Teemalla sunnuntaina esitetty ja edelleen Areenalla oleva Leena Krohnin Umbraan pohjautuva Maria Ruotsalan elokuva Apeiron (2013) on keinotekoisuudestaan huolimatta ihan hyvä nihilistin paradoksaalisen tilanteen kuvaus ja isojakin ajatuksia herättävä elokuva. Eija-Liisa Ahtilan keinotekoisuudesta en ole koskaan päässyt yli, mutta tämän kohdalla sen melkein haluaisi antaa anteeksi. Mutta vain melkein. Tuntuu kuin Krohnin tyyliä ja hänen ideoiksi eikä lihallisiksi ihmisiksi tarkoitettuja henkilöitään olisi väkisin yritetty siirtää elokuvan maailmaan. Tulos näyttää totiselta ja teennäiseltä ja ainakin omiin silmiini tahattoman halvalta.
Mutta kyllä Apeiron kiinnostavia ajatuksia siis herättää. Elokuvan päähenkilö, pahuutta, julmuutta ja olemassaolon mieltä tutkiva ja ihmettelevä Umbra yrittää kosmologian ja paradoksien avulla todistella sen mielettömyyttä, vapaan tahdon ratkaisemattomuutta ja hyvän ja pahan suhteellisuutta. Toisin sanoen hän yrittää todistella nihilismiään yleiseksi totuudeksi kestääkseen sen sitten paremmin itse. Hän kuitenkin joutuu valitsemaan puolensa kun lopun teatterikohtauksessa huomaa osallistuvansa aitoon julmuuteen eikä enää kykene teoretisoimaan pahuutta ja merkitysten suhteellisuutta. Hän siis ylittää nihilisminsä oman subjektiivisen kauhunsa ja inhonsa väistämättömyydellä.
Mikäli ihminen ei ole psykopaatti vaan evoluution myötä hyväntahtoisuuteen kykenevän lajinsa jäsen ja tuntee julmuuteen osallistumisen vaistomaisesti vastenmieliseksi, hänen on pakko tunnistaa nihilisminsä mahdottomuus juuri tuossa vastenmielisyyden tunteessaan. Huomata siis se, ettei hän sittenkään valitse aivan vapaasti hyvän ja pahan väliltä vaan vaistoaan vastaan, mikäli valitsisi julmuuden tai hänet siihen pakotettaisiin. Ihminen voi periaatteessa tehdä, sanoa ja ajatella mitä vain, mutta ei tuntea vapaasti.
Elokuvan loppukuva onkin täysin turhaan sakraalin vapautumisen mahdollisuuteen viittaava. Mahdottoman nihilismin logiikka itsessään olisi minusta ollut riittävä ja älyllisesti haastavampi. Pelkästään se, ettei Umbra yhtynyt tatteriyleisön julmiin kannustushuutoihin, olisi riitänyt kertomaan kaiken oleellisen ilman metafyysikan häivää.
Entä vapaa tahto? Senkin perään Umbra siis kysyy. Sitä tietenkin voidaan todistaa yhtä vähän olemattomaksi tai olevaksi kuin jumalaa. Mutta toimivalle yhteiskunnalle se on jumalaa välttämättömämpi usko. Jo pienet lapset kykenevät toimimaan sen mukaan, että erottavat tahallisen ja tahattoman teon. Vapaa tahto on todellakin syvin ja tärkein ja ainut kaikille yhteinen usko. Kuin Kantin kategoria. Ilman sitä emme kykenisi rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa emmekä mielekästä, luottamuksellista kommunikaatiota. Vapaaseen tahtoon Umrankin on siis vain uskottava kaikesta retoriikastaan huolimatta.
Apeiron on kompelö elokuva nihilismin ylittämisestä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti