maanantai 21. joulukuuta 2020

KATSOKAA HÖLMÖ NUORI SYDÄN AREENALTA

Liikutun aina sen elokuvallisesta herkkyydestä ja kauneudesta (ja haluan unohtaa pienet asiavirheet).

P.S. Keskustelu, jonka kävin tuttavani kanssa, pisti komppaamaan hänen näkemystään: Elokuva olisi vielä parempi ilman natsitematiikkaa. Puhtaana rakkauselokuvana olisi todellakin nykyistäkin parempi. 

lauantai 19. joulukuuta 2020

JÄLKIÄ, VIIVETTÄ JA REAALISTA

Aamulla Petteri Orpo ja Ohisalo jo aiemmin kommentoivat 16-vuotiaiden kammottavasta tapauksesta taas kerran niin, että teki mieleni vaihtaa kanavaa. Varhainen puuttuminen, enemmän välineitä viranomaisille, enemmän oikeuksia puuttua... 

Kun nämä puhuvat näistä kauheista tapauksista, he puhuvat jo jostain muusta, ei JUURI TÄSTÄ tapauksesta. Niin kuin aina tahtoo käydä, koska "juuri tähän" tapaukseen ei koskaan osattu puuttua.

Eikä kyse nyt ole poliittisesta jargonista. Minulle on sama, onko äänessä Ohisalo, Orpo tai suuresti arvostamani Olavi Sydänmaanlakka. Ei reaaliseen kukaan pääse kiinni. Narratiivi tulee aina ensin ja sitten heti sen jälkeen.

Tähän mielipiteeseeni tietenkin vastattaisiin, että ei pidä tai on sopimatonta jumittua yksittäistapaukseen. Kyllä pitää. Vain se saa meidät käyttämään kieltä, joka edes yrittää tavoitella reaalista. 

Eikö reaalisen kylmä kosketus sitten johtaisi jonkinlaiseen taantumaan?  Neuvottomiin eleisiin? Kyllä, ja niin sen pitäisikin johtaa. Ehkä sen jälkeen joku keksisi sanoa jotain uutta.

lauantai 5. joulukuuta 2020

VÄLIAIKAISTA KAIKKIKO ON VAIN?

"Väkivalloin saavutettu voitto on vain väliaikainen." 

Näin väitetään Gandhin sanoneen. Ainakin sopisi hyvin hänen sanomakseen. Mutta sanoi nyt kuka tahansa, lohkaisu on hyvä esimerkki hyvää tarkoittavasta sisällöllisesti tyhjästä ajatuksesta. Ensinnäkin väliaikaisuuden merkitys määrittyy sen mukaan, keneltä ja erityisesti milloin kysyy. Toiseksi - ja tämän sanoi tyttäreni - syntyy (ihmisyyden) voitto mistä syystä tahansa, sitä on vaalittava, jotta se voi säilyä. Muu on metafysiikkaa ja Gandhi oli metafyysikko tässä mielessä, tuossa väitetyssä lauseessaan siis. Tai platonisti, joka oletti puhtaan ja ajattoman voiton idean. Kolmanneksi: miten pitkäksi ajaksi väliaikaisuuden määrittelemme; minkä ajan hyväksyisimme lopulliseksi voitoksi? Mikä olisi voiton alku, keskikohta ja loppu? 

Lauseen mielekkyyden määrittelee tietenkin myös se, kuka on vastustajamme. Lopputuloksen ja väliaikaisuuden määrittelyn suhteen Gandhin kohdalla oli merkitystä sillä, että häntä vastassa olivat britit eivätkä saksalaiset.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

MITÄ FILOSOFIA JA TAIDE POHJIMMILTAAN OVAT

Nämä pari sivua (32 ja 33) ovat Simone de Beauvoirin kirjasta Moniselitteisyyden etiikka. Mielestäni tämä on paras filosofian (sen alitajuisen pyrkimyksen) tiivistys, mitä olen lukenut. Kaunis, herkistävä teksti. Tämä sopii myös taiteen tiedostamattomaan pyrkimykseen (mistä tuumailin tuolla alla jutussa Kummallinen väline). Simone oli tosi kova. Ehkä poikakaveriaan Sartreakin kovempi. Ehkä.














tiistai 1. joulukuuta 2020

KUMMALLINEN VÄLINE

Tuntuu justiinsa nyt, kun poltan keskiyöllä lämpimästi pukeutuneena sikaria terassilla ja pidän kissan hihnasta kiinni, että runous, ja kyllä kaikki muukin taide aika pitkälti, on mulle älytön paradoksi: yritystä pysäyttää liikkuva mieli ja rakentaa totaalinen, ajan pysäyttävä havainto; yritystä olla yhtä hyvien juttujen kanssa. Siksi joskus arkailee palata suosikkeihinsa. Haluaa säilyttää niiden totaalisen hahmon, joka ei sitten reaalisena enää vastaakaan odotuksia. Taidekin siis jollain lailla kuluu, on tarvike, jolla itseään on rakentanut ja rakentaa. Se ei koskaan niin ylevää ja syvää kuin haluaisi. Helpottaa kun tämän hyväksyy. Siis että taide on suhteellista; väline johonkin.

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

TYHJÄÄ KAUHUA

Katsoin Netflixistä keskinkertaista paremman Get Outin ohjaajan uuden elokuvan Us. Ei toimi kauhuna eikä allegoriana. Väkinäinen. Yritin parhaalla tahdollani keksiä selityksiä kaksoisolentoperheelle: keskiluokka synnyttää hirviönsä, hyvinvoinnin rakenteellinen väkivalta, sartrelaisen vilpillisen tietoisuuden henkilöityminen (ja sen tiedostaminen kapinan vaikutuksesta)... Mutta kaikki yritykset selittää tätä turhanpäiväisyyttä tuntuvat vain vaivaannuttavilta. Kuitenkin allegorisuus on niin ilmeistä, että halu selittää jää päälle eikä mikään enää ole pelottavaa. Lopun yritys selittää kummallisuus tieteellä oli tahattoman koomista. Äidin sisäinen ristiriita elokuvan lopussa oli ainut kiinnostava pointti. Jatko-osa hänen eksistentiaalisesta kauhustaan voisi olla kiinnostava: kuinka hän oli unohtanut kaltaisensa saadessaan tahtomansa. Ehkä tämä olisi lyhytelokuvana toiminut. Nyt pohjustettiin kiinnostavaa pointtia melkein kaksi tuntia. En odota tältä ohjaaja-käsikirjoittajalta enää mitään. Tai sitten oivallan tämän myöhemmin vielä paremmin. Mutta yhtä kaikki: kauhu tästä puuttui.

lauantai 28. marraskuuta 2020

TÄLTÄ MINUSTA TUNTUU

Kirjoitin tämän aikoja sitten blogiini. Nyt se tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta. Tämä on siis ehdotus näytelmäksi. Voisi sanoa, että tämän tarkemmin en tuntojani osaa ilmaista. (Jos tuntee Kierkegaardia, yhteyden huomaa. Mutta se ei ole välttämätöntä, koska kyse on vain metodista, epäsuorasta tiedottamisesta.)


PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN 

Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hän on turhautunut. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla. 

Äkkiä hän - vastoin kaikkia periaatteitaan - alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin! On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän, palaavan johonkin. 

Vai onko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; että totuus ei ole heidän totuutensa kaltainen. 

Viimeisessä kohtauksessa vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Kaikki hänen vieraansa ovat lähteneet koteihinsa ja ymmärtäneet ilonpitonsa väärin. 

Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Jotta voi taas unohtaa itsensä? 

Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa, koska uskoo taiteen olevan aina puolellaan.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

TOINEN KIINNOSTAVA KIRJA


Siivotessani kirjahyllyä Kivivuoren opus taas tarttui käteen. Jos luen niin luen tätä nykyään lähinnä siksi, että se on erinomaista vastalääkettä kielellistä konstruktiota korostavalle filosofialle (tosin itse olen enemmän pragmatisti kuin kielellistä konstruktiota korostava filosofian harrastaja). Kriminologia on raikkaan monitieteellinen ala. Se ei sulkeista yhtälöstä tutkimukselle välttämättömiä muuttujia, kuten viime vuosien julkisissa keskusteluissa on poliittisista ja ideologisista syistä tahtonut käydä. Itseään kunnioittava tutkijahan ei niin voi tehdä, kaikki on otettava huomioon korrektiudesta piittaamatta. Hyvä esimerkki on vaikkapa taannoinen keskustelu siitä, onko kulttuurilla ja maahanmuuttajataustalla merkitystä (seksuaali)rikoksiin. Oikea vastaus ei ole kyllä tai ei vaan se, ettei kulttuuria muuttujana saa sulkeistaa pois yhtälöstä, jos haluaa tehdä pätevää tutkimusta. Sama vastaus koskee keskustelua Helsingin nuorisojoukoista. Se kyllä on totta, että tuo nyt esillä oleva sana maahanmuuttajataustaisuus on poliittisesti ja inhimillisesti katsoen ongelmallinen. Ymmärrän Ohisalon varovaisuuden ykkösaamussa, kun toimittajan piti asiasta hämntä haastaa. Ohisalo antoi tilanteeseen nähden ihan realistisen vastauksen. 




Rikokset ja rangaistukset ovat aina olleet ideologisen kamppailun temmellyskenttää. Relatisoivaa sosiaalista konstruktiota tarjotaan mielellään selitykseksi niin syihin kuin seurauksiin, ettei identifioiduttaisi valtaan. Samalla jätetään selittämättä rikosten ja rangaistusten universaali ydin. Eräänlaista metafysiikkaa sekin. Universaalin perustelu konstruktiivisella satunnaisuudella. Kirjasta on julkaistu päivitetty painos. Omani on vuosimallia 2008.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

NAAMAKIRJASSA SANOTTUA JA KIINNOSTAVA KIRJA

"Poliittisessa dialektiikassa väärät arvot ja jopa onteen kummallisuudet ovat teittyyn rajaan asti välttämättömiä. Jos siis aidosti haluaa moniäänisyyttä. Itse kallistun viheriään vasemmistoon, mutta ilman konservatiivisia vastavoimia olisi liian helppoa muodostaa ristiriitaisesta todellisuudesta ristiriidaton identiteetti. Jotain jäisi ajattelematta." 

Noin kirjoitin naamakirjassani. Kyllä. Toisinaan Halla-ahoa on inspiroivampaa ja tärkeämpää kuunnella kuin vaikkapa Ohisaloa tai pääministeriä. Tai kun Marine Le Pen kieltäytyi huivista vieraillessaan jonkun en muista enää kenen arabijohtajan luona, nautin salaa kaltaisiltani, siis suvaitsevaisilta vasemmistohumanisteilta. Niinpä. Ei minusta olisi poliitikoksi. 

No niin. Alla olevassa linkissä on juttu kirjasta, joka käsittelee tätä kysymystä liberalistisen vapaus- ja ihmiskäsityksen umpikujan näkökulmasta. Umpikujan, jonka voi haastaa epäkorrektiudella ja tottelemattomuudella, äärioikeistolaisellakin (kuten Le Pen tekee). Tämä juttu ei tietenkään taas avaudu kuin tilaajille, mutta ainakin näette, mistä on kysymys, mikä kirja ja ketkä tekijät. Tässä kirja isänpäiväksi. Itse päätin hankkia.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007592332.html

torstai 8. lokakuuta 2020

PIMEÄN AFRIKAN YTIMESSÄ

 Juuri Teemalta tullut Auringonpimennys saa Hesarissa 5 tähteä. Itse antaisin 4. Kriitikko kutsuu päähenkilöä psykopaatiksi. Virheellisesti. Tyyppi on ennemminkin kyynisyyden henkilöitymä. Ehkä tämä on myös kuvaus käsitteestä pimeä afrikka. Moraalinen rappio saa voimansa siitä, ettei ympäröivää kulttuuria koeta "henkeä" velvoittavana vaan toiseutena, kaiken mahdollistavana tyhjyytenä. Välillä lähes farssimainen sävy toimii hienosti kyynisyyden ja sarkasmin rekisterinä. 

Eikä tuo jepari ole enää elokuvan perustana olevan Jim Thompsonin romaanin psykopoliisi. Jotain ihan muuta. Tyyppiin ei samastu eikä sitä edes inhoa, koska se edustaa mielentilaa. Elokuva on mielenmaisema, jossa henkilöhahmot ovat läpikuultavan ohuita eikä niiden ole muuta tarkoitus ollakaan. 

Tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä, miten mieltä muokkaavan abstraktin ideologian ja arvomaailman voi esittää realistisin kuvin.

(Katsottavissa Areenalla.)

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

TARPEETON TAIDE?

"Esteettiset reaktiot ovat arvostelmia. Otamme kantaa taideteoksiin. Emme vain "pidä" niistä. Pidämme niistä, kuten Kant sanoi, "yleisellä äänellä". Toisin sanoen odotamme toisten pitävän niistä, ja jos he eivät pidä, oletamme, että erimielisyydestämme voidaan sanoa paljon. Kuten filosofi Alexander Nehamas ehdottaa: esteettiset arvostelmat ovat keskustelujen alku eivätkä niiden loppu. Taide koetaan argumentin, kritiikin ja vakuuttamisen ympäristössä. (---) Esteettiset reaktiot (---) ovat osallistumisen tapoja." 

Näin taiteen teoreetikko ja filosofi Alva Noë kirjassaan Omituisia työkaluja. Ja samaa hän sanoo filosofiasta. Itse lisään vielä tämän: tätä kaikkea olemme myös toisillemme, ystävät hyvät. Tavallaan taide (ja filosofia) noin perusteltuna kuin Noë sen perustelee, menettää erityisyytensä. Siitä tulee "samaa". 

Voisiko sanoa, että taiteen (ja filosofian) perustavin ydin on juuri muistuttaa meitä tästä? Rohkaista huomaamaan kaikki muu. 


 (Tämän mausteeksi suosittelen Areenan musiikkidokumenttia Pianisti Lucas Debargue.)

torstai 24. syyskuuta 2020

ARMOA ITSELLE

Kävin pitkästä aikaa laskemassa hiilijalanjälkeni. Noin 3400  edelleen (laskuritkin voivat nimittäin päivittyä). 2500 olisi tavoite uusien vaatimusten mukaan. Nyt sinne oli ilmestynyt myös kompensaatiolaskuri. Jos maksan kerran kuussa 8 euroa loppuelämäni, kompensoin hiilijälkeni. Houkutteleva tarjous, mutta kieltäydyn. Harkitsen uudelleen vasta, kun muu kehittyneiden maiden väestö, tai edes suomalaiset, pääsevät lukemaani.

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

YRITYS KÄSITELLÄ HERKKÄÄ AIHETTA YLEISELLÄ TASOLLA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006633932.html


Tässä viimeisin facetekstini tähänkin:


Tämä taitaa taas näkyä vain tilaajille mutta laitan silti tähän.
Kommentoin hesariin tuota juttua suurin piirtein seuraavastii:
"Tuolla aiemmin kysyttiin ja vastattiinkin, että voisiko cis-nainen näytellä trans-naista ja että kyllä voisi, koska transnainen kokee itsensä naiseksi. (Tuo trans-liite siis, käsittääkseni, on korjausta edeltävään tilanteeseen tai sen prosessiin viittaava turha termi, mutta käytän sitä selvyyden vuoksi.) Mielestäni kyse on kuitenkin myös siitä, että elämme kulttuurievoluutiossa aikaa, jossa kaltaiseni cis-miehen hegemonia haastetaan. Ajattelisin, että myös siksi mies tuossa roolissa aiheuttaa enemmän tunnereaktioita kuin nainen; ikään kuin historiaa yritettäisiin palauttaa takaisin johonkin aikaisempaan, hegemonisoida uudellen (tiedostamattomasti, koska en usko teatteriväen pyrkivän siihen tietoisesti). Ja on selvää, että pienetkin liikkeet "vanhan" hegemonian suuntaan koetaan ahdistavina, jos identiteettiään on joutunut koko elämänsä piilottelemaan. Tätä rekisteriä en eräänlaisena kulttuurin tehdasasetuksena, cis-miehenä, itse voi TUNTEA, vain TIEDOSTAA.
Toivottavasti voimme vielä joskus kokea kulttuurievoluution vaiheen, jossa kaikki sukupuolesta ja sen tuntemuksista riippumatta voivat uteliaina, taiteesta iloitsevina ja luovin mielin seurata sitä, miten miesnäyttelijä kykenee tuollaisen haastavan roolinsa kantamaan. (Minä uskon, että hän siihen ammattitaidollaan kyllä kykenee.) Ja jos sallitte, vien utopiani vielä pidemmälle: että fiktiossa mies voi tehdä vaikkapa karikatyyriä mistä tahansa sukupuolesta niin kuin hänestäkin nyt voi ja pitää tehdä.
Tähän voi mennä aikaa. Olen 60-vuotias, no, voi olla että jo minun elinaikanani tämä on mahdollista. Että se herran ja rengin dialektiikka, joka keskustelun kaikissa osapuolissa vielä vahvasti puhuu, jää historiaan. "

lauantai 5. syyskuuta 2020

tiistai 4. elokuuta 2020

KUVASTA, SANASTA JA JOSTAKIN MUUSTA

Valokuvattu elävä ihminen ei tietenkään ole liikkumaton. Se on selvää. Mielikuvitukseni liikuttaa häntä, muistelee. Tässä kuvassa isoäitiäni Kristiina Parviaista joskus 70-luvun lopulla. Millainen hän oli silloin. Miten puhui ja liikkui. Muistelen myös samalla sitä ympäristöä, jossa hän tuon kuvan ottamisen aikana eli ja oli. Kuva vangitsee aina myös ajan ja paikan, ei vain sitä ihmistä, jota oli tarkoitus kuvata. Tuo kuva on otettu parvekkeella Kokkolan Kirkkolehdon kodissamme, jossa mummoni asui kanssamme vuosia. Hän kuoli 96-vuotiaana. Kun sitten katselin häntä Kokkolan ruumishuoneella, se oli jotakin sellaista, mitä en ennen ollut kokenut. Ruumiin liikkumattomuus tuntui totaaliselta, mielikuvitustani kuolettavalta. Elävien käyttämät sanat eivät löytäneet kohdettaan. "Nyt hän on saanut rauhan ja syvän levon." Tyhjiä lohduttavia sanoja. Kuvittelukaan ei viitannut mihinkään. Ero "itseensä" luhistuneen hahmon ja isoäidistäni luomieni muistikuvien välillä oli sovittamaton. En löytänyt kaltaisuuden mieltä. Muistan että tunne oli huimaava. Ei siis kielikuvana vaan minua huimasi ihan konkreettisesti. Ikään kuin reaalinen olisi koskettanut minua. Tajusin, että toimiva eli mielekkäisiin kohteisiin viittava kieli pitää meidät koossa. Samalla tunsin kuitenkin eläväni vahvemmin kuin koskaan. Olemassaolo tuntui tulevan hetkeksi kokonaan minuun. Toisaalta tunsin kateutta kuollutta kohtaan. "Hän" oli ratkaissut omalta kohdaltaan kuoleman haasteen. Mielikuvitustani minun oli siis mahdotonta kokonaan tukahduttaa.

...

Kuva: Hilkka Eklund

perjantai 31. heinäkuuta 2020

YHDENTEKEVÄ KOLONIALISMI

https://areena.yle.fi/audio/1-50587783

Hyvä radio-ohjelma. Täyttä asiaa. Ja kumma kyllä, ohjelma oli vapauttava. En tunne syyllisyyttä edes siitä, etten tunne lainkaan syyllisyyttä. Kännykästäni tietenkin voisin luopua ja kaikesta muustakin, mihin niitä kolonialistisia mineraaleja tarvitaan. Mutta en taida viitsiä. Vanhat kännykkäni tietenkin kierrätän, jos se nyt teitä yhtään lohduttaa. Ohjelmassa pohdittiin myös sitä, miksi tämä aihe herättää tunteita. Oma mielipiteeni on se, että ainakin sen vuoksi, että yksilön odotetaan jotenkin ottavan vastuuta ja kokevan hieman syyllisyyttä siitä. Edes ihan vähän. Mutta kun en ota enkä tunne. Sinänsä historiaa ja sen jälkiä pitää tutkia ja tuoda ihmisten tietoisuuteen.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

DERRIDA JA ELÄIMET

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006582079.html

"Tämä avautuminen on mahdollista Derridan mukaan vain siksi, että me emme ole täysin itsetietoisia ja kokonaisia. Olemme rajallisia, kärsiviä ja kuolevaisia. Myötätunto syntyy juuri siitä, että emme ole kokonaisia."

Myötätunto ei uusimman tutkimuksen mukaan ole ehkä vain ihmisen kyky. Eläinkään ei siis saa olla kokonainen tai sitten myötätunto ei vaadi tuota ominaisuutta. Tässä  Derrida ikään kuin haluaa liian innokkaaasti tehdä vajaan kielen filosofiaa ja sortuu ihmiskeskeisyyteen. (Jos siis tuon sitaattini ja siis arikkelin kirjoittaja Derridaa oikein tulkitsee.)

Ja puolustan vielä Descartesia. En nimittäin ole ihan vakuuttunut siitä, seuraako lauseesta 'ajattelen, siis olen' sittenkään ajattelun ensisijaistaminen arvottavassa mielessä. Ajattelu on epäilyn päätepiste, ei enempää eikä vähempää. Hengittäminen ei ole. Eikä mikään ruumiillinen, jos lähtee Descartesin lähtökohdasta: Entä jos demoni vain huijaa meitä? Saa esimerkiksi meidän kokemaan, että hengitämme. Mutta lause 'jokin ajattelee, siis jotakin on' on epäilemätön. (Minän voi poistaa, se aiheuttaa vain epäoleellista kiistaa ja saivartelua siitä, mitä se minä sitten on.)

Mutta myötätunto on minustakin oleellista. (Vaikka lihaa sen 15 kiloa vuodessa syönkin.) Vain sadistinen psykopaatti voisi epäillä havaintoaan lapsen itkiessä hammassärkyä. Ja huomatkaa: hänelläkin on tuo puutteellinen kielen rekisterinsä johon Derrida (ja Lacan) viittaavat, mutta ei sittenkään myötätuntoa.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

KIVI, SIBELIUS JA MIESKUORO

Eino Leinon Tähtitarhan lauluksi säveltäminen on mielestäni pienoinen kulttuuriteko Jussi Chydeniukselta ja sen esittäminen lauluyhtye Rajattomalta. Tässä toinen sisintäni koskettava runo: Aleksis Kiven Sydämeni laulu.  Ja tässäkin tapauksessa laulutaide nostaa runon kosmisiin korkeuksiin.

Sydämeni laulu ilmestyi ensimmäisen kerran Seitsemässä veljeksessä. Seitsemän veljestä on tietenkin oleellinen teos kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta Itselleni juuri Sydämeni laulu on se osa Kiven klassikkoa, joka menee syvälle tunteisiin. Muu jää enemmän teoreettiseksi arvostukseksi. Tärkeää on myös tietää, että Seitsemää veljestä on kirjoitettu nälkävuosien aikana 1866-1868. Kun kuuntelee äidin raastavaa laulua lapselleen tuon tietäen, runosta tulee historiallisen ajanjakson vaikuttava kuva.

https://youtu.be/MI6JeslXris

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

VAIKEAA PUHETTA

Onko enää olemassa tabuja? Näin kysyvät usein ns. sivistyneistön edustajat. Rahvaat eivät kysy, koska eivät teeskentele, ettei niitä ole. Tabujen myöntämisestä kun saa helposti yksioikoisen, epäanalyyttisen ja vähän pinnallisen ihmisen maineen. Konservatiivisenkin.

Mutta onhan niitä. Ja jotkut saavat jopa nämä tabujen kieltäjätkin hämmennyksiin. Ajatelkaa miestä, joka sanoo lapsensa ristiäisissä, ettei halunnut mennä mukaan synnytykseen. Toksinen maskuliini? Siinäpä miettimistä. Tai heteromiestä, joka sanoo, ettei mielellään edes ajattele homoseksiä. Homofoobikko ilman muuta. Homoseksuaalin vastaavista mielipiteistä ei laukea mieleemme noin automaattista dikotomiaa. Pidämme sitä helpommin luonnollisena reaktiona. Kummassakaan tuntemuksessa ei tietenkään sinänsä ole mitään väärää. Tai ihmistä, joka sanoo pitävänsä valkoista naista enemmän puoleensavetävänä kuin mustaa. Rasisti? Kukaan ei hämmentyisi, jos sanottaisiin mustasta samoin. Eikä kummassakaan mielipteessä nytkään ole sinänsä mitään oudoksuttavaa.

Voiko tabuista puhua neutraalisti? En usko. Tabut asettavan lausujansa väkisinkin epäilyttävään rekisteriin: Ketä vastaan olet? Ja se tietenkin on automaattisesti mieleen nouseva kysymys. Älä ajattele panssarivaunua. Mitä ajattelit? ("Mutta miksi se valitsi noin maskuliinisen esimerkin?")

tiistai 30. kesäkuuta 2020

EI TÄTÄ ENÄÄ TAHDO JAKSAA

Kansallismieliset ovat polttaneet sateenkaarilipun. Voi herranjumala. Jos tämä ei olisi tärkeää, en enää jaksaisi edes kommentoida.

Miksi enemmistöstä poikkeava biologinen ominaisuus suututtaa ihmisiä? Suuttumuksen ytimessä on luonnottomuuden tuntu. Mutta sukupuolessa tai seksuaalisessa suuntautumisessa ei ole luonnottomuutta, ei edes pedofiliassa (vain sen toteuttaminen on rikos ihmisyyttä vastaan). Luonto ei pidä sisällään luonnotonta, se on looginen totuus. Vain jos pitää luontoa jonkin omia arvoja vahvistavan yliluonnollisen (metafyysisen) agentin luomana, voi ajatella sen olevan luonnotonta. Tähän seksuaaliseen tilastolliseen poikkeavuuteen kohdistuvaan ärtymykseen liittyy tiedostamatonta metafyysistä rekisteriä.

Entä miksi tuota luonnonilmiötä sitten niin paljon tuodaan nykyisin "ärsyttävästi" esiin? Koska kulttuurievoluutio on nyt siinä vaiheessa, että siitä on tullut mahdollista ja sen salaaminen (kaapittuminen) luo vastareaktionsa. Tätä on dialektiikka. Voisi verrata työväenliikkeen marsseihin joskus aikoinaan. Nythän vasemmisto on jo niin luonnollinen osa kulttuuria (tai keskiluokkaistunut), että marsseja ei enää näy. Oikeastaan kansallismielisetkin ovat marsseillaan nykyään julistamassa sitä, että toisen maailmansodan jälkeen aate on ollut tabu. Pitäisikö siitäkin motiivista ärsyyntyä?

Odotan sitä aikaa, kun seksuaaliset suuntautumiset ja sukupuolisuus ovat saavuttaneet  heterouden asteisen välinpitämättömän arkipäiväisyytensä. Ja Isänmaasta saa pitää vapautuneesti. Ehkä utopiaa, mutta eikö meidän pidä edes uskoa siihen?

lauantai 27. kesäkuuta 2020

HALLITUSTA HAASTAVA INTERSEKTIONAALISUUS (päivitetty versio)


Sana intersektionaalinen vaivaa aina vain päätäni. Nyt sana pisti taas miettimään kun hallitus ottanee sen omaksi periaatteekseen, mikä on aiheuttanut kärkästäkin keskuselua. (Tätä oleellista syytä mietiskelyyni en tullut maininneeksi aiemmissa versioissa. Tämä asiayhteys kuitenkin tekee kirjoituksestani mielekkäämmän. Muutenkin nyt parempi versio.)

Alunperin intersektionaalisuus feminismissä on 70-luvun amerikkalaisten mustien naisten haaste valkoiselle feminismille. Haluttiin että valkoinen feminismi reflektoi valkoisuutensa ja huomaa etuoikeutettuisuutensa. Alunperin siis kyse oli "rodun" ja sukupuolen kysymyksistä, eli että miten valkoinen feminismi tiedostaa sokeutensa ihonvärinsä suhteen. Intersektionaalisen feminismin historia on siis toiseuden asettaman haasteen historiaa. Ja sama haastaminen jatkuu ja hyvä niin. Haastajina ovat nyt muslimitaustaiset naiset ja miehet (eikä valkoisten länsimaisten tharvitse puhua heidän puolestaan, mikä epäilemättä helpottaa tilannetta; tosin itse olen sitä mieltä, että vääryydestä on puhuttava kulttuurista piittaamatta, kulttuurirelativismia en siedä).  He voivat kommentoida julkisuudessa vaivattomasti ilman islamofobiksi leimautumisen pelkoa. Ja länsimainen feminismikin saa osansa. Se on näiden kommentoijien mukaan ollut liian korrekti, relativistinen. Näin he haastavat intersektionaalisuutta ja päivittävät sen perinteen. Tästä hallituksen on hyvä jatkaa.

Jos hallitus todella aikoo omata tuon intersektionaalisen feminismin periaatteet, sitä tulee mielenkiintoista seurattavaa. Hallituksella on nyt mahdollisuus tarttua ikään kuin persoonattomana instituutiona arkailematta asiaan, yhtäkään näkökulmaa aristelematta. Vaikkapa lainsäädännöllä. Eivätkö sitä odota jopa hallituksen suunnitelmien vastustajat? Feminismi tässä nyt tietysti kommentoijia ärsyttää, se koetaan ideologiana ja sitä sävyähän siinä tilanteesta riippuen usein onkin. Modernin intersektionaalisuuden pitää olla (myös omia estojaan) havainnoivaa ja siitä "kylmiä" johtopäätöksiä tekevää. Sitä odotan intersektionaaliselta hallitukselta. (Intersektionaalinen hallitus kai olisikin tässä tilanteessa parempi ilmaisu.)



lauantai 20. kesäkuuta 2020

TÄRKEIN EI OLE VÄLTTÄMÄTTÄ PARASTA

Ylen aamutelevision Jälkinäytöksessä 18.6. kysyttiin että onko Spike Leen  Da 5 Bloods vuoden tärkein elokuva. Epäilemättä aiheensa puolesta voi olla, osuu hetkeen täydellisesti ja on tarpeellinen elokuvahistorian päivitys. Mutta ainakaan minun mielestäni ei paras elokuva, vaikka katsoin sen kahteen kertaan. Hetkittäin jopa herätti vaivaantuneisuutta. Turhat ja vähän kököt Vietnam-takaumat jotka olisi voinut korvata dialogilla ja kömpelö viittailu Coppolan Ilmestyskirjaan tuntuivat elokuvaopiskelijan lopputyöltä. Muutakin olisi voinut kokonaisuudesta poistaa. Yhden päähenkilön tytärsuhteen esimerkiksi.

Tuossa aamun Jälkinäytöksessa Janne Sunqvist keskittyi (viisaasti) elokuvan ajankohtaisuuteen, mutta ei sen laatuun. Tosin piti nerokkaana Leen tapaa sisällyttää jännärigenreen asiaansa. No, nerokkuus on kyllä tässä yhteydessä iso sana. Ylen kulttuuritoimituksen päällikön Satu Nurmion mielestä elokuvaharrastajat pitivät varmasti elokuvasta siksi, että siinä oli niin paljon viitteitä muihin elokuviin. Nurmion kommentti oli hämmentävä. Tuollaiset viittaukset ovat karkkia uskottavuuttaan todisteleville elokuvaharrastajille, mutta kun Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö pitää niitä elokuvan laadun perusteluna, se on huolestuttavaa elokuvakulttuurin kannalta.

Oli elokuvassa aineksia parempaan. Kun katsoin sitä, tuntui, että tämä voisi olla erinomainen poliittinen toimintatrilleri. Harmi.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

VILLE LÄHTEEN HAASTATTELU JA KIRJOITUKSIA

https://bios.fi/vaestonkasvun-perusasiat-haltuun/

https://bios.fi/lahteeko-syntyvyys-uuteen-nousuun-vauraissa-maissa-ei-silta-nayta/

NÄKEMIIN, FILOSOFIA

Jutussani Nietzsche, Lacan ja minä eräänlaisen jäähyväistekstin Nietzschelle. Samalla koko fenomenologiseen kehään ajautuva mannermainen filosofia alkoi tuntua yhdentekevältä (ja sitä sivuan jutussani Kokemus sinänsä). Sen verran halusin varmistusta, että lähetin jutun mannermaista filosofiaa vatkaavalle ammattifilosofille, maallikon kun täytyy aina pyrkiä koettelmaan ajateluaan ulkoa päin, muuten voi ajautua ns. hevopaskaan. Niitzelogiikkani näytti hänen mielestään pätevältä ja hän jakoi näkemykseni Niitzestä. Tästä pohdinasta seurasi myös "hyvästit" Heideggerin metafysiikkalle. Kommentoijani mukaan tulkitsin Niitzeä kuin Heidegger, jonka mukaan Niitzen käsitys nihilismistä pitää viedä vielä pidemmälle kuin Niitze itse vei (nähdäkseni korvasi jumalan kuoleman vain tahtofilosofiallaan). Tämän yliviennin tein siis tuossa mainitsemassani kirjoituksessa Lacanin avulla. Mutta Heideggerkin alkoi siis prosessin kuluessa tuntua olevien "takana" olevan olemisen kysymisessään turhauttavalta metayysikolta. Korvaavaa herran diskurssia tarvitsi hänkin.

Mitä tästä seuraa? Itselleni Heideggerin jälkeen ei voi olla muuta mielekästä olevan ympärillä pyörivää ajattelua ja toimintaa kuin tiede (vaikka Heidegger juuri sitä kritisoikin). Pelkällä ajattelulla ei voi edetä oikeastaan mihinkään kinnostavaan, fenomenologian kauppaamia "sisäisiä" havaintojamme täytyy testata empiirisesti, jotta niillä on totuuden kannalta merkitystä (filosofia retoriikkana, etiikkana ja metafysiikan kritiikkinä on toinen juttu, hyvinä esimerkkinä tästä Derrida ja Ville Lähde, ks. seuraava postaus). 

Deweyn kirja Pyrkimys varmuuten kannattaa lukea. Se on varmuuden entiteettiin pyrkivän ajattelufilosofian kritiikki ja tieteellisen testaamisen tärkeyden kuvaus. Dewey, Lacan, Wittgenstein ja Hume jäävät jäljelle, niitä luen yhä ja koen valideiksi maailmankuvani suhteen. Kant on jo vähän siinä ja siinä. Ei mielestäni saanut mitään aikaiseksi suhteessa Humen ongelmaan, siirsi vain empiirisen umpikujan subjektiin, sisäisiksi kategorioiksi. Eli nimesi kategoriat jotta pystyisi puhumaan sisäisen ja ulkoisen rajasta ja olioista sinänsä.   


keskiviikko 20. toukokuuta 2020

HAVAINTOJA

Jos sää sallii, istun ulkona. Luen, kirjoitan tai kuuntelen
netistä luentoja tai musiikkia. Poltan sikareita ja jos juon,
niin vodkaa. Kissa katselee milloin minnekin haluaa.

Näen puita ja kaadettujen kantoja. Kauempana kulkee
autoja, moottoripyöriä, mopoja, rekkoja, traktoreita ja
paljon muutakin. Lähempänä, pyörätiellä, ihmiset kulkevat
jalan. Usein heillä on koira mukanaan. Ja pyöräilijät tietenkin
pyöräilevät. Mopot pitävät toisinaan meteliä, mutta se ei minua
haittaa.

Ajattelen vaimoani ja kahta tytärtäni, siskoani ja veljeäni,
muutamaa tärkeää ystävääni ja työkavereitani. 80-luvulla
kuolleesta isästäni olen ottanut aikoinaan onnistuneita
valokuvia, joita nyt katselen mielelläni. Eilen siskoni lähetti
sähköpostiini kuvan dementoituneesta äidistäni. Äiti
istuu hoivakodin terassilla ja hymyilee.

En osaa elää hetkessä mutta eräällä tavoin meditoin
nostalgisoimalla sitä. Ajattelen, että tätä kaikkea voi tulla
vielä ikävä. Se saa elämän jo nyt tuntumaan niin todelta
ja tärkeältä kuin sen pitääkin tuntua.

perjantai 15. toukokuuta 2020

KAKSINAISMORALISMIN HUIPENTUMA

Norjan öljyrahasto on pistänyt Uniperin tarkkailulistalle hiilivoiman vuoksi.

Norja vituttaa, enemmän kuin mikään, mitä Trump koskaan on tehnyt tai sanonut. Vertailukohtaa moiselle härskiydelle en heti keksi. Miksi tästä ei pidetä pahempaa elämää? Eihän se mitään auttaisi mutta vitutus helpottaisi.

(Ne pärjäisivät jo pelkällä sijoittamisella, mutta pumppaavat yhä.)

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

HYVÄ PAREMPI PARAS

Nykyään olisi kyseenalaista kirjoittaa artikkelia täydellisestä vartalosta ja varsinkin jos se olisi tullut ilman kovaa työtä, synnynnäisenä ominaisuutena. Paskamyrsky nousisi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kuitenkin nostetaan jalustalle 10 ällän synnynnäiset osaajat, jotka eivät ole edes panostaneet kirjoituksiin mitenkään. (Hesari tänään.) Mitenkä olisi juttu henkisen romahduksen kokeneesta skitsofreenikosta, joka kirjoittaa ämmän tai vaikkapa ceen paperit? Oisko kova juttu?

Ja tämän kysymykseni esitän mitenkään väheksymättä noiden nerojen synnynnäisiä lahjoja... ja niitä kauniita ihmisiä.

tiistai 5. toukokuuta 2020

NIETZSCHE, LACAN JA MINÄ (lisätty alaviite 13.5.)

"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."

Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).

Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen hyväntahtoisuuteen; absoluutin tietoisuuden pelottava ensisijaisuus minän konstruktioon; olemassaolo ennen olemusta...

Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään:  kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.

Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.

Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.

Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen. Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**

Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.

Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin. 

Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.

Kiitos ja hyvästi Nietzsche.

...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.

**:Moraalin alkuperän  ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."

Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille. 

...

Syntisen kolmannen kauden jaksoja nähtävissä Areenalla ja myöhemmin Netflixissä.

...

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta liimaamalla hakupalkkiin pääset Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia.

 urn_nbn_fi_jyu-2011092811466 (3).pdf


perjantai 1. toukokuuta 2020

KOKEMUS SINÄNSÄ (lisäyksiä 6.5.)

Quentin Meillassoux'n kirja Äärellisyyden jälkeen pakotti ensin lukemaan netistä kirjoituksia ja esitelmiä opuksesta. Täytyy heti sanoa, että kaltaiseni maallikon kannattaa aloittaa näistä toisen käden johdatuksista. No. Tämän projektin johdattelemana eksyin Luonnonfilosofian seuran sivuille. Siellä olevassa videossa Eero Rauhala puhuu transendentaalisen filosofian perusteista eli Kantista ja kumppaneista ja Jussi Backman siitä, kuinka Meillassoux haastaa tuota filosofista perinnettä.

Perustavin kysymyshän transsendentaalifilosofiassa on, mitä voimme tietää tietoisuutemme ulkopuoisesta maailmasta. Periaattessa ei mitään, jos ihan johdonmukasia ollaan. Mutta kysymys - ja niin myös vastaus - tietenkin on mielekäs sillä ennakkoehdolla, että se voi koskea vain subjektin maailmasuhteen rationaalisia perusteluja. Käytäntö on ihan eri juttu. Varsinkin kun kärimys tulee mukaan kuvioihin. Tuolla luennolla olisin halunnut olla mukana. Olisin kysynyt yhden kysymyksen. Jos lapsi itkee kipua, niin viekö (post)filosofi sen lääkäriin? 

Siis onko toisen ihmisen kipu olemassa sinänsä? Ja voiko sitä käytännössä edes mielekkäästi epäillä? Mitä tuo kysymys edes tarkoittaa? Millaisessa kielipelissä se on mielekäs kysymys? (Wittgensteinin mukaan mielekäs epäily on mahdollista vain kielipeleissä.) Kuuluuko tuohon kielipeiin vain sanoja?

Jäisikö filosofi miettimään näitä kysymyksiä millään järkevällä tavalla?

Anonyymi kommentoija (ks. Lena Andersson -tunnisteen postaus Suosittelen) haastoi eettisen prinsiippini kehäistä ongelmaaä etiikan suhteen. Voinko pitää yksilön kokemaa kärsimystä arvojeni mittana? Vastaukseni kuvaa omaa tapaani ratkaista kehän ongelma:

Anonyymi: "Entä ihmiset, jotka eivät halua juuri tietynlaista vapautta tai pidä sitä tärkeimpänä arvona? Ovatko he absurdin vapausmittarin mukaan väärässä omasta elämästään?

Minä: "Eivät tietenkään, jos kärsimyksensä itse valitsevat."
Ajatukseni on siis se, että koska toisen ihmisen määritelmää vapaudestaan on mahdotonta koetella ratonaalisesti tässä konkreettisessa maailmassa, on minun suhtauduttava ihmiseen ensisijaisesti vapautta tahtovana ja kärsimystä kaihtavana olentona. Sanojen, ideoiden, välineiden ja tekojen täytyy jotenkin vastata toisiaan kun niiden on tarkoitus kohdistua elävän olennon tilanteeseen. Ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

KETTU ON KAUNIS JA ITSENÄINEN ELÄIN

Piirros: Alice Saari

PANDEMIA-AJATTELUA

Jos vähentäisimme kulutusta ilmaston ja väestönkasvun vaatimalla tavalla, olisiko hyvinvointiyhteiskuntamme 
valmistautunut siihen? Itse en ainakaan ole. 

Eli kauanko vielä voimme estetisoida etiikkaa harrastamalla tarpeeksi harvojen askeettien ihailemista?






perjantai 10. huhtikuuta 2020

KUUNNELKAA SCOTT WALKERIA


https://youtu.be/31xdrxfUuVY


(SCOTT 3 on vaikuttava kokonaisuus. Neljänteen levyyn saakka nimenä on numerointi. Levyn aloittava Rosemary oli ensin ehdolla tähän maistiaisiksi. Ja listaukseni 10 parasta levyä oli täydennettävä tietenkin tällä.)

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

KUUNNELKAA TOTUUSRADIOTA

Löysin helmen. Totuusradion Psykoanalyysiradion neljä osaa vuodelta 2012. Varsinkin osa 3 partikulaari vs. universaali jakson Tere Vadénin ja Janne Kurjen erimielisyys oli nautittavaa kuunneltavaa. Naulitsee penkkiin.

Lacan, Beckett, Žižek, siinä nimiä.

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm

maanantai 2. maaliskuuta 2020

APEIRON (katsottavissa Areenalla)

Teemalla sunnuntaina esitetty ja edelleen Areenalla oleva Leena Krohnin Umbraan pohjautuva Maria Ruotsalan elokuva Apeiron (2013) on keinotekoisuudestaan huolimatta ihan hyvä nihilistin paradoksaalisen tilanteen kuvaus ja isojakin ajatuksia herättävä elokuva. Eija-Liisa Ahtilan keinotekoisuudesta en ole koskaan päässyt yli, mutta tämän kohdalla sen melkein haluaisi antaa anteeksi. Mutta vain melkein. Tuntuu kuin Krohnin tyyliä ja hänen ideoiksi eikä lihallisiksi ihmisiksi tarkoitettuja henkilöitään olisi väkisin yritetty siirtää elokuvan maailmaan. Tulos näyttää totiselta ja teennäiseltä ja ainakin omiin silmiini tahattoman halvalta.

Mutta kyllä Apeiron kiinnostavia ajatuksia siis herättää. Elokuvan päähenkilö, pahuutta, julmuutta ja olemassaolon mieltä tutkiva ja ihmettelevä Umbra yrittää kosmologian ja paradoksien avulla todistella sen mielettömyyttä, vapaan tahdon ratkaisemattomuutta ja hyvän ja pahan suhteellisuutta. Toisin sanoen hän yrittää todistella nihilismiään yleiseksi totuudeksi kestääkseen sen sitten paremmin itse. Hän kuitenkin joutuu valitsemaan puolensa kun lopun teatterikohtauksessa huomaa osallistuvansa aitoon julmuuteen eikä enää kykene teoretisoimaan pahuutta ja merkitysten suhteellisuutta. Hän siis ylittää nihilisminsä oman subjektiivisen kauhunsa ja inhonsa väistämättömyydellä.

Mikäli ihminen ei ole psykopaatti vaan evoluution myötä hyväntahtoisuuteen kykenevän lajinsa jäsen ja tuntee julmuuteen osallistumisen vaistomaisesti vastenmieliseksi, hänen on pakko tunnistaa nihilisminsä mahdottomuus juuri tuossa vastenmielisyyden tunteessaan. Huomata siis se, ettei hän sittenkään valitse aivan vapaasti hyvän ja pahan väliltä vaan vaistoaan vastaan, mikäli valitsisi julmuuden tai hänet siihen pakotettaisiin. Ihminen voi periaatteessa tehdä, sanoa ja ajatella mitä vain, mutta ei tuntea vapaasti.

Elokuvan loppukuva onkin täysin turhaan sakraalin vapautumisen mahdollisuuteen viittaava. Mahdottoman nihilismin logiikka itsessään olisi minusta ollut riittävä ja älyllisesti haastavampi. Pelkästään se, ettei Umbra yhtynyt tatteriyleisön julmiin kannustushuutoihin, olisi riitänyt kertomaan kaiken oleellisen ilman metafyysikan häivää.

Entä vapaa tahto? Senkin perään Umbra siis kysyy. Sitä tietenkin voidaan todistaa yhtä vähän olemattomaksi tai olevaksi kuin jumalaa. Mutta toimivalle yhteiskunnalle se on jumalaa välttämättömämpi usko. Jo pienet lapset kykenevät toimimaan sen mukaan, että erottavat tahallisen ja tahattoman teon. Vapaa tahto on todellakin syvin ja tärkein ja ainut kaikille yhteinen usko. Kuin Kantin kategoria. Ilman sitä emme kykenisi rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa emmekä mielekästä, luottamuksellista kommunikaatiota. Vapaaseen tahtoon Umrankin on siis vain uskottava kaikesta retoriikastaan huolimatta.

Apeiron on kompelö elokuva nihilismin ylittämisestä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.



sunnuntai 23. helmikuuta 2020

EI ENÄÄ OIKEIN MEINAA JAKSAA

Kirja-arvostelu: Silja Järventaustan runokokoelma paljastaa arkikielen kömpelyyden ja rajoittuneisuuden https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006416195.html?share=e3f9830892fadff3df5efe151e53a70e


Vaikka filosofia voi olla jopa kaunista, niin kuin vaikkapa Wittgensteinin Varmuudesta, joskus se tuntuu vain pelkkältä saivartelulta. Esimerkiksi ettei muka nyt tässä maailman ajassa tiedetä, mitä "ympäristö" oikeasti tarkoittaa. Minä voin auttaa: se tarkoittaa esimerkiksi lomailulentämisen minimointia tai lihan syömisen vähentämistä.

Kirjallisuuspalkntoja tällä voi hyvinkin voittaa. Älymystö kun rakastaa estetisoitua epätietoisuutta.

lauantai 15. helmikuuta 2020

MIKSI ANTTI TUISKUN UUSI EI AIHEUTTANUTKAAN NIIN MAHDOTONTA KOHUA?

No kun kohde ei ole uskova kansa vaan helpot idolit ja ylenpalttisuus eli kultainen vasikka - tai kultainen sonni, joksi videossa uuden raamatunkäännöksen mukaisesti metafora on kuvattu. Ja aito usko, tietoisuus ja rakkaus sittenkin siellä ytimessä asettuu verrokiksi. Valittu kansa -videossa Jeesuskin on hämmentynyt ja eksyksissä. (Mielestäni biisi on kuunneltava videolta, muuten se menettää sävyjään.) Miksi kukaan uskova hirveästi tästä loukkaantuisi? Ellei ole ihan medialukutaidoton. Ja miksi lukutaitoinenkaan itseironiaan kykenevä ja sillä itseään ja osallisuuttaan väistelevä? Metainen post-asenne elää ja voi hyvin. Ja kaikki tämä Antin onneksi tai sitten ansioksi. Uskova kansa pääkohteena olisi lattea veto.

Itse Antti on sympaattinen ja hänen uraansa on kiinnostavaa seurata.

(P.S. Alkaako Jeesuskin melkein mieltyä meininkiin? Ja sehän olisi sitten jo jotain post-jumalanpilkkaa, jotain aidosti raikasta, mielekästä tai mieletöntä katsojasta riippuen. Ja silloin myös Oskari Onnisen Hesarissa 7.2. tekemä rinnastus Hannu Salamaan ja kumppaneihin olisi syvemmin osuva.)

torstai 30. tammikuuta 2020

YKSITTÄISTAPAUKSIA YLE AREENALLA (lisäys tyttären kommentilla)

Kävin jo elokuvissa katsomassa Tottumiskysymyksen, kokoelman lyhytelokuvia seksuaalisesta häirinnästä ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen "kätkeytyvästä" toksisuudesta. Areenan täydennyksistä haluan nostaa esiin Inari Niemen kirjoittaman ja ohjaaman Tyttöbileet. Se nimittäin todella puhuttelee taitavuudessaan. Käykää katsomassa ja jatkakaa sitten tämän lukemista.

...


Miehenä (mikä ehkä on juuri oireellista) koin pojat ajattelemattomina hölmöinä, jotka eivät tiedostaneet atavistista tunkeiluaan. En vielä puhtaaksi viljeltyinä patriarkaatin edustajina. Mutta heissa näkyy se perusta, johon toksisten tottumusten on luontevaa asettua, jos järki ei pistä yhtään vastaan. Tyttöjen reaktio on myös kiinnostava. Se kulkee sellaisissa uhman, vastarinnan, pelokkuuden ja alistuvuuden ristiriitaisissa rekistereissä, joihin on liian helppoa vahvemman vedota. Ja on muuten hyvä huomata, että pojissa tuota ristiriitaisuutta ei näy. Jossain toisessa tilanteessa voi tietenkin näkyäkin, mutta nyt tarkastellaan tätä asetelmaa ja hyvä niin. Tämä on kuin luontodokumenttia katsoisi. Pojat ovat sopivasti puuhunkin kiivenneet. Mutta ettei nyt kukaan lue tätä vinoon, niin luontoa tai ei, se ei tietenkään saa ikuisesti tulla uudeksi normaaliksi.

Isän tavoin olisin voinut itsekin toimia. Hänhän ei nähnyt tilanteen kokonaisuutta eli tyttöjen ja poikien rooleja siinä. Siksi kevyt isällinen moittiminen... Kun tytöt antoivat isän kuulla kunniansa, tyttäreni sanoi hyvin: ehkä tytöt projisoivat isäänsä sen tunteen, jota kokivat ristiriitaisesti ja voimattomasti poikia kohtaan. Suosittelen muuten kaikkia isiä katsomaan tätä tyttäriensä kanssa; siinä tunnistaa omankin rekisterinsä vahvemmin. Tyttäreni esimerkiksi koki erityisesti äänessä enemmän olevan vaalean tyypin ahdistavan manipuloivaksi eikä vain atavistiseksi hölmöksi kuten mitä.

Alun tyttärensä kaveria himoitsevan "pedari-isän" koin kokonaisuuden kannalta turhaksi. Alleviivasi asiaa liikaa ja pomppasi siksi esiin muuten taitavasti sävytetystä kokonaisuudesta. Ja jos hänen kommenttejaan tytöille on tarkoitus rinnastaa toisen isän rintsikkakommenttiin, vertailu mielestäni ontuu. Kuten aiemmin sanoin, isän konteksti on erilainen.

Mainittakoon vielä, että katsoin tallenteelta kiinnostavan dokumentin Simpanssien sota. Siinä sitä oli todella julmaa ja siekailematonta maskuliniteettia, ei kulttuurista uutta normaalia vaan ihan sitä alkuperäistä. Mutta onneksi meillä on järki, jolla evoluution turha roina voidaan siivota meistä pois.

tiistai 28. tammikuuta 2020

TOOOODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ

"Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista." 

Näin Michael Haneke joskus pari vuotta sitten. Mistä hän päättelee, että tuon hänen mielestään tylsän viihde-elokuvan tekijä edes haluaa käsitellä vaikeita ongelmia? Ja että elokuvan yleisö kaipaisi valistusta juuri silloin kun katsoo tuota elokuvaa? Ja vielä: miten Haneken katsoja muuttuu muulla tavoin kuin että kokee olevansa tiedostava? Tuleeko hänestä aktiivisempi maailman suhteen kuin Takaa-ajetun katsojasta? Valitsin tuon viihde-elokuvan, koska se on minusta lajityyppinsä helmiä. Ja parempi elokuva kuin esimerkiksi katsojiaan itsestäänselvyyksillä valistava Valkoinen nauha. 

tiistai 21. tammikuuta 2020

RANSKALAISEN TAIDE-ELOKUVAN ARKKITYYPPI

Katson televisiosta (YouTubesta) taas Eustachen Äitiä ja huoraa. Ja pistän välillä pauselle ja luen Liken julkaisemaa käsikirjoitusta. Jos minun pitäisi näyttää jollekin, millainen on se paljon puhuttu ranskalainen taide-elokuva jossa vain puhutaan ja oleskellaan kahviloissa ja boheemeissa vähän sotkuisissa asunnoissa, se olisi tämä. 3 ja puoli tuntia!


Tuo hupaisa tyyli puhua vähän mitä sattuu... elokuvan taidepuhe... Toisaalta hupaisaa, toisaalta raivostuttavaa, pseudoälykästä, tarkoituksella? Mitä enemmän tätä katsoo ja käsikirjoitusta lukee, sitä enemmän tämä alkaa tuntua komedialta, vuoden -68 Pariisin tapahtumien "vapauttaman" luokan parodialta. No, lopussa sävyt tummenevat. Mitä nämä ihmiset tietävät vapautumisesta? Alexandre (Jean-Pierre Léaud) on samalla raivostuttava ja koominen hahmo. Hän kuvaa yhtä elokuvan henkilön puhetapaa sellaiseksi, jota huonon elokuvan kohdalla kutsuttaisiin "tekijän sanoiksi", vaikka juuri itse kuulostaa siltä. (Tuntuu että Kaurismäet ovat kopioineet hänen hahmonsa Valehtelijaansa.) Toisaalta Eustache sanoo tehneensä elokuvan sydänsuruistaan. Elokuvassa näyttelee hänet jättänyt exä ja se oli yksi ehto tehdä koko juttu. Henkilökohtaista ja yleistä zeitgeistia arkkityyppisin kuvin kerrottuna... Upea, jotenkin maaginen elokuva.

(Lisää siitä tuossa tunnisteessa.)



Pistin tämän elokuvan parhaiden listalleni. Pakkohan se on. Psyko, Andrei Rublev ja tämä kolmen kärki. Loput satunnaisessa järjestyksessä. Nyt ei kymmenen parasta enää riitä. On vain täydentyvä lista elämäni elokuvista.


keskiviikko 1. tammikuuta 2020

NÄMÄ ELOKUVAT OLIVAT VAHVOJA KOKEMUKSIA 2010-LUVULLA

En halua panna elokuvia laadulliseen järjestykseen. Kyse on niiden tuottamasta elämyksestä ja kokemuksesta. Tasokkaitakin olen jättänyt pois, jos eivät ole tuottaneet ja niitä muistellessa säilyttäneet vahvaa vaikutusta. Elokuvat ovat siinä järjestyksessä kuin ovat mieleeni tulleet. Periaate on, että ne on julkaistu 2010-luvulla. Jos kirjoittaja eri kuin ohjaaja, niin merkitty jälkimmäisenä. Ja ettei tätä tarvitse joka väliin todistaa, kaikki sanomani on tietenkin täysin subjektiivista mieltymystä. Muuta ei ole tarvetta todistaa.
...

Raid 2 (Gareth Evans; cinemascopelekalla päähän; elämys joka valtavoituu isolla kankaalla - ja oli se ekakin hyvä)
Hölmö nuori sydän (Selma Vilhunen; Kirsikka Saari; sosiaalityöntekijän konsultaatiota olisi tarvittu, mutta teoksen kauneudesta annan sen anteeksi)
Tottumiskysymys (seitsemän ohjaajan ja kirjoittajan yhteistuotanto; lakimiesepisodi teki vahvan vaikutuksen)
Call Me by Your Name (Luca Guadagnino; James Ivory; ehkä elokuvakerhoaikojen Rohmer-muistot antoivat lisäarvoa)
Rambo: Last Blood (Adrian Grunberg; S. Stallone ja Matt Cirulnick; ei elokuvana verrannollinen häikäilemättömän hienoon neloseen - enkä nyt tarkoita tiukkaa rakennetta vesittävää directors cutia; vuoden 2019 vahvin elämys)
Destroyer (Karyn Kusama; Phil Hay ja Matt Manfredi; vangitseva elokuva Kidmanin surkeasta maskista huolimatta)
Leave No Trace, Winter's Bone (Debra Granik; Granik ja Anne Rossellini; edellinen katsottu viisi kertaa ja kyllä: jokainen kohtaus on vakuuttavasti perusteltu; tuo toinen myös melkein yhtä hallittu juttu, jota sitäkin katson aina uudelleen)
Saamelaisveri (Amanda Kernell; tärkeä ja kaunis elokuva)
Puhdistuksen (James DeMonaco; älytön idea, mutta vangitseva toteutus)
Melankolia (Lars von Trier; mielestäni Breaking the Wavesin ohella tekijänsä vaikuttavin ja uniikein teos)
Florida Project (Sean Baker; Baker ja Chris Bergoch; katsottu neljä kertaa ja teho säilyy)
Kuninkaan puhe (Tom Hooper; David Seidler; kompakti tunteellisuutta ja älyä yhdistävä konstruointi; niin paljon kuin Spielbergiä arvostankin, uskon että hän olisi pilannut tämän)
Frances Ha, Marriage Story (Noah Baumbach; ehkä Ha on sittenkin kestävämpi kuin Marriage Story)
Lady Bird (Greta Gerwig; hieno pieni elokuva)
Mommy (Xavier Dolan; nuoren ohjaajan daideellinen kuvasuhteella kikkailu on ÄRSYTTÄVÄÄÄÄÄÄ, mutta kokonaisuus mestarillinen)
Taulukauppiaat (Juho Kuosmanen; J-P Passi, joka on myös hienon naturalistisesti kuvannut elokuvan; kokonaisuuteen nähden muotopuoli loppukaan ei onnistu pilaamaan tätä upeaa elokuvaa, jonka spontaanin kosketuksen tekijät ovat kadottaneet Hymyilevässä miehessä)
Härmä (JP Siili; vuosikymmenen yllättäjä)
To the Wonder (Terrence Malick; ärsyttävän haahuilun koukuttava taidonnäyte; abstrahoitua rakkauselokuvaa, tuleehan tässä toki Julmaa maata ikävä)
Once Upon a Time in Hollywood (Quentin Tarantino; narsistinen fresko; fiktio muokkaa todellisuutta katarttisesti)
Rover, Animal Kingdomin  (David Michôd; Rover on lopulta elokuvanovelli ihmisyyden rippeistä kun twist paljastaa, miksi autoa jahdataan; nostaa vedet silmiin ja siksi pistin sen Animal Kingdomin edelle)
Nader ja Simin: ero (Asghar Farhad)
Sota apinoiden planeetasta (Matt Reeves; Reeves ja Marc Bomback; hienoa seikkailuelokuvaa pitkästä aikaa)
Lincoln (Steven Spielberg; Tony Kushner; odotin jotain pitkästyttävää mutta mestarillisesti kuljetetaan puhuvia päitä 2 ja puoli tuntia; elokuvateatterista lähti yhtä sivistävää elämystä rikkaampana)
Kuu (Duncan Jones; Nathan Parker; pieni helmi)
Only Lovers Left Alive (Jim Jarmusch; hieno elokuva nihilismistä ja varsinkin sen ylittämisestä; Jarmuschin paras Broken Flowersin ohella)
Kova kuin kivi (Coenin veljekset; Coenit ja Charles Portis; ensikatsomalla maistui Coenit tuntien yllätyksettömältä peruskerronnalta, mutta kun tajusin että siinähän sen voima onkin, tuli katsottua monta kertaa uudelleen; Blood Simple, Burn After Reading ja tämä, siinä tekijöiden parhaat)
Cafe Society (Woody Allen; vaikuttava Allen pitkästä aikaa; ihan helkkarin hyvä loppu, ne kun on minulle tärkeitä)
The Descendants (Alexander Payne; Payne, Nat Faxon ja Jim Rash; kotoinen tunnelma kestää useamman katseluukerran)
Heimo (Miroslav Slaboshpitskiy; viittomakielinen sanaton elokuva; vähän samanmoinen lekakokemus kuin tuo listani ensimmäinen)
First Reformed (Paul Schrader; mielleyhtymää Bressonin Paholaiseen luultavasti ei voi välttää, mutta se ei vähennä omaperäisyyttä ja uljasta ajankohtaisuutta - ja onhan Bressoninkin elokuva, ainut Bresson josta jaksan enää innostua, täysin tätä aikaa: nämä kummatkin kun voisivat kertoa nykypäivän ympäristöahdistuksesta ja voimattomuudesta välinpitämättömyyden keskellä, tai sitten vilpittömyyden mahdottomuudesta lapsiemme edessä; tekijänsä paras elokuva; aidosti mieltä haastava ja avaava teos)
The Clovehitch Killer (Duncan Skiles; Christopher Ford; tyylikäs muunnelma "ikuisesta" aiheesta; hieno "hitchcockmusiikki")
Whiplash (Damien Cgazelle; taiturimaisesti ohjattu, loistava loppu; nuottien varastamiskohtausta en tajua, liekö ohjaajan lapsus, missä välissä niitä olisi kukaan ehtinyt siinä napata...)
Wind River (Taylor Sheridan; tiukka 50-luvun pikkulänkkärien päivitys)
Zero Dark Thirty (Susan Bigelow; Mark Boal; kylmän toteava mutta jättää vahvan jälkimaun)
Dunkirk (Christopher Nolan; vaikuttavasti "vanhanaikainen käsityöläiselokuva")
Systeeminmurskaaja (Nora Fingscheidt; lastensuojelun horror vacui hienosti kirjoitettuna ja ohjattuna; mikään ei selitä pois tyhjän kauhua, ei resurssien tai ihmisten hyvän tahdon puute; vaikea aihe voi olla nautittavaa seurattavaa kun osaava tekijä puikoissa) 


Nämä sittenkin hylkäsin: Veitset esiin oli nasta mutta ei sittenkään jättänyt kyllin vahvaa jälkimakua, eteläkorealainen Burning olisi ollut täydellinen ilman latistavaa loppua; eivätkö tekijät (ja kirjailija jos novellissa sama loppu) oikeasti parempaa keksineet?

Lista voi täydentyä.

Lisähuomautuksia:

Damien Leonen Terrifier on inhottava yllättäjä ja siksi maininnan arvoinen. Brutaali halpiskauhu tekee paluun. Alun yökahvilakohtaus on hyvä ja hirviömäinen psykopaattiklovni on aidosti kauhistuttava. Vaarana on, että jo tämän mainitseminen tekee minusta misogyynin.

Dokumenteista pitää mainita vuosikymmenen haastavin ja paras Joonas Neuvosen ohjaama ja yhdessä Sadri Cetinkayan kanssa kirjoittaman Reindeerspottingin.