Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin romaanien loppuja käsittelevässä
kirjassa Maailmojen loput Melender kirjoittaa Thomas Pynchonin
Painovoiman sateenkaarta avatessaan seuraavasti: "Pynchon ei siis tarjoa
kirjallisia hallinnan ja järjestyksen tunteita, vaan niiden asemesta perinteistä
realismia todenmukaisemman kuvan siitä, minkälaisia repeytymiä sodan
kaltainen ääritila aiheuttaa ihmistietoisuudelle."
Olen eri mieltä. Pynchonilla on paikkansa todellisuuden kuvaajana, mutta
realismi ei viittaa vähemmän todenmukaisesti ihmismieleen tai yleensä
todellisuuteen. Kaikki riippuu realismin laadusta ja siitä, mihin osaan
kokemustamme sen on tarkoitus viitata. Ehkä Pynchonkin yrittää kuvata
hajoavaa todellisuutta mahdollisimman realistisesti. Mutta hänhän ei
tunnetusti kommentoi tekemisiään.
Jos pysytään sota-aiheessa, en keksi yhtään syytä, miksi Marta Hillers omaelämänkerrallisessa teoksessaan Nainen Berliinissä kuvaisi yksilön
kokemusta sodasta vähemmän todenmukaisesti kuin Pynchon. Uskallan
väittää, että pikemminkin toisin päin. Ja realismia voi venyttää äärimmilleen,
kuten vaikkapa Beckett "romaanissa" Millaista on. Teoksen voi halutessaan
lukea sotaromaanina, jossa kauhistuttavasta taistelusta selvinneen ihmisen
olemassaolosta ovat jäljellä enää perustavimmat olemisen koordinaatit. Maan
kamara, muta, ruumiillisuus, hengitys, sekavat aistit, aika, paikka ja yksinäisyys
niissä, eloon jääminen tai kuoleminen, uhrit ja pyövelit. Kirjoittiko Beckett siis
realismia, joka viittaa avantgarden näköiseen ja tuntuiseen todellisuuteen?
Realismi ei tarjoa todellisuutta yhtään enempää valmiina kuin avantgarde.
Me vain olemme tottuneet ajattelemaan niin, koska alati uudistumista vaativat
taiteen teoreetikot sitä meille uskottelevat. Mitä liian valmista todellisuutta
esimerkiksi Haanpään kehämäinen Noitaympyrä lukijalle tarjoaa? Vai onko
se sittenkin avantgardea, joka johdattaa lukijansa todellisuuden näköiseen
tyhjyyteen ja mielen neuvottomuuteen? Ja vieläpä mainiosti omaan aikaamme
osuen.
Kumpi oli todellisuuden suhteen oikeassa, Beckett vai Haanpää? Kumman
valitsema muoto-oppi oikeampi? Nämä kysymykset voivat tietysti olla vain
retorisia.
"Minulle ei riitä realismi. Se ei ole kiinnostavaa, vastaako joku oikealla tavalla
jotakin todellista." Noin minulle on kommentoitu realismia. Mutta toisin kuin
kommentoija ajattelee, vastaavuus ja todellisuus eivät ole vain passiivista
havaitsemista vaan myös aktiivista ajattelua. Realismi ei vain vastaa oikealla
tai väärällä tavalla todellisuutta, se myös luo sitä.
Ihminen haluaa yhdistää reaalisen ja ideaalisen. Tätä vartenhan filosofiakin
on keksitty. Pyrkimys on tietenkin mahdoton. Tai ihan alun perinkin mieletön.
Siksi realismikaan ei koskaan voi näyttää kaikkea.
kirjassa Maailmojen loput Melender kirjoittaa Thomas Pynchonin
Painovoiman sateenkaarta avatessaan seuraavasti: "Pynchon ei siis tarjoa
kirjallisia hallinnan ja järjestyksen tunteita, vaan niiden asemesta perinteistä
realismia todenmukaisemman kuvan siitä, minkälaisia repeytymiä sodan
kaltainen ääritila aiheuttaa ihmistietoisuudelle."
realismi ei viittaa vähemmän todenmukaisesti ihmismieleen tai yleensä
todellisuuteen. Kaikki riippuu realismin laadusta ja siitä, mihin osaan
kokemustamme sen on tarkoitus viitata. Ehkä Pynchonkin yrittää kuvata
hajoavaa todellisuutta mahdollisimman realistisesti. Mutta hänhän ei
tunnetusti kommentoi tekemisiään.
kokemusta sodasta vähemmän todenmukaisesti kuin Pynchon. Uskallan
väittää, että pikemminkin toisin päin. Ja realismia voi venyttää äärimmilleen,
kuten vaikkapa Beckett "romaanissa" Millaista on. Teoksen voi halutessaan
lukea sotaromaanina, jossa kauhistuttavasta taistelusta selvinneen ihmisen
olemassaolosta ovat jäljellä enää perustavimmat olemisen koordinaatit. Maan
kamara, muta, ruumiillisuus, hengitys, sekavat aistit, aika, paikka ja yksinäisyys
niissä, eloon jääminen tai kuoleminen, uhrit ja pyövelit. Kirjoittiko Beckett siis
realismia, joka viittaa avantgarden näköiseen ja tuntuiseen todellisuuteen?
Me vain olemme tottuneet ajattelemaan niin, koska alati uudistumista vaativat
taiteen teoreetikot sitä meille uskottelevat. Mitä liian valmista todellisuutta
esimerkiksi Haanpään kehämäinen Noitaympyrä lukijalle tarjoaa? Vai onko
se sittenkin avantgardea, joka johdattaa lukijansa todellisuuden näköiseen
tyhjyyteen ja mielen neuvottomuuteen? Ja vieläpä mainiosti omaan aikaamme
osuen.
valitsema muoto-oppi oikeampi? Nämä kysymykset voivat tietysti olla vain
retorisia.
jotakin todellista." Noin minulle on kommentoitu realismia. Mutta toisin kuin
kommentoija ajattelee, vastaavuus ja todellisuus eivät ole vain passiivista
havaitsemista vaan myös aktiivista ajattelua. Realismi ei vain vastaa oikealla
tai väärällä tavalla todellisuutta, se myös luo sitä.
on keksitty. Pyrkimys on tietenkin mahdoton. Tai ihan alun perinkin mieletön.
Siksi realismikaan ei koskaan voi näyttää kaikkea.
Olen miettinyt tuota kaksjakoisuutta suurimman osan elämääni. Joskus on vain pakko sitten kohauttaa olkapäätään ja ottaa hyllystä seuraava kirja.
VastaaPoistaPynchonin tuota kirjaa en ole lukenut loppuun, mutta ei siinä jako kulje esimerkiksi realismin ja surrealismin välistä. Jos Pynchonista puhutaan, niin siinä tulee vastaan amerikkalainen tapa käyttää sanoja. Sanoissa on aina mukana äänenpainot. Ei se maa ole turhaan Hollywoodin läpisyömä. Ja sitä ennen radion. Orson Welles ei osannut kuvitella että radionkuuntelijat menisivät siinä määrin tolaltaan kuin menivät siinä marsilaisten tulosta kertovassa kuunnelmassa. Wellesiä kirottiin silloin hartaasti.
Mutta ei kai Beckettistä voi puhua samaan aikaan kuin Pynchonista? Ihmisten päiden sisältö, siis kun ne vastaanottavat jotain taideluomusta, on taatusti tutkimaton. Ehkä seuraavaksi reseptioestettiikan tutkimuksessa otetaan esille aivoskannerit. Mutta mitä ne sitten mittaisivat?
En oikeastaan rinnasta pynchonia ja beckettiä vaan käytän jälkimmäistä (haanpään kanssa) eräänlaisena realismin ja avantgarden liukuvana rajana. Suhteessa siihen mitä melender sanoo pynchonista.
PoistaRadion suurkuluttajat eivät menneet tolaltaan Wellesin Maailmojen sodasta. Kyseessä on urbaani legenda, jota mies itse korosti markkinoidakseen itseään ja luodakseen omaa myyttiään. Suurempi osoitus sanojen voimasta on se, että tätä toistellaan vielä nykypäivänä. Lähemmällä tutkimisella selviää, että kuunnelmaan liitetyt villit kertomukset ovat olleet sensaatiolehdistön uutisankkoja.
PoistaIhmiset eivät olleet höpsöjä, eivät edes amerikkalaiset. Tarinankerronnan periaatteet olivat suurella yleisöllä pääosin ihan hyvin hallussa.
Aiheeseen noin muuten liittyen: ajattelen realismia taiteen kontekstissa vain yhtenä monista historioitsijoiden kömpelösti hahmottamista tyylisuunnista, jolle on annettu hassu nimi, niin usein se tulee tulkituksi vähän miten sattuu.
Tuo viiminen kappale tiivistää asian hyvin.
PoistaMinäki oon muuten luullu että toi wellesin juttu on totta. Hyvä ku tuonkin sain nyt turtää kiitos sinun. Se uus tv-sarja foxilla vaikuttaa hyvältä. (Ootko nähny vielä valkeapään uutta jota kommentoin täällä?)
Joo, Wellesin kuunnelman saavutus on sinnikäs myytti aivan kuin se, että ihmiset olisivat pelästyneet asemalle saapunutta junaa.
PoistaOlen nähnyt Koirat eivät käytä housuja ja arvostelinkin sen kirjallisuuslehti Lumoojan verkkosivuille. Se ei ole täydellinen elokuva ja siinä oli myös ärsyttäviä kliseitä, mutta siinä on hyviä ideoita ja suomalaiselle elokuvalle harvinaisesti kaikki näyttelijät olivat mielestäni tehtäviensä tasalla toisin kuin esimerkiksi vastaavaa hehkutusta saaneessa Armomurhaajassa.
Ymmärrän kyllä kritiikkisi, hyvinkin. Suruprosessia ei pohjusteta. Toisaalta näin asian myös niin, että kyse ei ole yksin surusta vaan myös keinosta löytää itsensä ja mielihalunsa, johon prosessi on kietoutunut mukaan.
Vaimon kuolemaan johtavat olosuhteet ovat mielestäni päähenkilölle myös kiihoke, jolloin elokuva näyttäytyy moniaisempana. Tulkitsin loppukuvan siis niin, että päähenkilö pystyy vihdoin myöntämään, että saa kiksit itse s/m-touhusta ja vapautuu löytämään itsensä, eikä käytä suruprosessia enää osittaisena tekosyynä.
Joka tapauksessa pidin tätä Valkeapään onnistuneimpana elokuvana. Ekaa kertaa tuli tunne, että katson tekijän omaa visiota enkä jonkun toisen elokuvaa, josta ohjaaja on inspiroitunut.
Lopun vapautuminen (?) oli parasta elokuvassa. Hyvä ettei tyttäreen viitattu yhtään enää. Loppukuvan armottomuus/armo tuntui puhuttelevammalta.
PoistaTuo hyvän näyttelemusen määritteleminen on hsnkkalaa. Uskon että raju aihe nostaa näyttelijöiden pisteitä. Itse tykästyin eniten oona airolaan. Kososen domina jäi vähän nuivaksi mulle. Ja Juhan hahmo kyllä kans (loppukuva poikkeus).
PoistaTuo on totta että tuota surua ja menetystä ei välttämättä tartte korostaa niin paljon kuin minä teen. Mutta siihen annetaan kyllä niin paljon täkyjä (hajuvedet, nuuskavaatteet...), että tulkinta lähes vaatii täyttymystään. Totta on että juha portittuu sadomasokismiin ja haluaa unohtua sen pauloihin. Siitä tulee lopussa itse asia.