Kun kauan sitten tein blogiini kymmenen parhaan elokuvan listaa, piti minun tietenkin perustella itselleni, miksi Orson Wellesin Citizen Kane ei kuulu joukkoon. Ymmärrän kyllä kriitikoiden ihastuksen. Taiteen metaiset tasot vetoavat heihin. Esa Kirkkopellon kommentti parin vuosikymmenen takaa on kuvaava: suuri taide näyttää muotonsa.
Ja Citizen Kane on metaelokuvaa. Sitä katsoessa on tunne, että oikeastaan koko juttu on tehty vain silkasta tekemisen ilosta ja halusta nähdä, miten väline toimii uusin maustein. Tärkeintä sisältöä siinä on pinta, se mitä näemme ja kuulemme; asenne, joka näkyy muodossa. Latteahko kertomus hylätystä ja yksinäisestä ihmisestä, joka täyttää tyhjyytensä materialla, on pelkkä tekosyy. Toivottavasti. Welles teki leikittelevää ja muotoa korostavaa innovatiivista elokuvaa, joka ennakoi tulevia godardeja. Wellesin itsensäkin mukaan elokuva oli hänelle kuin leikkijuna lapselle.
Kuitenkin juuri innovatiivisuus on ehkä tärkein syy siihen, miksi Citizen Kane ei sittenkään ole kestänyt minulle aikaa. Nyt se tuntuu alleviivaavalta. Muistanette esimerkiksi loppupuolen kohtauksen, jossa Kane keskustelee vaimonsa kanssa ikään kuin henkisesti kutistuneena valtavan takan edessä. Kanen tyhjä identiteetti alkaa hajota universumiinsa ja hänen äänensä liueta omaan kaikuunsa. Tuo kaikki näyttää ja kuulostaa nyt poikkeusyksilön aikalaisinnovaatiolta, jota katson elokuvataiteen evolutiivisena vaiheena, mutta joka ei elämyksellisesti tee minuun mitään vaikutusta. Eikä se, että kekseliäisyys viittaa nykykatsojan silmääni niin kuluneeseen sisältöön, tietenkään auta asiaa. Muoto ja sisältö ovat erottamattomat.
Taiteen on saatava minut löytämään itseni jonkin nautittavan, innostavan, läheisen, ajattoman ja elävän ääreltä. Jos on ajateltava elokuvan arvoa suhteessa aikaansa, peli on menetetty. Sen sijaan se, mikä elokuvassa saa unohtamaan ajan, tekee vaikutuksen. Eikä siihen pysty Citizen Kanen innovatiivisuus eikä edes se fakta, että se uudisti elokuvaa. Citizen Kane on vähän kuin edesmenneen Matti Nykäsen alkoholiton paukku: ihan hyvä, mutta jotain siitä puuttuu. Esittämistäni syistä johtuen Citizen Kane ei ole parhaimpien listallani. Toki jaksan sitä vielä etäisesti ihailla ja arvostaa.
Entä mikä sitten on mielestäni se paras? Tai lähellä sitä. Joko Alfred Hitchcockin Psyko tai Andrei Tarkovskin Andrei Rublev. Tai Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai ehkä Frank Capran Ihmeellinen on elämä. Areenallakin juuri nyt oleileva Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever on vahva ehdokas tältä vuosituhannelta. Tässähän näitä tällä erää. Eikä Psykokaan ole täydellinen, mutta kaikki ne kohtaukset, joissa Norman Bates on mukana, ovat parasta, mitä elokuvataide voi minulle tarjota. Niissäkin on keksitty muodoltaan ja asenteeltaan jotain uutta, mutta samalla myös ajattoman kirkasta. Ja ilman, että tyhjäksi käynyt sisältö latistaisi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti