VILLE LÄHTEEN HAASTATTELU JA KIRJOITUKSIA

https://bios.fi/vaestonkasvun-perusasiat-haltuun/

https://bios.fi/lahteeko-syntyvyys-uuteen-nousuun-vauraissa-maissa-ei-silta-nayta/

https://youtu.be/jE4p5o1yztA

http://www.villelahde.fi/

NÄKEMIIN, FILOSOFIA

Jutussani Nietzsche, Lacan ja minä eräänlaisen jäähyväistekstin Nietzschelle. Samalla koko fenomenologiseen kehään ajautuva mannermainen filosofia alkoi tuntua yhdentekevältä (ja sitä sivuan jutussani Kokemus sinänsä). Sen verran halusin varmistusta, että lähetin jutun mannermaista filosofiaa vatkaavalle ammattifilosofille, maallikon kun täytyy aina pyrkiä koettelmaan ajateluaan ulkoa päin, muuten voi ajautua ns. hevopaskaan. Niitzelogiikkani näytti hänen mielestään pätevältä ja hän jakoi näkemykseni Niitzestä. Tästä pohdinasta seurasi myös "hyvästit" Heideggerin metafysiikkalle. Kommentoijani mukaan tulkitsin Niitzeä kuin Heidegger, jonka mukaan Niitzen käsitys nihilismistä pitää viedä vielä pidemmälle kuin Niitze itse vei (nähdäkseni korvasi jumalan kuoleman vain tahtofilosofiallaan). Tämän yliviennin tein siis tuossa mainitsemassani kirjoituksessa Lacanin avulla. Mutta Heideggerkin alkoi siis prosessin kuluessa tuntua olevien "takana" olevan olemisen kysymisessään turhauttavalta metayysikolta. Korvaavaa herran diskurssia tarvitsi hänkin.

Mitä tästä seuraa? Itselleni Heideggerin jälkeen ei voi olla muuta mielekästä olevan ympärillä pyörivää ajattelua ja toimintaa kuin tiede (vaikka Heidegger juuri sitä kritisoikin). Pelkällä ajattelulla ei voi edetä oikeastaan mihinkään kinnostavaan, fenomenologian kauppaamia "sisäisiä" havaintojamme täytyy testata empiirisesti, jotta niillä on totuuden kannalta merkitystä (filosofia retoriikkana, etiikkana ja metafysiikan kritiikkinä on toinen juttu, hyvinä esimerkkinä tästä Derrida ja Ville Lähde, ks. seuraava postaus). 

Deweyn kirja Pyrkimys varmuuten kannattaa lukea. Se on varmuuden entiteettiin pyrkivän ajattelufilosofian kritiikki ja tieteellisen testaamisen tärkeyden kuvaus. Dewey, Lacan, Wittgenstein ja Hume jäävät jäljelle, niitä luen yhä ja koen valideiksi maailmankuvani suhteen. Kant on jo vähän siinä ja siinä. Ei mielestäni saanut mitään aikaiseksi suhteessa Humen ongelmaan, siirsi vain empiirisen umpikujan subjektiin, sisäisiksi kategorioiksi. Eli nimesi kategoriat jotta pystyisi puhumaan sisäisen ja ulkoisen rajasta ja olioista sinänsä.   

RIKOSSEURAAMUSTYÖSTÄ

Kollega Vaasasta kertoo.



https://www.rikosseuraamus.fi/fi/index/rikosseuraamuslaitos/tyojakoulutus/uratarinat/rikosseuraamustyontekijamarigunell-tusa.html

HAVAINTOJA

Jos sää sallii, istun ulkona. Luen, kirjoitan tai kuuntelen
netistä luentoja tai musiikkia. Poltan sikareita ja jos juon,
niin vodkaa. Kissa katselee milloin minnekin haluaa.

Näen puita ja kaadettujen kantoja. Kauempana kulkee
autoja, moottoripyöriä, mopoja, rekkoja, traktoreita ja
paljon muutakin. Lähempänä, pyörätiellä, ihmiset kulkevat
jalan. Usein heillä on koira mukanaan. Ja pyöräilijät tietenkin
pyöräilevät. Mopot pitävät toisinaan meteliä, mutta se ei minua
haittaa.

Ajattelen vaimoani ja kahta tytärtäni, siskoani ja veljeäni,
muutamaa tärkeää ystävääni ja työkavereitani. 80-luvulla
kuolleesta isästäni olen ottanut aikoinaan onnistuneita
valokuvia, joita nyt katselen mielelläni. Eilen siskoni lähetti
sähköpostiini kuvan dementoituneesta äidistäni. Äiti
istuu hoivakodin terassilla ja hymyilee.

En osaa elää hetkessä mutta eräällä tavoin meditoin
nostalgisoimalla sitä. Ajattelen, että tätä kaikkea voi tulla
vielä ikävä. Se saa elämän jo nyt tuntumaan niin todelta
ja tärkeältä kuin sen pitääkin tuntua.

KAKSINAISMORALISMIN HUIPENTUMA

Norjan öljyrahasto on pistänyt Uniperin tarkkailulistalle hiilivoiman vuoksi.

Norja vituttaa, enemmän kuin mikään, mitä Trump koskaan on tehnyt tai sanonut. Vertailukohtaa moiselle härskiydelle en heti keksi. Miksi tästä ei pidetä pahempaa elämää? Eihän se mitään auttaisi mutta vitutus helpottaisi.

(Ne pärjäisivät jo pelkällä sijoittamisella, mutta pumppaavat yhä.)

HYVÄ PAREMPI PARAS

Nykyään olisi kyseenalaista kirjoittaa artikkelia täydellisestä vartalosta ja varsinkin jos se olisi tullut ilman kovaa työtä, synnynnäisenä ominaisuutena. Paskamyrsky nousisi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kuitenkin nostetaan jalustalle 10 ällän synnynnäiset osaajat, jotka eivät ole edes panostaneet kirjoituksiin mitenkään. (Hesari tänään.) Mitenkä olisi juttu henkisen romahduksen kokeneesta skitsofreenikosta, joka kirjoittaa ämmän tai vaikkapa ceen paperit? Oisko kova juttu?

Ja tämän kysymykseni esitän mitenkään väheksymättä noiden nerojen synnynnäisiä lahjoja... ja niitä kauniita ihmisiä.

NIETZSCHE, LACAN JA MINÄ (lisätty alaviite 13.5.)

"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."

Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).

Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen hyväntahtoisuuteen; absoluutin tietoisuuden pelottava ensisijaisuus minän konstruktioon; olemassaolo ennen olemusta...

Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään:  kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.

Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.

Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.

Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen. Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**

Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.

Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin. 

Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.

Kiitos ja hyvästi Nietzsche.

...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.

**:Moraalin alkuperän  ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."

Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille. 

...

Syntisen kolmannen kauden jaksoja nähtävissä Areenalla ja myöhemmin Netflixissä.

...

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta liimaamalla hakupalkkiin pääset Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia.

 urn_nbn_fi_jyu-2011092811466 (3).pdf

KOKEMUS SINÄNSÄ (lisäyksiä 6.5.)

Quentin Meillassoux'n kirja Äärellisyyden jälkeen pakotti ensin lukemaan netistä kirjoituksia ja esitelmiä opuksesta. Täytyy heti sanoa, että kaltaiseni maallikon kannattaa aloittaa näistä toisen käden johdatuksista. No. Tämän projektin johdattelemana eksyin Luonnonfilosofian seuran sivuille. Siellä olevassa videossa Eero Rauhala puhuu transendentaalisen filosofian perusteista eli Kantista ja kumppaneista ja Jussi Backman siitä, kuinka Meillassoux haastaa tuota filosofista perinnettä.

Perustavin kysymyshän transsendentaalifilosofiassa on, mitä voimme tietää tietoisuutemme ulkopuoisesta maailmasta. Periaattessa ei mitään, jos ihan johdonmukasia ollaan. Mutta kysymys - ja niin myös vastaus - tietenkin on mielekäs sillä ennakkoehdolla, että se voi koskea vain subjektin maailmasuhteen rationaalisia perusteluja. Käytäntö on ihan eri juttu. Varsinkin kun kärimys tulee mukaan kuvioihin. Tuolla luennolla olisin halunnut olla mukana. Olisin kysynyt yhden kysymyksen. Jos lapsi itkee kipua, niin viekö (post)filosofi sen lääkäriin? 

Siis onko toisen ihmisen kipu olemassa sinänsä? Ja voiko sitä käytännössä edes mielekkäästi epäillä? Mitä tuo kysymys edes tarkoittaa? Millaisessa kielipelissä se on mielekäs kysymys? (Wittgensteinin mukaan mielekäs epäily on mahdollista vain kielipeleissä.) Kuuluuko tuohon kielipeiin vain sanoja?

Jäisikö filosofi miettimään näitä kysymyksiä millään järkevällä tavalla?

Anonyymi kommentoija (ks. Lena Andersson -tunnisteen postaus Suosittelen) haastoi eettisen prinsiippini kehäistä ongelmaaä etiikan suhteen. Voinko pitää yksilön kokemaa kärsimystä arvojeni mittana? Vastaukseni kuvaa omaa tapaani ratkaista kehän ongelma:

Anonyymi: "Entä ihmiset, jotka eivät halua juuri tietynlaista vapautta tai pidä sitä tärkeimpänä arvona? Ovatko he absurdin vapausmittarin mukaan väärässä omasta elämästään?

Minä: "Eivät tietenkään, jos kärsimyksensä itse valitsevat."

Ajatukseni on siis se, että koska toisen ihmisen määritelmää vapaudestaan on mahdotonta koetella ratonaalisesti tässä konkreettisessa maailmassa, on minun suhtauduttava ihmiseen ensisijaisesti vapautta tahtovana ja kärsimystä kaihtavana olentona. Sanojen, ideoiden, välineiden ja tekojen täytyy jotenkin vastata toisiaan kun niiden on tarkoitus kohdistua elävän olennon tilanteeseen. Ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä.