REALISMIN PUOLUSTUS (Ilkka ja Pohjalainen 24.10.)

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin romaanien loppuja käsittelevässä
kirjassa Maailmojen loput Melender kirjoittaa Thomas Pynchonin
Painovoiman sateenkaarta avatessaan seuraavasti: "Pynchon ei siis tarjoa
kirjallisia hallinnan ja järjestyksen tunteita, vaan niiden asemesta perinteistä
realismia todenmukaisemman kuvan siitä, minkälaisia repeytymiä sodan
kaltainen ääritila aiheuttaa ihmistietoisuudelle." 

Olen eri mieltä. Pynchonilla on paikkansa todellisuuden kuvaajana, mutta
realismi ei viittaa vähemmän todenmukaisesti ihmismieleen tai yleensä
todellisuuteen. Kaikki riippuu realismin laadusta ja siitä, mihin osaan
kokemustamme sen on tarkoitus viitata. Ehkä Pynchonkin yrittää kuvata
hajoavaa todellisuutta mahdollisimman realistisesti. Mutta hänhän ei
tunnetusti kommentoi tekemisiään.    

Jos pysytään sota-aiheessa, en keksi yhtään syytä, miksi Marta Hillers omaelämänkerrallisessa teoksessaan Nainen Berliinissä kuvaisi yksilön
kokemusta sodasta vähemmän todenmukaisesti kuin Pynchon. Uskallan
väittää, että pikemminkin toisin päin. Ja realismia voi venyttää äärimmilleen,
kuten vaikkapa Beckett "romaanissa" Millaista on. Teoksen voi halutessaan
lukea sotaromaanina, jossa kauhistuttavasta taistelusta selvinneen ihmisen
olemassaolosta ovat jäljellä enää perustavimmat olemisen koordinaatit. Maan
kamara, muta, ruumiillisuus, hengitys, sekavat aistit, aika, paikka ja yksinäisyys
niissä, eloon jääminen tai kuoleminen, uhrit ja pyövelit. Kirjoittiko Beckett siis
realismia, joka viittaa avantgarden näköiseen ja tuntuiseen todellisuuteen?

Realismi ei tarjoa todellisuutta yhtään enempää valmiina kuin avantgarde.
Me vain olemme tottuneet ajattelemaan niin, koska alati uudistumista vaativat
taiteen teoreetikot sitä meille uskottelevat. Mitä liian valmista todellisuutta
esimerkiksi Haanpään kehämäinen Noitaympyrä lukijalle tarjoaa? Vai onko
se sittenkin avantgardea, joka johdattaa lukijansa todellisuuden näköiseen
tyhjyyteen ja mielen neuvottomuuteen? Ja vieläpä mainiosti omaan aikaamme
osuen.

Kumpi oli todellisuuden suhteen oikeassa, Beckett vai Haanpää? Kumman
valitsema muoto-oppi oikeampi? Nämä kysymykset voivat tietysti olla vain
retorisia.

"Minulle ei riitä realismi. Se ei ole kiinnostavaa, vastaako joku oikealla tavalla
jotakin todellista." Noin minulle on kommentoitu realismia. Mutta toisin kuin
kommentoija ajattelee, vastaavuus ja todellisuus eivät ole vain passiivista
havaitsemista vaan myös aktiivista ajattelua. Realismi ei vain vastaa oikealla
tai väärällä tavalla todellisuutta, se myös luo sitä.

Ihminen haluaa yhdistää reaalisen ja ideaalisen. Tätä vartenhan filosofiakin
on keksitty. Pyrkimys on tietenkin mahdoton. Tai ihan alun perinkin mieletön.
Siksi realismikaan ei koskaan voi näyttää kaikkea. 

TULI MIELEENI EILISTÄ PERJANTAITA KATSOESSA

En jaksa enää kuulla yhtään asiantuntematonta mielipidettä sukupuolesta. Toiset vetävät mutkia suoraksi yhteen, toiset toiseen suuntaan... "on vain kaksi sukupuolta", "sukupuoli on sosiaalinen konstruktio"...

Tässä hyvä vaihtoehto identiteettipolitikoinnille:

https://youtu.be/Vk1r1E9lOeQ

KANNATTAJIEN VELVOLLISUUDESTA

Greta on nyt menossa Perun kokoukseen vaarallisen viidakkotien läpi. Kukaan ei tietenkään tiedä paljonko kyse on jo pakkomielteestä, mutta nuorten joukkokokoontumisissa pitäisi nyt näkyä kylttejä joissa lukee:

"GRETA! SINUN EI TARVITSE ENÄÄ TODISTAA MITÄÄN. TERVEHDYS VIDEOITSE RIITTÄÄ MEILLE. ME JATKAMME TÄSTÄ."

Minusta se on jo heidän velvollisuutensa. Muten käy niin, että kaikki jotka puhuvat hänen jaksamisestaan, koetaan hänen vastustajinaan ja se saa hänet vain yrittämään enemmän.

SUOSITTELEN

Ylen Areenalla kaksi kautta Ideoiden maailmaa. Toisen kauden jaksossa 4 Lena Andersson esittää teesinsä, että jätkevä ajattelu on tärkeää tänä identiteettipolitiikan  ja kulttuurirelativismin aikana. Anderssonille keskeinen arvo on vapaus. Opponoijien saivartelukaan ei häntä horjuta. Etiikan professori Elena Namlin yhteen kommenttiin olisin kyllä odottanut hänen puuttuvan. Namlin mukaan  valistuksen hengessä on oltava kriittinen perinnettä ja auktoriteetteja kohtaan. Siis käsitin että omaa länsimaista perinnettä kohtaan. Uskontoja kohtaan hänen mielestään ei tarvitse olla kriittinen, koska niillä ei ole enää yhtriskunnassa merkittävää valtaa. Ne eivät uhkaa meitä ja ovat siksi väärä kritiikin kohde. Islam mukaan luettuna. 

Namlin kommentti on outo. Hän ikään kuin näkee uskonnollisen vallan yhteneväisenä pintana, jonka alla ei ole sortoa, ellei se näy ja tunnu meille. Uhkaa meitä. Sulkeistaessaan tuolla tavoin yhtälöstä meille näkymättömät uhrit hänen ajattelunsa on juuri sitä, mitä hän itse vastustaa: länsikeskeisyyttä. Ei hän toivottavasti ajattele noin, mutta hänen kommenttinsa kyllä asian noin esittää. Hän on tuossa lausumassa tympeä relativisti, joka huomaamattaan luonnollistaa patriarkaattia. Eikä Namlin argumentti osu Anderssoniin vaan ampuu kaukaa ohi.  Puhuessaan  vapaudesta Andersson kun puhuu myös siitä meille näkymättömästä vallasta, joka näkyy ja tuntuu vieraan hegemonian sisäpuolella sen yksilöille. Homoseksuaaleille, naisille jne. 

Erityisesti Anderssonin rohkea näkemys, että ihmiset lopulta haluavat universaalisti samanlaista vapautta, ilahduttaa minua. Jaan sen absoluuttisesti. Muu on vieraan kulttuurin homogenisointia sitä määrittävän hegemonian mukaiseksi. Ja niin Namli juuri tekee. 

(Žižek jakaa Anderssonin näkemyksen muotoillen sen tietenkin omalla tavallaan teoksessa Väkivalta; ks. kommentit).

(Jakso 3 rikoksesta ja rangaistuksesta on myös hyvä.)

MAAILMAN PARAS ELOKUVA (Ilkka ja Pohjalainen 24.7.)

Kun kauan sitten tein blogiini kymmenen parhaan elokuvan listaa, piti minun tietenkin perustella itselleni, miksi Orson Wellesin Citizen Kane ei kuulu joukkoon. Ymmärrän kyllä kriitikoiden ihastuksen. Taiteen metaiset tasot vetoavat heihin. Esa Kirkkopellon kommentti parin vuosikymmenen takaa on kuvaava: suuri taide näyttää muotonsa.

Ja Citizen Kane on metaelokuvaa. Sitä katsoessa on tunne, että oikeastaan koko juttu on tehty vain silkasta tekemisen ilosta ja halusta nähdä, miten väline toimii uusin maustein. Tärkeintä sisältöä siinä on pinta, se mitä näemme ja kuulemme; asenne, joka näkyy muodossa. Latteahko kertomus hylätystä ja yksinäisestä ihmisestä, joka täyttää tyhjyytensä materialla, on pelkkä tekosyy. Toivottavasti. Welles teki leikittelevää ja muotoa korostavaa innovatiivista elokuvaa, joka ennakoi tulevia godardeja. Wellesin itsensäkin mukaan elokuva oli hänelle kuin leikkijuna lapselle.

Kuitenkin juuri innovatiivisuus on ehkä tärkein syy siihen, miksi Citizen Kane ei sittenkään ole kestänyt minulle aikaa. Nyt se tuntuu alleviivaavalta. Muistanette esimerkiksi loppupuolen kohtauksen, jossa Kane keskustelee vaimonsa kanssa ikään kuin henkisesti kutistuneena valtavan takan edessä. Kanen tyhjä identiteetti alkaa hajota universumiinsa ja hänen äänensä liueta omaan kaikuunsa. Tuo kaikki näyttää ja kuulostaa nyt poikkeusyksilön aikalaisinnovaatiolta, jota katson elokuvataiteen evolutiivisena vaiheena, mutta joka ei elämyksellisesti tee minuun mitään vaikutusta. Eikä se, että kekseliäisyys viittaa nykykatsojan silmääni niin kuluneeseen sisältöön, tietenkään auta asiaa. Muoto ja sisältö ovat erottamattomat.

Taiteen on saatava minut löytämään itseni jonkin nautittavan, innostavan, läheisen, ajattoman ja elävän ääreltä. Jos on ajateltava elokuvan arvoa suhteessa aikaansa, peli on menetetty. Sen sijaan se, mikä elokuvassa saa unohtamaan ajan, tekee vaikutuksen. Eikä siihen pysty Citizen Kanen innovatiivisuus eikä edes se fakta, että se uudisti elokuvaa. Citizen Kane on vähän kuin edesmenneen Matti Nykäsen alkoholiton paukku: ihan hyvä, mutta jotain siitä puuttuu. Esittämistäni syistä johtuen Citizen Kane ei ole parhaimpien listallani. Toki jaksan sitä vielä etäisesti ihailla ja arvostaa.  

Entä mikä sitten on mielestäni se paras? Tai lähellä sitä. Joko Alfred Hitchcockin Psyko tai Andrei Tarkovskin Andrei Rublev. Tai Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai ehkä Frank Capran Ihmeellinen on elämä. Areenallakin juuri nyt oleileva Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever on vahva ehdokas tältä vuosituhannelta. Tässähän näitä tällä erää. Eikä Psykokaan ole täydellinen, mutta kaikki ne kohtaukset, joissa Norman Bates on mukana, ovat parasta, mitä elokuvataide voi minulle tarjota. Niissäkin on keksitty muodoltaan ja asenteeltaan jotain uutta, mutta samalla myös ajattoman kirkasta. Ja ilman, että tyhjäksi käynyt sisältö latistaisi mitään.

KESKIYÖN KAUHUA: Midsommar - loputon yö (päivitetty 25.7.)

Tämä on saanut viittä ja neljää. No, toki kaksi kolmostakin ja kakkosen olen nähnyt. Minäkin annan kaksi. (Asterin esikoiselle taisin myöntyä kolmeen.) Niin kauan kuin päähenkilön trauma ja eutanasiakultin moraalinen haaste loi jännitettä, odotin jotain valtavan hyvää. Sitten koin, että kaikki hukattiin ja eksyttiin tyhjään estetiikkaan. Kiinnostukseni loppui. Kenenkään kohtalo ei enää koskettanut. Päähenkilön kotoutuminen uuteen yhteisöön ei tuntunut miltään, koska sillä ei ollut enää elokuvan lopussa dramaturgista painetta trauman unohtuessa matkan varrelle. Parisuhteen hoitaminenkin näin kovin panoksin tuntui liioittelulta; lähinnä keinotekoiselta visuaalisuuden ja symbolisen perustelulta. Suhde oli jo alunperin niin laimea, pohjustettu niin heikosti, ettei siitä ollut tragedian perustaksi. Arvattavuus häiritsi myös. Ja väitetty komiikka meni tahattoman puolelle kokonaisuuden totisuudesta ja puuduttavuudesta johtuen. Tuntui että mikään ei löytänyt maaliin asti. Ei pelottavaa eikä outoa muttei myöskään hauskaa. Sävyt ja intentiot söivat toisiaan. Ikään kuin tekijä olisi liikaa innostunut omista ideoistaan ja unohtunut niihin. Dramaturgina Aster ei minua tämän elokuvan kohdalla säväytä. Esikoinen vähän paremmin. Kaunishan elokuva tämä oli. Kauniita kuvia.

...

P.S. Yksi ongelma oli myös se, että ohjaaja toisti liikaa itseään hurmionakukohtauksessa. Niin kuin olisi katsonut esikoisen alastonkekkulointia. Ohjaaja manerisoitui jo toisessa elokuvassaan. Myös siksi alastomuus oli tahattoman koomista.

PALJON HYVYYTTÄ JA VIHREÄÄ: Leave no Trace

Vaikuttava. En osaa sanoa kumpi parempi, Winter's Bone vai tämä. Elokuva, jossa on vain ystävällisiä ihmisiä. Tai särkyneitä. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat upeita. Vangitsevaa ja voimaannuttavaa kerrontaa. Jokainen kohtaus toimii ja kantaa seuraavaan.  Ihme jos pääosan tyttöä ei nähdä jatkossa hienoissa rooleissa. Tämä tekijäkaksikko, ohjaaja Debra Granik ja kirjoittaja Anne Rosellini, pistää odottamaan jatkoa Winter's Bonen ja tämän jälkeen.

KULTTUURIRELATIVISMISTA (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 22.5.)

Tieteen termipankin mukaan "kulttuurirelativismi on eettisen relativismin muoto, jossa arvot, normit, moraalinen hyvä ja oikeudenmukaisuus ovat suhteellisia kulttuuriin, yhteiskuntaan, elämänmuotoon tai aikakauteen nähden eikä eri kulttuureja voida arvioida yhteisillä kriteereillä".

Vihaan kulttuurirelativismia. Miksi? No siksi kun ei ole olemassa neutraaleja kulttuureja, joihin suhtautua tuon määritelmän lailla tekemättä väkivaltaa niissä eläville alistetuille yksilöille. Kulttuurirelativisti unohtaa yksilön ja puhuu arvoja määrittävän hegemonian äänellä. Vahvistaa ja luonnollistaa sitä. Olen siis eri mieltä: Eri kulttuureja voidaan ja pitää arvioida yhteisillä kriteereillä.

Jokaisessa kulttuurissa joku toinen on aina jotain toista vapaampi ja pyrkii pitämään asemansa. Kun vaikkapa sanoo, ettei tähän mielellään pitäisi arvokolonialistisesti puuttua, se on jo tuon vähemmän vapaan hylkäämistä. Ikään kuin hänen vähättelemistään tuon vieraan kulttuurin osana. Relativisteja voimme olla vain suhteessa hegemonioihin, emme koskaan suhteessa alistettuun yksilöön. 

On tietenkin totta, ettei vapauden ulkopuolinen tarjoaja voi ehkä lunastaa lupaustaan, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Ja ehkäpä juuri tuo epäonnistumisen pelko saa meidät olemaan relativisteja ja kirjailemaan voimattomuutemme ja pelkuruutemme älylliseen muotoon. Tosin vallankumousten puhjetessa kyllä uskaltaa sitten kulttuurirelativistikin ajatella toisin. Silloin yksilönvapaudet ovat hänellekin ainakin hetken aikaa universaaleja arvoja. Kun ne tekevät sen itse, ei meidän tarvitse puuttua ja menettää sivistynyttä etäisyyttämme.

Tärkeää on vielä muistaa, että on puhuttava ennemminkin yksilön koskemattomuudesta kuin yksilön vapaudesta ja oikeuksista. Kahden jälkimmäisen tuottama mielleyhtymä länsimaisen kulttuurin ylimieliseen ja kolonialistiseen historiaan sekä kuluttamisen eetokseen vie ajattelua harhaan. Uskonkin, että kulttuurirelativismi saa voimansa paljolti arvokolonialistiksi leimautumisen pelosta. Yksilön koskemattomuus on minulle tästä historiasta vapaa universaali arvo. 

Niinpä. Alistetut tuntuvat häviävän aina. Myös edistyksen ja suvaitsevaisuuden nimissä.

NYT HUOMAAN, MIKÄ MINUA HALLA-AHOSSA HÄIRITSEE

Kun Halla-aholta kysytään vanhoista blogiteksteistä, hän kiertää asiaa liikaa suhteessa siihen, miten hän älyllisesti meille viestii. Ongelma on tuossa yleistävässä, blogitekstejä niputtavassa vastauksessa. Pitäisi eritellä, mikä teksti on ollut mitäkin jos niitä ryhtyy alkuunkaan erittelemään. Muuten vastauksessa ei ole sisältöä. Tämä "muiden poliitikkojen kaltaisuus" minua on oikeastaan Halla-ahossa aina häirinnyt. Kannattajat kokevat hänen edustavan läpinäkyvyyttä ja älyllistä tarkkuutta vastavoimana korrektin politiikan epäselvyydelle ja -rehellisisyydelle ja uskon, että kyllä hän itsekin älyllisissä eleissään sitä haluaa viestiä. Kuitenkin hän syyllistyy samaan retoriikkaan kuin muutkin, kun näkemyksiään ja uskottavuuttaan joukkojensa edessä julistaa. Politiikassa muoto käy aina yhteen sisällön kanssa, koska äänestämme sen mukaan, miten oletamme edustajamme puolustavan yhteisiä arvojamme ja käsitystämme todellisuudesta. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että edustajamme olisi välttämättä väärässä todellisuuden suhteen. Ja historiahan voi vaikka osoittaa, että hän oli sattumalta oikeassa.

BOULEZ JA AC/DC

8 senttiä vodkaa, Sennheiser kuulokkeet, lähes makuuasentoon kaatuva tv-tuoli ja koneen lailla toimiva Répons. Nirvanaa. Eilen kun kuuntelin autossa lähes täysillä AC/DC:n Back in Blackiä, tunne oli sama. Olen ihan varma, ja vakavissani kun sanon, ettei Boulez tunnustaisi minua yleisökseen. Liikaa fiilistä matemaatikon makuun.

RISTO AHTI VUONNA 1984

Kokoelmasta Loistava yksinäisyys

PALUU LENA ANDERSSONIIN

Ostin kirjan, ei voi mitään, ihan kokonaan kulutuksesta ei pääse eroon. Lainasin Anderssonin kirjoituskokoelman Enpä usko kirjastosta ja ihastuin valtavasti. Kun se tuli alekorissa vastaan, en voinut vastustaa kiusausta. Nytkin kirja inspiroi älyllisesti  rohkaisee suoruuteen ja epäkorrektiuteen. Voisi melkein sanoa, että tästä kirjasta on tullut yksi mukanani kulkevista tärkeistä kirjoista. Erityisesti kirjoituksessa Ongelma on pyhyys Andersson käyttää innovatiivisesti läheisriippuvuuden käsitettä "kaksinapaista" yhteiskuntaruumista avatessaan. Andersson vie lukijan mielen moninaisiin suuntiin, vaikka kirjoituksessa se on aika selvä. Itselläni vihervasemmistolaisen feministin äänestäjänä nousee mieleeni taas kerran kysymys, missä määrin feministinen filosofia rohkenee sisäiseen intersektionaalisuuteen. Kun se sitä ulos katsoessaan niin estoitta uskaltaa kuuluttaa.

KÄÄNNÖSTYÖN DRAMATURGISET SUDENKUOPAT

Kuten tuolla aiemmin kirjoitin, Brokeback Mountainista en elokuvana pitänyt, mutta novellista sitäkin enemmän. Ja koko Lyhyt kantama -kokoelmasta. Ainut häiritsevä juttu muuten lähestulkoon täydellistä lukuelämystä on hienon suomentajan Marja Alopaeuksen tapa kääntää Puoliksi nyljetty härkä -novellin lion leijonaksi. Amerikkalaiset lukijat tietenkin mieltävät välittömästi (vuoristo)leijonan puumaksi, mutta suomalaiselle suoran käännöksen efekti on "taiteesta etäännyttävä". Joko Alopaeuksen olisi pitänyt kääntää lion puumaksi tai sitten alaviitteellä selittää leijona-sanan merkitys wyomingilaisille. Kielenkääntäjän työn on oltava kokonaisen mielenmaiseman muuntamista lukijalle välittömästi todeksi kokemukseksi. Suomentajakin voi siis tehdä dramaturgisia virheitä.




Voihan olla tietysti niinkin, että Alopaeus ei tiedä, ettei Amerikan mantereella ole leijonia ja siksi luullut Proulx'n tarkoittavan afrikkalaista kultaharjaa. Luulisi hänen muuten jotenkin viittaavan tähän semanttisen sekaannuksen mahdollisuuteen. Kielen ammattilaisten kun on aina otettava huomioon se yksikin ymmärtämätön lukija, joka voi sanoissa ja niiden tarkoitteissa harhautua.

Tai no. En nyt ihan oikeasti halua tuohon luonnontieteelliseen tietämättömyyteen uskoa. Kyllä kyse on varmasti huolimattomuudesta tai ajattelemattomuudesta. Tällä kertaa melkeinpä toivon sitä.

SARTRE JA MUSKELIAUTOT (Ilkka ja Pohjalainen 20.2.)

Sartren romaani Inho vuodelta 1938 on alkuperäiseltä nimeltään La nausée. Se tarkoittaa kuvotusta ja tuossa kirjassa kuvotusta jonkin sellaisen objektin edessä, joka ei palaudu sanoihin eikä muuhunkaan mielekkyyteen. Kuvotusta aiheuttava on siis jotakin liikaa. Ylimäärää. Itseensä vetäytyvää luontoa ja ainetta. Mutta aine on juuri tuossa ylimäärässään tietoisuutta häiritsevää ja haastavaa. Ei kai siitä muuten kokonaista filosofiaa olisi kirjoitettu. 

Tällaisen ylimäärän tunteen voi aiheuttaa esimerkiksi rikkinäinen tai rumaksi kokemani esine, jossa aine ei enää katoa toimivuuteensa. Mutta kuvotuksen aiheuttajaksi ei tarvita välttämättä mitään epäkuntoista. Inhossa se oli kivi tai kastanjan juuri tai toinen ihminen satunnaisuudessaan. Ne vain olivat vailla ihmisen antamaa mieltä, niin kuin kaikki luonto, ja sekös päähenkilöä kuvotti. Ja mikä kummallisinta, kuvotusta voi auheuttaa myös sanomaton kauneus. Omalla kohdallani lähinnä 60-luvun lopun ja 70-luvun amerikkalaiset niin kutsutut muskeliautot.

Chevelle -68

Kanava Kutosen Bitchin' Ridesissa tuunauksen Michelangelo Dave Kindig ensin suunnittelee ja pistää sitten työryhmänsä kustomoimaan klassikkoautoja. Nyt olen ohjelmaan koukussa ja käyn nettisivuillakin. Ja autonäyttelyissä. Kun noita Kindigin tiimin tuotoksia katsoo, ja näyttelyissä seisoo vähän samanlaisten vieressä, tuntee todellakin hyödyttömän ja selittämättömän kauneuden voiman. Sen hyöky on tukahduttavaa. Sitä ei voi selittää eikä siihen voi sulautua. Se on kaunista ylimäärää. En oikein tiedä, mitä sillä kaikella kauneudella tekisin, mihin kohtaan sen sisälläni asettaisin. Vähän helpottaa jos kokemuksen voi jakaa. Samalla tavoin kuin hyvästä elokuvasta haluaa kertoa kaverille. 

Entisöity tai kustomoitu muskeliauto on kuitenkin vielä jotain elokuvaakin enemmän. Elokuva paljolti selittää itsensä, ja runonkin voi ajatella sisältävän arvoituksen, jota yrittää ratkaista. Upeasti tuunattu Charger -68 on selittämätön, kauneutta sinänsä. Sen kauneus vain on, niin kuin luonto (paitsi että Chargerin on tehnyt joku). Mitään arvoitusta ei ole, mutta juuri se on suurin arvoitus. Tuntuu kuin seisoessaan näyttelyssä sen vieressä vain kiusaisi itseään mutta poiskaan ei halua lähteä. Missään ei puhtaan esteettisyyden ja sartrelaisen kuvotuksen idea tule minulle kerralla niin selväksi, kuin katsoessani kaunista amerikkalaista muskeliautoa. Se on totaalinen ilmaisu. Absoluuttinen objekti.

Wheeler Dealers:  Dodge Charger -70

Jos olisin nykytaiteilija, veisin mustan Chargerin Kiasman vitivalkoiseen saliin enkä selittäisi kenellekään mitään. Ja jos joku sanoisi että sehän on vain metallia eri muodossa niin vastaisin, että niin on romaanikin vain satoja sivuja kirjaimia peräkkäin.

SAAMELAISTYTÖN YKSINÄISYYS

Amanda Kernellin Saamelaisveri on nähtävissä Areenassa vielä vajaan kuukauden. Kannattaa katsoa. Tärkeä elokuva, pääosan tyttö on mahtava. Epookki näyttää vähän puhtoiselta ja lavastetulta, mutta ei sekään niin haittaa.

Katsoin uudelleen loppupuolen kohtauksia. Pitää sanoa vielä jotain. Saamelaisveri on hienosti kirjoitettu ja toteutettu elokuva. Siinä ei ole mitään teeskenneltyä eikä keinotekoista. "Taiteellinen viipyily" on kerrankin täysin perusteltua. (Malickin pitäisi katsoa tämä ja ottaa opiksi.) Yksilö ja yhteisöt, ihmisyys ja hegemoniat; ei paikkaa mihin mennä tai palata... Tytössä on samalla tavalla pyhyyttä kuin Moodyssonin Liljassa.

Silmäilin tätä kirjoittaessani Paolo Sorrentinon Youthia. Sietämätöntä teeskentelyä. Saamelaistytön yksinäisyyden rinnalla noiden henkilöhahmojen eksistentiaaliset kipuilut tuntuvat luojansa taiteelliselta poseeraukselta.

CLINTTI MUULINA (lisäyksiä 23.1.)

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/mika-metoo-clint-eastwoodin-rikoselokuva-mule

Kun luin tuon yllä olevan arvion, mietin että katsommeko samaa elokuvaa. Kirjoittaja samastaa  elokuvan ja sen henkilöhahmojen arvot. Ikään kuin katsoisi elokuvaa todistusaineistona tekijöiden mielipiteistä. Enkä Earlinkaan arvoista ihan varma ole. Pihalla kuvioista vanhus kyllä tuntuu olevan. Kyllä tekijät tiedostavat hänen "sielullisen" kömpelyytensä. No, ehkä kyse voi olla Eastwoodin mukaan haluamasta huumorista. Siinä Clintti on kyllä heikoimmillaan. Muuten hieno Gran Torinokin yski loppupuoliskollaan samasta syystä. Clintin huumori on helposti liian alleviivaavaa. Tässä ajassa se tulkitaan helposti asenteellisuudeksi. Aikakausi tekee kriitikoistakin panikoivia.

Alla olevassa arvioissa on pointtia. Moititaan esimerliksi sitä, että Earlin moraalista kipuilua tehtävässään ei kuvata lainkaan. Se on kyllä totta ja se tuli mieleeni elokuvaa katsoessa, mutta annoin mennä. Käsikirjoitus kieltämättä etenee mutkia oikoen. Earlin sisäisiä ristiriitoja tai sitten sitä että miksi hänellä ei niitä ole, olisi voinut kuvata enemmän. Ja hänen äkkitienaamiansa rahoja ihmetellä lisää. Arvion kirjoittajan heitto rasismista ei kuitenkaan tässäkään kanna. Taas Earlin hahmon ristiriitaisuus  samastetaan elokuvan arvoihin. Myöskään moite että poliisit jahtaavat vain vähemmistöjä, ei ole perusteltu. Koko juttuhan keskittyy meksikolaiseen huumekartelliin. Miksi muuta olisi kuvattava? Lopun romantisoiva sävy häiritsi kirjoittajaa myös. Makuasia, mutta ymmärrän moitteen periaatteessa. Ja ehkä Earlista olisi kaiken kaikkiaan pitänyt tehdä kylmäävämpi ja vastenmielisempi hahmo. Nyt tuntui, että Eastwood halusi rakentaa tästä enemmän itsensä näköisen. Viitteitä tuohon kylmähtävään luonteeseen kyllä on, seksin ostaminen esimerkiksi ja sen tyytyväinen vastaanottaminen lahjana. Seksiä ei osta vain siksi, että äkkiä on enemmän rahaa. Tottumusta tarvitaan. Se lienee ollut osaksi syy, miksi Earl ei kotona viihtynyt. Vihjeitä äijän piittaamattomasta luonteesta ja asenteesta siis kyllä löytyy. Eikä maksullisista naisista kukaan koko aikana puhu mitään. Onko Earl lopulta koskaan ollut ihan rehellinen perheelleen?

Muuli pelittää alueella, jossa ei oikein tiedä, mikä olisi tulkittava tietoiseksi vihjailuksi Earlin luonteesta ja mikä tekijöiden laiskuudeksi.

Elokuva on saanut tähtiä yhdestä neljään. Minä annan kolme ja puoli tai neljä, riippuen siitä, paljonko annan anteeksi noita mahdollisia virheitä. Ehkä tämä on elokuva josta haluaisi pitää vielä enemmän.

https://demokraatti.fi/paha-pappa-viljelee-kukkia-ostaa-naisia-ja-kyyditsee-huumeita-88-vuotias-clint-eastwood-esittaa-vaariversion-machoimagostaan-tympeassa-rikosfilmissa/

OLEN LOPEN KYLLÄSTYNYT... (viimeinen kappale lisätty 21.1.)

...siihen jokaisen kommentin alkuun varalti lisättyyn täsmennykseen, että "seksuaalirikoksethan eivät ole Suomessa mikään uusi ilmiö".

Tuntuu että aina, ihan aina, "omieni" parissa rakennetaan typeryksen olkiukkoa. Siis sellaista ihmistä joka luulee, että seksuaalirikokset ovat tuontitavaraa. Esimerkiksi Ville Blåfield perjantain Jälkiviisaissa puolusti kehämäisesti whataboutismia sillä, että ihmisiä muistutetaan siitä, etteivät nämä rikokset ole uusi ilmiö. Keitä pitää muistuttaa? Onko joku unohtanut sen? Tuskin. Ihmiset miettivät vain sitä, eroaako tämä uusi aalto jotenkin omastamme. Ihmisiä pohdituttavat siis erot, eivät samuudet.

Tiedän tiedän! Nytkin jo joku miettii että miksi se korostaa eroja eikä  yhtäläisyyksiä. No juuri siksi, ettei itsestään selviä lähtökohtia mielestäni tarvitse jatkuvasti toistaa.

Toinen asia joka on alkanut nyppiä, on poliitikkojen syyttäminen tarkoitushakuisuudesta vaalien alla. Ei ole heidän syynsä, että Oulu (ja muut) tuli syliin ennen vaaleja. Pitäisikö heidän yhdessä päättää, että aletaan miettiä lakeja ja muita keinoja vasta vaalien jälkeen? Se kai olisi ainut ratkaisu heille asetettuun kaksoissidokseen. On myös hyvä muistaa, että kaksoissidoksen asettaja on itse osa retorista diskurssia.

PUHETTA KIRJASTOSSA

Kohtasin kirjastossa vanhan naisen joka oli juuri menettänyt 

ikäiseni pojan. Hän etsi runoja koska ei jaksanut lukea muuta. 

Kysyin kuinka hän jaksaa ja hän vastasi että huonosti, mutta 

kuitenkin niin, ettei näyttänyt siltä. Hän puhui myös miehestään,

joka ei saanut ilmaistua suruaan. 

Välillä minusta tuntui kuin olisimme puhuneet liian lujaa. 

Olimmehan kirjastossa. Ja asiakin oli henkilökohtainen (vaikka 

eihän kuolemassa ja surussa sinänsä tietenkään ole mitään 

salattavaa eikä hävettävää). 

Kun aloimme erota tahoillemme hän sanoi, että kohtaamisemme 

oli helpottanut hänen oloaan. Se tuntui hyvältä, mutta samalla 

myös siltä, kuin olisin iloinnut hänen surustaan.

Jo ennen kuin tiesin pojan kuolemasta, olin suositellut naiselle 

kokoelmaa jota ensin itse selailin. Siinä oli runoja myös kuolleista 

ihmisistä. En tiedä. Miltäköhän hänestä mahtaa tuntua niitä lukiessa?

TAVOITE VAI UNELMA?

Raindrops Keep Falling On My Head.

Haluaisin elää niin, että tuon voisi soittaa 
hautajaisissani kenenkään ärsyyntymättä. 

Nyt sitä on vielä kuunneltava melkeinpä 
itseltäänkin salaa.

ONKO KULTTUURI MERKITTÄVÄ MUUTTUJA VAI EI? (Yle-kolumnin linkki lisätty 16.1.)

Julkaisen tämän vanhan kirjoitukseni hieman muokattuna uudelleen, koska se tuntuu vastaavan kerralla siihen kysymykseen, miten ulkomaalaisten tekemiin seksuaali- ja kunniarikosiin ja omassa kotimaiseen lähisudeväkivaltaan pitäisi suhtautua ja miten ne eroavat toisistaan. Täysin nyt kyseessä olevat seksuaalirikokset eivät kunniarikoksiin rinnastu. Kuitenkin se periaate, millä niiden taustoja on avattava siinä muutostyössä jota rikoksiin syyllistyneiden kanssa on (tuloksista riippumatta) tehtävä, on sama. Samalla yritän tehdä mahdollisimman selväksi, miksi retorinen väittely siitä, ovatko nyt esillä olevat tapaukset "vain" yksittäisiä vai yleistettävissä olevia, on rikosseuraamustyön kannalta turha (samoin kuin retorinen hokema jolla hankalat kysymykset ohitetaan, että kyllähän mekin rikoksia teemme). Yksittäinen ja yleinen eli yksilö ja kulttuuri ovat työssäni erottamattomia entiteettejä. Niistä on päästävä selville ei sen enempää eikä vähempää kuin puhumalla ihmisten kanssa.

Linkit ovat kirjoituksiin, jotka muun muassa tekivät vanhasta kirjoituksestani entistäkin ajankohtaisemman. Rajkumar Sabanadesanin Yle-kolumni sisältää monta tärkeää asiaa. Samoin Iltalehden artikkeli.

...

Kunniarikoksen ja kotikutoisen lähisuhdeväkivallan rinnastaminen on huolimatonta ja haitallista ajattelua. Valitettavasti sitä kuulee aika ajoin. Ja koska kuulin taas, kirjoitan tämän. Jossain määrin ymmärrän huolimattoman rinnastamisen. Kummassakin rikoksessa on vihaa, kunniaa, aggressioita, nöyryytystä ja häpeää. Kuitenkin erot ovat niin ilmeisiä, että niiden kieltäminen ei voi olla muuta kuin laskelmoitua retoriikkaa. Erot näkyvät siinä, miten perhe, suku, kollektiivi ja eri maiden ja kulttuurien oikeuslaitokset suhtautuvat rikokseen ja erityisesti sen uhriin. Keskeiset erottavat kysymykset ovat nämä: Keitä ruumiillisen koskemattomuuden rikkominen loukkaa ja miksi? Onko yhteisön ja oikeudellisen käytännön keskiössä uhrin kokema kärsimys vai yhteisön kokema häpeä?

Ajatellaanpa näitä kahta kysymystä. 

1) missä määrin uhri joutuu maksamaan yhteisön kunniasta? 

2) mikä on uhrin rooli ja vastuu rikoksen tapahtuessa?

Kysymys 2 on ollut oman kulttuurimme ongelmallinen, kiusallinen ja vastenmielinenkin mutta välttämätön kysymys tapauksissa, joissa sana asettuu oikeudessa sanaa vastaan ja erityisesti seksuaalirikoksia tuomittaessa. Se on totuutta selvittävä kysymys. Kysymys 1 taas on enemmän tai vähemmän muuttunut kultturissamme metafysiikaksi. Sitä ei voi ottaa juridisesti vakavasti. Se voi olla mielekäs kysymys vain sellaisen kulttuurin ja oikeuskäytännön yhteydessä, jossa yksilö, usein nainen, on alisteinen yhteisölle.

Miksi näiden rikosten rinnastaminen sitten ei ole suotavaa tai - mikäli se on tarkoitushakuista retoriikkaa - miksi se on peräti vastuutonta? On selvää, että rikosten tulkinnat vaikuttavat siihen, miten väkivaltaan syyllistynyt tai syyllistyneet määrittelevät itsensä ja syyllisyytensä ja uhrit uhriutensa. Relativismi, tässäkin, vahvistaa hegemoniaa ja hegemonia kiittää relativistia. Relativismi neutraloi ja yleistää hegemonian määrittelemän todellisuus- ja ihmiskäsityksen jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Relativisti luonnollistaa valtaa huomaamattaan. On siis kysyttävä, millaisen hegemonian nämä rikosnimikkeet luovat, millaista hegemoniaa edustavat ja vielä: millaisia hegemonioita ne synnyttävät niitä arvioiviin diskurseihin.

Kaikista esittämistäni syistä johtuen rikosseuraamusalan ammattilaisen on lähestyttävä noihin rikoksiin syyllistyneitä eri tavoin. (Mutta kummankin kohdalla muutosta tavoitellen!) Muuttujat on otettava huomioon. Tekojen ja asenteiden taustalla olevalla kulttuurilla on niin uhrin kuin rikokseen syyllistyneen kannalta merkitystä. Ja vielä toistonkin uhalla: Muuten  kadotetaan uhrin, usein naisen, erilainen asema verrattuna omaan lähisuhdeväkivaltaan, mutta myös rikoksen tekijän asenteet, arvot ja se, miten hänen mahdollista muutosmotivaatiotaan voisi haastaa ja motivoida. Relativismi häivyttää oleellisia asioita kiistelevään retoriikkaan. Kipeimmin erityisesti kunniaväkivallan uhrin yksinäisyyden. Voin vain kuvitella, miltä tuo kiistelevä retoriikka kuulostaa hänen korviinsa, miten hän sen kokee. Kiistely ja erojen relativistinen häivyttäminen eivät ainakaan hänen kokemustaan helpota.

Kysymys siis kuuluu, voiko kulttuureita ja uskontoja muuttujina sulkeistaa kategorisesti pois yhtälöstä, kun rikollisuuden syitä tutkitaan ja niiden uusimista ehkäistä? Ei.

juhasaari.blogspot.com/2019/01/yksittainen-vai-yleinen-tapaus-vai.html

juhasaari.blogspot.com/2018/12/huolimaton-vai-huonosti-ajatteleva.html

https://yle.fi/uutiset/3-10598218

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005965769.html

HUOM. SANNIKKA JA UKKOLAN 2019 kauden ensimmäinen jakso on myös hyvää keskustelua.

VAIKUTTAVA FLORIDA PROJECT

Ehkä kulttuurievoluutio hoitaa kapitalismin, mutta sitä ennen on pelastettava lapset.

LIIAN VANHAT PANOT (lisäys 11.1.*)

"Palkittu ranskalaiskirjailija julisti, että yli 50-vuotiaat naiset ovat hänelle näkymättömiä – lue hillittömät vastakommentit"

Otsikko Ilta-Sanomista. Jos joku ei halua seksiä viisikymppiseltä, mitä se kenellekään kuuluu. Jossain kommentoitiin, että Kari Hotakainen ei noin sanoisi. Mutta tietääkö kukaan, ketä hän ajattelee masturboidessaan?

Minusta suuttuminen tästä on tolkutonta kaksinaismoralismia tai vain häpeämätöntä itsepetosta.

Ai niin. Ja minusta kuka tahansa saa ajatella että olen liian vanha panoon.

-
https://juhasaari.blogspot.com/2017/09/ilkassa-2982014-ilmestynyt-versio.html

*Toisaalta tuo Ranskan tapaus saa myös pohtimaa sitä, miten taiteilijamyytti tukee maskuliinia myrkyllisyyttä, mitä miestaiteilija uskaltaa hyväksymällämme myytin voimalla sanoa; ja Eastwoodin uusi elokuva nostaa mieleen Sondra Locken tapauksen, johon pääsee Hesarin Clintin Muulin neljän tähden arvostelusta (en jostain syystä saa suoraa linkkiä mutta "leikatkaa ja liimatkaa"):

(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa? https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005569919.html?share=30afc6f3e87b0884d5f18dde2671c66e

ILLUUSIO ON KOUKUTTAVA JUTTU

Katselen Areenasta improvisoitua sarjaa Rakkautta vain. Upeaa. Nautittavaa luonnollista ja varmaa näyttelemistä. Tähän voi unohtaa itsensä. Suosittelen.

Taas huomaa, että todellisuuden tuntu on vetoavampaa kuin todellisuus. Dokumenttina tämä ei niin nappaisi. Kiinnostavaa on se kohta, missä esittäminen näkyy tai jää näkymättä. Illuusio itsessään on lopultakin se juttu.

NOSTALGIAA 2019

Kirjoitin joskus aikaa sitten nostalgiasta nykyhetkeä kohtaan. Se ei ole todellisuuspakoa vaan eräänlaista satoria. Elämän kauneuden summaamista, liikuttumista siitä ilosta, että saa olla olemassa. Täydellinen läsnäolohan olisi katoamista ajattomuuteen. Kaunis nostalgia on voimaannuttavaa ontologista eroa.



Toivotan teille kaikille nostalgista tulevaa vuotta.

HYVÄ VAI PAHA FILOSOFI?

Luemme tyttären kanssa Zarathustraa. Keskustelumme sai kaivamaan esiin vanhan tekstin, jota muutin..
...

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? No ainakin sieltä vaarallisemmasta päädystä taitaa olla. 

Nietzsche ei kirjaimellisesti ehkä kannusta julmuuteen, mutta kovin helposti yhteys laiskoja arvoja edustavien tuhoamisen ja utopistisen uudistamisen välillä syntyy.  

Koska olemme sosiaalisia ja hyväntahtoisuuteen kykeneviä toisistamme turvaa hakevia eläimiä, hyökkäys tätä evolutiivista ominaisuuttamme ja siitä kumpuavia laumavaistoja ja arvoja kohtaan saa hyökkääjän tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi. "Huimaavien" erojen luojaksi. Yksinäiseksi mutta vahvaksi. Yhteisöstä ja sen "vanhaa ihmistä" edustavista arvoista tulee haaste, joka on ylitettävä. Rakennetta tuhoavan yksilön on ylitettävä jopa se sisäinen luontonsa, johon hän on tottunut. Hyvyydestä turvaa hakeva laumavaistonsa. Se pitää yllä rappiota. Hyvyys, lempeys ja ilo tuntuvat  vain vahvistavat yhteyttä "vanhaan rappeutuvaan ihmiseen", "laiskoihin" vaistoihin ja arvoihin. Siihen kollektiiviin, joka tuhoaa uutta ihmistä. Eiväthän laupeus ja ilo edes ole itellektuaalisia arvoja. Kapina ja tuhoava vastarinta (ymmärrettävästi) ovat. (Evolutiivisesti ne ovat tietenkin yhtä tosia ja myös yhtä satunnaisia, koska jossain toisessa todellisuudessa kaltaisemme sosiaalisuuteen ja hyväntahtoisuuteen kykenevä laji ei ehkä olisi toteutunut; tässä maailmassa "hyvyyden satunnaisuus" on kuitenkin mielestäni tyhjä entiteetti, jota ei voi verrata mihinkään. Tässä todellisuudessa julmuuteen pakotettu menettää järkensä, vallantahto ei siinä auta; https://juhasaari.blogspot.com/2017/06/tunteella-kyllastetty-jarki.html)

Nietzscheä lukemalla voi hyvinkin luoda tarvetta ja uskoa eräänlaiseen autistiseen statukseen, jossa yksilö tuntuu syntyvän tyhjästä omaa lajiaan vastaan. Silloin voi tuntea itsensä pelottomaksi, vahvaksi, uudistavaksi ja todeksi. Voi kokea itsensä tarkoitusta eli tahtoaan toteuttavaksi yksilöksi. Tuo tarkoitus on vanhan ja tukahduttavan tuhoaminen uuden tieltä. 

Toteuttaako uudistaja tätä käytännössä, on sitten toinen juttu. Mutta eikö voisi jopa ajatella, että ilman tekoja Nietzschensä jättää kesken? Esteettiselle tasolle? Ja pitääkö tekojen olla tuhoavia, jotta yli-ihminen voi toteutua? Minusta ei.* Kuitenkin on rehellisesti kysyttävä, onko yli-ihmisyyden käsitettä luontevampaa käyttää tuhoavuuden ja yksinäisyyden kuin yhteisyyden ja lempeyden yhteydessä? Eikä Nietzschen käyttämä maaginen kieli iltaruskoineen ja epäjumalan hämärineen ainakaan vähennä innokkuutta tähän tulkintaan.

https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://jyx.

Ks. myös blogi Nietzsche lyhyesti: http://kirjoituksianietzschesta.blogspot.com

-
 *Teoksessaan Ihmisyys Jonathan Glover kirjoittaa: "Eettinen teoria, joka oikeuttaa inhimilliset katastrofit tai ei pysty auttamaan niiden välttämisessä, on puutteellinen. Auschwitzissa ja muualla mieleen tuleva ajatus - 'ei koskaan enää' - on paljon tärkeämpi kuin yksikään absrakti eettinen prinsiippi. Jos minut saataisiin uskomaan, että muutoin vakuuttavan eettisen teorian avulla voidaan oikeuttaa natsien tekemä joukkomurha, hylkäisin teorian empimättä. Kun etiikkaa jälleenrakennetaan, keskeinen sija on sillä vastenmielisyydellä, jota näitä asioita kohtaan tunnetaan."

Jos Nietzschen mukaan muuta sääntöä kuin vallantaho ei ole, eikö Glover tässä (erityisesti lihavoimassani kohdassa) edusta sitä lempeällä tavalla? Toinen esimerkki voisi olla uskova homoseksuaali joka uskoo kadotukseen, mutta sitoutuu maalliseen rakkauteensa jumalansa kasvojen edessä seurauksista piittaamatta. Heittäytyy eräänlaiseen nietzscheläiseen armoon (https://juhasaari.blogspot.com/search?q=Nietzscheläinen+armo). Patrick Tiainen on minulle hyvä esimerkki tästä (https://juhasaari.blogspot.com/2018/10/ulos-kaapista.html). Myös Victor Franklin logoterapiasta ja de Mellon Havahtumisesta voi nostaa esiin laupeaa yli-ihmisyyttä. No, de Mellon kanssa on vähän niin ja näin.

SUOSITUS

Muuta etsiessäni katsoin vahingossa Ylen Kakkoselta norjalaista sarjaa Nuoret ja lupaavat. Kertoo kolmesta nuoresta naisesta taiteen alalla. Jäin HETI koukkuun ja nyt on katsottava kaikki vielä Areenalla olevat jaksot. Kaudet 3 ja 4 vielä siellä. Kyllä norskit osaa tehdä raikasta ja luontevaa teeveetä.