Tämä on saanut viittä ja neljää. No, toki kaksi kolmostakin ja kakkosen olen nähnyt. Minäkin annan kaksi. (Asterin esikoiselle taisin myöntyä kolmeen.) Niin kauan kuin päähenkilön trauma ja eutanasiakultin moraalinen haaste loi jännitettä, odotin jotain valtavan hyvää. Sitten koin, että kaikki hukattiin ja eksyttiin tyhjään estetiikkaan. Kiinnostukseni loppui. Kenenkään kohtalo ei enää koskettanut. Päähenkilön kotoutuminen uuteen yhteisöön ei tuntunut miltään, koska sillä ei ollut enää elokuvan lopussa dramaturgista painetta trauman unohtuessa matkan varrelle. Parisuhteen hoitaminenkin näin kovin panoksin tuntui liioittelulta; lähinnä keinotekoiselta visuaalisuuden ja symbolisen perustelulta. Suhde oli jo alunperin niin laimea, pohjustettu niin heikosti, ettei siitä ollut tragedian perustaksi. Arvattavuus häiritsi myös. Ja väitetty komiikka meni tahattoman puolelle kokonaisuuden totisuudesta ja puuduttavuudesta johtuen. Tuntui että mikään ei löytänyt maaliin asti. Ei pelottavaa eikä outoa muttei myöskään hauskaa. Sävyt ja intentiot söivat toisiaan. Ikään kuin tekijä olisi liikaa innostunut omista ideoistaan ja unohtunut niihin. Dramaturgina Aster ei minua tämän elokuvan kohdalla säväytä. Esikoinen vähän paremmin. Kaunishan elokuva tämä oli. Kauniita kuvia.
...
P.S. Yksi ongelma oli myös se, että ohjaaja toisti liikaa itseään hurmionakukohtauksessa. Niin kuin olisi katsonut esikoisen alastonkekkulointia. Ohjaaja manerisoitui jo toisessa elokuvassaan. Myös siksi alastomuus oli tahattoman koomista.
Vasta maanantaina ennätin lukea tämän. Tämä on jo kolmas aamu, kun yritän jättää kommenttia - Bloggerin kommentointitoiminnossa on isoja puutteita mobiilissa, ja harvemmin deskaria tulee enää käytettyä.
VastaaPoistaItse pidin siitä, ettei elokuvassa jumituttu liiaksi mässäilemään päähenkilön traumalla. Se, että sitä ei enää erikseen nostettu myöhemmissä osissa esille, kieli mielestäni siitä että matka Hårgaan ei ole Danille pelkkä lastasi, vaan jotain pysyvämpää ja suurempaa.
Se on totta, että Asterin elokuvissa on jo näin kahden täyspitkän jälkeen havaittavissa toistuvia elementtejä. Ei kuitenkaan tullut mieleen, että kyse olisi maneereista. Totta on että tietyt asiat yhdistävät Hereditarya ja Midsommaria, mutta itse ajattelin näiden olevan yksinkertaisesti seikkoja, jotka kiinnostavat ohjaajaa ja kenties leimaavat hänen tuotantoaan.
Mutta missä menee maneerin ja (hyvällä tavalla) pitkin tuotantoa toistuvien teemojen/aiheiden/yksityiskohtien ero, siinä onkin hankala kysymys.
- Heini/Taikalyhty
Mietin vain, että eikö jumituttu vai eikö osattu kirjoittaa toimivaa vapautumista? Dramaturgiaa? Jo siksi että tuo kysymys nousee mieleen, pilaa minulle jutun. Jos siirtymä ja vapautuminen pysyvämpään ja suurempaan olisi kirjoitettu edes vähän sisäisemmin, kokonaisuus olisi tuntunut minulle joltain. Ja se poikaystävä oli ihan liian kiltti. Nyt koin vain fiilistelyä outoudella ja kauniilla kuvilla.
PoistaEhkä koen maneeriksi ne mielestäni tahattoman koomiset alastonkarkelot siksi, että itse olisin ohjaajana alkanut varomaan mieltymyksiäni kill you darlings -periaatteella. Niin toistolta ne tuntuivat; tuntuivat menettävän tehoaan tunnistettavuutensa takia. (Ja muuten, surkea uusi Suspiriakin pilasi osaltaan fiiliksiäni tätä katsoessa. Siinäkin oli pitkästyttävä ja tahattoman huvittava vähän samanlainen revittely lopussa.)
Ehkä joskus jos katson uudelleen, löydän kanssasi yhteisen moodin tähän elokuvaan. Mutta onhan niitä muitakin elokuvia joista voimme yhdessä pitää.
Olekko nähny uutta Ajan alligaattorijuttua? Kaveri piti sitä ihan nastana kerran toimivana purkkaelokuvana. Ehkä käyn kattoon.
Mukavaa kun kommentoit!!! (Äläkä lopeta, vaikka olen näin tympeä.)