torstai 17. tammikuuta 2019

PUHETTA KIRJASTOSSA

Kohtasin kirjastossa vanhan naisen joka oli juuri menettänyt 
ikäiseni pojan. Hän etsi runoja koska ei jaksanut lukea muuta. 
Kysyin kuinka hän jaksaa ja hän vastasi että huonosti, mutta 
kuitenkin niin, ettei näyttänyt siltä. Hän puhui myös miehestään,
joka ei saanut ilmaistua suruaan. 

Välillä minusta tuntui kuin olisimme puhuneet liian lujaa. 
Olimmehan kirjastossa. Ja asiakin oli henkilökohtainen (vaikka 
eihän kuolemassa ja surussa sinänsä tietenkään ole mitään 
salattavaa eikä hävettävää). 

Kun aloimme erota tahoillemme hän sanoi, että kohtaamisemme 
oli helpottanut hänen oloaan. Se tuntui hyvältä, mutta samalla 
myös siltä, kuin olisin iloinnut hänen surustaan.

Jo ennen kuin tiesin pojan kuolemasta, olin suositellut naiselle 
kokoelmaa jota ensin itse selailin. Siinä oli runoja myös kuolleista 
ihmisistä. En tiedä. Miltäköhän hänestä mahtaa tuntua niitä lukiessa?

4 kommenttia:

  1. Suosittelemani kirja oli Keijo Nevarannan viimeisin kokoelma Aika.

    VastaaPoista

  2. Juha, hyvä että juttelit naisen kanssa, se auttoi varmasti. Tällaista arkipäivän terapiaa eli ihan normaalia kohtaamista kannattaa harrastaa.

    Paavo Haavikon kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966) on hieno runosarja kuolemasta, tosin siinä mies kirjoittaa naisen poismenosta, mutta siltikin sopii hienosti moneen tilanteeseen; vaivihkaisia arkisia runoja siitä, miltä tuntuu kun toinen on pois.

    Haavikon Talvirunoja 1980- ja 1990-lukujen taitteesta on myös tosi hyvää luettavaa kuoleman meditaatiossa, vaikka parhaat runot ovat tuossa vaiheessa jo takana.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kohtaaminen, tuollaisten kynnys pitää pitää aina todella alhaalla.
    Silmät irti kännykästä ja ihmisiin kohti. Aina joku katsoo takaisin.

    Tuo on jännä tuo Puut, koska mullakin on se kuten niin monella ja miten se on kuin eräänlainen albumi 60-luvulta. Totaalista runoutta.
    Samalla ja eri tavalla kuin Bergmanin Talven valoa jonka katselin tänään Areenalta. Ei missään kohdassa mitään löysää, tarpeetonta.

    Voimia kirjaston naiselle, missä kulkeekin. Hyvä että löysit vähän hiljaisia sanoja.

    VastaaPoista