että hän olisi ollut aikansa yhteiskunnan hyväosainen ja koulutettu ihminen, jolla ei kuitenkaan ollut poliittista vaikutusvaltaa ja mahdollisuutta muuttaa yhteisöä, jossa eli. Osa Saarnaajan turhautumisesta - ehkä kirjaa on kirjoittanut useampikin hemmo - selittää tämä tausta. Mutta se on totta, että hänellä on elävä suhde Jumalaan, vaikka se ei olekaan minkään menestysteologin tai uskonsankarin suhde.
VastaaPoista"Takaa vyöryvä tyhjyyden aalto"...
VastaaPoistaSiihen me kai aina jotenkin "kommentoimme" kaikessa mitä teemme.
Raamatussa on musta myös hienoa se, että se ei ole kirja, eikä edes kaksi kirjaa, vaan kymmeniä kirjoja, yli kuusikymmentä, ja joita on ollut kirjoittamassa ehkäpä satoja ihmisiä vuosisatojen aikana. Osa lähempänä Jumalaa, osa ilmeisesti kauempana. Kuka oli ja mitä, sitä en osaa ainakaan minä arvioida.
Poliittista vaikutusvaltaa ei ole mullakaan, saarnaus siksi jatkuu:) ja turhautunut viimepäivinä olen ollut enemmän kuin aikoihin.
Eksistentiaalisesti turhaumaa ei ole sen sijaan lainkaan. Voisikin ehkä tehdä päätöksen että paskat maailmasta, teen yhden miehen luostarin omasta tajunnastani ja ruumiistani ja kiellän kaiken reaktioita ulkopuolelta aiheuttavan.
Samalla tajuan, että se olisi mun kohdalla hemmetin väärin.
Jos kärsisin eksistenssin turhaumasta, se voisi olla järkevä päätös, mutta koska olen sellaiseen aivan liian yksinkertainen, voin yhtä hyvin ottaa vastaan impulssit myös maailmasta, vaikka ne vähintäänkin ja hyvin lievästi sanottuna...turhauttavat.
jope
Jope, en ole minäkään vielä kärsinyt tyhjyyden eksistenssikriisistä, siihen nähden todellisuuden todistus on ollut aina niin voimakas: jos tuntee jonkin taakan harteillaan tai ilon tai mitä hyvänsä, ei voi olla tyhjä, tai tyhjä voi toki välillä olla, mutta sekin on jonkinlaista iloa olemassaolosta. Turhautuminen... Niin, omaan voimattomuuteen, ihmisen voimattomuuteen (kaikessa osaamisessaan ja voimassaan) ja typeryyteen, niin niihin välillä turhautuu.
VastaaPoistaOn hienoa olla olemassa, kun voi tuntea iloa, pelkoa, rakkautta, kauhua, syyllisyyttä, helpostusta. Vaikka mitä on koettavissa, eikä elämä ole koskaan tyhjää tai merkityksetöntä vaikkakin melko älyvapaalta maisema välillä näyttää.
Minulla ei ole oikein elämäntilannetta eikä varaa eksistentiaaliseen yksinäisyyteen eikä henkilökohtaiseen luostariinkaan: sidokset maailmaan ja toisiin ihmisiin ovat niin voimakkaat. Joskin välillä ajattelen ja koen: yksinäisyys on tärkeää, pitkäkin hiljaisuus tekisi hyvää, ja kyllähän ne tekevätkin.