KOKEMUS SINÄNSÄ (lisäyksiä 6.5.)

Quentin Meillassoux'n kirja Äärellisyyden jälkeen pakotti ensin lukemaan netistä kirjoituksia ja esitelmiä opuksesta. Täytyy heti sanoa, että kaltaiseni maallikon kannattaa aloittaa näistä toisen käden johdatuksista. No. Tämän projektin johdattelemana eksyin Luonnonfilosofian seuran sivuille. Siellä olevassa videossa Eero Rauhala puhuu transendentaalisen filosofian perusteista eli Kantista ja kumppaneista ja Jussi Backman siitä, kuinka Meillassoux haastaa tuota filosofista perinnettä.

Perustavin kysymyshän transsendentaalifilosofiassa on, mitä voimme tietää tietoisuutemme ulkopuoisesta maailmasta. Periaattessa ei mitään, jos ihan johdonmukasia ollaan. Mutta kysymys - ja niin myös vastaus - tietenkin on mielekäs sillä ennakkoehdolla, että se voi koskea vain subjektin maailmasuhteen rationaalisia perusteluja. Käytäntö on ihan eri juttu. Varsinkin kun kärimys tulee mukaan kuvioihin. Tuolla luennolla olisin halunnut olla mukana. Olisin kysynyt yhden kysymyksen. Jos lapsi itkee kipua, niin viekö (post)filosofi sen lääkäriin? 

Siis onko toisen ihmisen kipu olemassa sinänsä? Ja voiko sitä käytännössä edes mielekkäästi epäillä? Mitä tuo kysymys edes tarkoittaa? Millaisessa kielipelissä se on mielekäs kysymys? (Wittgensteinin mukaan mielekäs epäily on mahdollista vain kielipeleissä.) Kuuluuko tuohon kielipeiin vain sanoja?

Jäisikö filosofi miettimään näitä kysymyksiä millään järkevällä tavalla?

Anonyymi kommentoija (ks. Lena Andersson -tunnisteen postaus Suosittelen) haastoi eettisen prinsiippini kehäistä ongelmaaä etiikan suhteen. Voinko pitää yksilön kokemaa kärsimystä arvojeni mittana? Vastaukseni kuvaa omaa tapaani ratkaista kehän ongelma:

Anonyymi: "Entä ihmiset, jotka eivät halua juuri tietynlaista vapautta tai pidä sitä tärkeimpänä arvona? Ovatko he absurdin vapausmittarin mukaan väärässä omasta elämästään?

Minä: "Eivät tietenkään, jos kärsimyksensä itse valitsevat."

Ajatukseni on siis se, että koska toisen ihmisen määritelmää vapaudestaan on mahdotonta koetella ratonaalisesti tässä konkreettisessa maailmassa, on minun suhtauduttava ihmiseen ensisijaisesti vapautta tahtovana ja kärsimystä kaihtavana olentona. Sanojen, ideoiden, välineiden ja tekojen täytyy jotenkin vastata toisiaan kun niiden on tarkoitus kohdistua elävän olennon tilanteeseen. Ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä.