Kohtasin kirjastossa vanhan naisen joka oli juuri menettänyt
ikäiseni pojan. Hän etsi runoja koska ei jaksanut lukea muuta.
Kysyin kuinka hän jaksaa ja hän vastasi että huonosti, mutta
kuitenkin niin, ettei näyttänyt siltä. Hän puhui myös miehestään,
joka ei saanut ilmaistua suruaan.
Välillä minusta tuntui kuin olisimme puhuneet liian lujaa.
Olimmehan kirjastossa. Ja asiakin oli henkilökohtainen (vaikka
eihän kuolemassa ja surussa sinänsä tietenkään ole mitään
salattavaa eikä hävettävää).
Kun aloimme erota tahoillemme hän sanoi, että kohtaamisemme
oli helpottanut hänen oloaan. Se tuntui hyvältä, mutta samalla
myös siltä, kuin olisin iloinnut hänen surustaan.
Jo ennen kuin tiesin pojan kuolemasta, olin suositellut naiselle
kokoelmaa jota ensin itse selailin. Siinä oli runoja myös kuolleista
ihmisistä. En tiedä. Miltäköhän hänestä mahtaa tuntua niitä lukiessa?
Suosittelemani kirja oli Keijo Nevarannan viimeisin kokoelma Aika.
VastaaPoista
VastaaPoistaJuha, hyvä että juttelit naisen kanssa, se auttoi varmasti. Tällaista arkipäivän terapiaa eli ihan normaalia kohtaamista kannattaa harrastaa.
Paavo Haavikon kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966) on hieno runosarja kuolemasta, tosin siinä mies kirjoittaa naisen poismenosta, mutta siltikin sopii hienosti moneen tilanteeseen; vaivihkaisia arkisia runoja siitä, miltä tuntuu kun toinen on pois.
Haavikon Talvirunoja 1980- ja 1990-lukujen taitteesta on myös tosi hyvää luettavaa kuoleman meditaatiossa, vaikka parhaat runot ovat tuossa vaiheessa jo takana.
Tuo puut onkin mulla hyllyssä.
PoistaHyvä kohtaaminen, tuollaisten kynnys pitää pitää aina todella alhaalla.
VastaaPoistaSilmät irti kännykästä ja ihmisiin kohti. Aina joku katsoo takaisin.
Tuo on jännä tuo Puut, koska mullakin on se kuten niin monella ja miten se on kuin eräänlainen albumi 60-luvulta. Totaalista runoutta.
Samalla ja eri tavalla kuin Bergmanin Talven valoa jonka katselin tänään Areenalta. Ei missään kohdassa mitään löysää, tarpeetonta.
Voimia kirjaston naiselle, missä kulkeekin. Hyvä että löysit vähän hiljaisia sanoja.